luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Mainokset

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Siirryttäisiinkö töihin virtuaaliluontoon?

Nyt pitää hehkuttaa kilpailevan putiikin puolesta! Luonnonvarakeskuksessa on alkamassa työhyvinvointiin liittyvä tutkimus, jollaista itsekin olen miettinyt. Tutkijat selvittävät sitä, miten virtuaalinen luonto voisi auttaa työkuormituksesta palautumisessa. Täytyy myöntää että pieni kateus pistelee rinnassa, kun tällaista hanketta ei ole saatu viriteltyä omassa putiikissamme.

Mutta sitäkin hienompaa on, että asiaa nyt lähdetään tutkimaan. Luonnon monista terveyshyödyistä on jo paljon tietoa, jota koottiin muun muassa ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeessamme. Sen ja lukuisten muiden tutkimusten perusviesti on, että liiallinen nököttäminen sisätiloissa on monilla tavoilla haitallista terveydellemme ja hyvinvoinnillemme.

Mutta aina ulos ei pääse, tai keli on niin kauhea ettei kerta kaikkiaan huvita. Siksi kannattaa miettiä myös sitä, miten luonnon voisi tuoda sisälle. Muutama vuosi sitten harrastin pohdintaa itsekin, mutta eipä asia isosti siitä edennyt.

Luonnon digitalisoinnin mahdolliset hyödyt – ja haitat – tunnetaan paljon heikommin kuin ulkoluonnossa oleskelun vaikutukset. Tämä johtunee siitä, että digitalisoitu tai muulla tavoin virtuaalisesti esitetty luonto on monella tavalla väliinputoaja.

Ympäristötutkimuksessa on perinteisesti lähdetty ulos oikeaan luontoon – mitä ”alkuperäisempään”, sen parempi. Kaupunkiympäristöä ei ole samalla tavalla ymmärretty tutkimisen arvoiseksi ekosysteemiksi, puhumattakaan sisätilojen luontoelementeistä.

Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa ympäristötutkimuksessa on keskitytty luonnon representaatioihin, huomioimatta riittävästi ihmistä evoluution tuottamana luonnon olentona.

Lääketieteessä luontopohjaiset ratkaisut on turhankin herkästi niputettu huuhaahoidoiksi, joita ei kannata ottaa vakavasti. Työhyvinvoinnin tutkimusta en juurikaan tunne, mutta tuskinpa luonto on sielläkään ollut ihan ykkösaihe.

Capture

Luonnon eri ulottuvuudet voisi nähdä näinkin. Virtuaalinen liittyy fyysiseen ja rakennettu ympäristö rakentamattomaan luontoon. (Lähde: Lyytimäki 2012)

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuloksia Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston kollegat aikanaan saavat. Ehkäpä itsekin joku päivä pääsen istumaan (tai seisomaan) virtuaaliseen luontotoimistoon, silloin kun se muu luonto on tavoittamattomissa.

Metsän kätköistä löytyy vaikka mitä

wp_20170218_11_23_10_pro

Metsän salainen elämä ei ole syyttä suotta palkittu tietokirja. Harvoin tulee luettua näin vetävästi kirjoitettua teosta aiheesta, jota kuivakkaampaa on vaikea kuvitella: eliölajien tunnistaminen ja luokittelu.

Kirja nostaa näkyville metsäluonnon pienimmät eliöt sääskistä sieniin ja luteista lukkeihin. Pelkästään kirjan lopussa olevan nimihakemiston silmäily on kielen riemujuhlaa. Minkähänlainen otus on pikkuhytykkä tai syrjäntympönen? Mitä ovat lämäkät ja miltä näyttää peikonmalja? Hapsisista ja korusista nyt puhumattakaan.

Sujuvan sanailun ohella myös kirjan runsas kuvitus ansaitsee kehuja. Valokuvat tuovat näkyville hyönteismaailman pienipiirteisen kauneuden ja paljaalle silmälle näkymättömät mikroskooppiset yksityiskohdat.

Kirja perustuu ympäristöministeriön rahoittaman Putte-tutkimusohjelman tuloksiin. Monivuotinen tutkimus on tuottanut paljon uutta tietoa metsälajistosta. Samalla se on osoittanut, miten heikosti metsien elonkirjo edelleen tunnetaan. Esimerkiksi maailman tunnetuista kirvalajeista melkein kymmenesosa, 488 lajia, esiintyy Suomessa. Viimeisten 25 vuoden aikana Suomen kirvalajien luettelo on pidentynyt 174 uudella lajilla. Punaiselle listalle eli uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi on päätynyt yli sata kirvalajia.

Uhanalaisuustietojen valossa näyttää selvältä, että ihmisen toimeliaisuuden takia monet lajit ovat hävinneet jo ennen kuin olemme oppineet niitä tuntemaan. Harvinaisemmista tuttavuuksista esimerkiksi ukkokauniaista tai mannerheiminkiiluria lienee enää turha etsiä Suomen luonnosta. Toisaalta aiempaa tarkemmat tutkimukset ovat osoittaneet joidenkin lajien olevan luultua yleisempiä.

Lajitietämys on perusta luonnonsuojelulle ja luonnon arvostamiselle yleisemminkin. Lajien välistä vuorovaikutusta päästään pohtimaan luotettavasti vasta kun ymmärrämme edes pääpiirteissään lajiston koko kirjon. Helposti metsä ei salaisuuksiaan paljasta, ja niinpä tutkijakin voi päätyä arvelemaan ”luonnon olevan välillä tarkoituksenmukainen nero, välillä järjetön pölvästi.”

Jos kirjalta voisi toivoa jotain lisää, niin ehkäpä esimerkkejä ötököiden elämästä talvella. Suomen luonnossa talvesta selviytyminen on aivan yhtä tärkeää kuin elämä kesällä. Kirkkaiden kesäpäivien vilinän ohella kirjassa toki käsitellään esimerkiksi maanalaisessa pimeydessä möyriviä eliöitä ja yötaivaalla ahkeroivia lepakoita.

Kirjasta välittyy tutkijoiden aito ilo työstään, mutta myös huoli metsien pienimmistä. Kirjoittajat välttelevät voimakkaita kannanottoja, mutta rivien välistä huoli välittyy selvästi. Pienten perspektiivistä kehitys ei todellakaan näyttäydy kestävänä. Uhkana ovat niin metsien liikakäyttö, vieraslajit kuin ilmastonmuutoskin.

Ydinkysymys on erilaisten elinympäristöjen kirjon ja riittävän laajojen vanhojen metsien säilyminen. Kirja nostaakin pintaan pahan epäilyksen siitä, että puuston pikakasvatuksen takia metsistämme on tullut ongelmanuoria, jotka eivät pysty pitämään huolta luonnon monimuotoisuudesta.

Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén, Terhi Ryttäri (toim.) Metsän salainen elämä. Gaudeamus 2016. 395 s.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Huonojen tietokirjojen haistelua

img_2081

On olemassa hyvällä ja huonolla tavalla huonoja tietokirjoja. Hyvällä tavalla tietokirja on huono silloin, kun se puutteistaan huolimatta jollain tavalla syventää tai avartaa lukijansa ajattelua. Huono tietokirja voi onnistua olemaan väärässä siten, että lukijan on pakko perustella omat vastakkaiset näkemyksensä entistä vankemmin. Joskus voi käydä jopa niinkin, että ennakkoon huonoksi epäilty kirja onnistuu kääntämään lukijansa ajatukset aidosti uusille urille ja muuttuu näin hyväksi tietokirjaksi. Tämän takia huonoltakin vaikuttavia tietokirjoja voi olla hyödyllistä lukea.

Nicolette Hahn Nimanin teos Pihvin puolustus – kohti kestävää lihantuotantoa (Atar, 2016) on huono tietokirja, joka kannattaa lukea. Kirjan huonous johtuu ensinnäkin tarkoituksellisen yksipuolisesta lähestymistavasta. Kirja on vastaisku naudanlihan ympäristö- ja terveyshaittoja korostavalle kasvissyöjien ja ympäristönsuojelijoiden kritiikille. Kirjoittajan mukaan pienimuotoinen ja laiduntamiseen perustuva nautakarjan kasvatus on ekologisesti kestävä tapa tuottaa terveellistä ravintoa. Laiduntamista puolustaessaan kirja ohittaa sujuvasti monet nautakarjan haittoja korostavat tutkimukset.

Pihvin puolustuksen huonous johtuu myös käännöksen heikosta laadusta. Yhdysvalloissa alun perin julkaistu kirja on käännetty, mutta ei suomennettu. Englanninkieliset rakenteet ja ilmaukset paistavat monin paikoin läpi, ja käännökseen on pujahtanut myös pikkuvirheitä sinne tänne. Tästä huolimatta kirjan perussanoma tulee selvästi esiin, osin tosin sen takia että kirjoittaja toistaa ja alleviivaa ydinviestejään turhankin usein.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää. Laiduntavalla nautakarjalla on sijansa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa. Amerikkalainen peruspihvinsyöjä ei saa synninpäästöä, sillä väkirehuun ja antibioottien runsaaseen käyttöön perustuvaa tehdasmaista nautateollisuutta kirja vastustaa ankarasti. Tässäpä miettimistä myös suomalaisen karjatalouden tulevaisuuden haasteisiin.

Kaiken takana lienee salaliitto

Toinen esimerkki huonosta tietokirjasta on Mikko Paunion Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Kirja on sekava kokoelma rakenteellisesti jäsentymättömiä ja ajatuksellisesti puokkoilevia vuodatuksia, joissa hyökätään ympäristönsuojelun tavoitteita ja toteutusta vastaan.

Eniten kirjassa kritisoidaan jätehuollon toteutusta Suomessa sekä globaaleja pyrkimyksiä energian ja veden säästämiseen. Lisäksi luodaan mielikuvia esimerkiksi natsi-Saksasta nykyisen ympäristöpolitiikan esikuvana ja ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen perustavanlaatuisesta erheellisyydestä. Kirjoittajan näkökulmasta kertoo paljon jo teoksen alaotsikko: ”Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset”.

Kirjaan on vaikea suhtautua vakavasti otettavana puheenvuorona, vaikka lähdeluettelosta löytyy yli 450 lähdeviitettä. Viitteiden käyttö on valikoivaa. Tieteelliset tutkimukset sekoitetaan surutta ei-tieteellisiin lähteisiin ja pelkkiin perustelemattomiin mielipiteisiin. Asiallinen kritiikki hukkuu mielikuvituksellisten salaliittoteorisointien sekaan. Tämä on sääli, sillä teoksesta löytyy myös terävää ympäristöpolitiikan virheiden ruodintaa ja hyvinkin tarpeellista eri tavoitteiden painoarvon vertailua.

Erityisen outoa on kirjoittajan tarve spekuloida niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin ympäristöpolitiikan vaikuttajien ja tutkijoiden henkilökohtaisilla motiiveilla. Se, että tietty henkilö on käynyt lapsuudessaan Steiner-koulua, ei välttämättä johda siihen, että hänen nykyisiä päätöksiään ohjaisi jonkinlainen ”teosofinen ympäristöuskonto”.

Salaliittoteorioihin taipuvaisten ympäristönsuojelun kriitikoiden joukossa tällaiset kirjat toimivat kaikukammioina, jotka vahvistavat perusteettomia harhaluuloja entisestään. Omalla kohdallani olo jäi kirjan lukemisen jälkeen hämmentyneeksi ja turhautuneeksi. Tolkullista kriittistä keskustelua tällaiset teokset tuskin edistävät. Mutta onneksi niitä hyvällä tavalla huonojakin tietokirjoja riittää. Hyvistä tietokirjoista puhumattakaan.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sinistä kasvua pelillistämisestä

Miten pelillistäminen kytkeytyy siniseen kasvuun ja matkailun kehittämiseen? Tätä pohdittiin SmartSea-hankkeen työpajassa Oulussa 12.10. Pajassa taottiin yhteen ideoita pelillistämisen hyödyntämisestä matkailussa, kaupunkisuunnittelussa, tiedekeskuksessa ja itse peliteollisuudessa. Eri sektoreilta saatujen kokemusten pohjalta keskusteltiin pelillistämisen mahdollisuuksista ja esteistä.

salomaa

Anna Salomaa (Oulu Game Lab) esitteli työpajassa pelillistämisen haasteita ja mahdollisuuksia matkailu- ja pelialan yrityksien näkemysten pohjalta

Selväksi tuli, että pelillistäminen voidaan ymmärtää monilla tavoilla ja pelejä voidaan käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Kyse voi olla yksinkertaisesta lautapelistä, digitaalista tekniikkaa hyödyntävästä lisätystä todellisuudesta tai kokonaan virtuaalisista pelimaailmoista. Peleillä voidaan tukea oppimista ja tehdä tylsästä kiinnostavaa, lisätä vuorovaikutteisuutta, herättää kiinnostusta ja houkutella asiakkaita. Toisaalta pelit voivat koukuttaa liikaakin, toimivan pelin kehittäminen voi olla kallista ja epäonnistumisen riski suuri.

hall

Kaikki pelit eivät toimi näyttöpäätteillä. Harri Häll (Tiedekeskus Tietomaa) esitteli meriaiheisessa näyttelyssä käytössä olleen oppimista tukevan purjehduskisa-pelin.

Työpajassa tuli selväksi myös se, että pelillistämisellä on paljon annettavaa sinisen kasvun tavoittelussa. SmartSea-hankkeessa sinisellä kasvulla tarkoitetaan merialueisiin liittyvää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kasvua. Matkailu on erityisen kiinnostava sektori sekä pelillistämisen että sinisen kasvun näkökulmasta.

Monilla rannikkoalueilla matkailu on noussut tärkeäksi sinisen kasvun lähteeksi. Tätä kuvasti myös työpajan pitopaikka, hotelli Lasaretti lähialueineen. Vuosisatoja sitten Oulun vauraus kumpusi tervakaupasta ja lohenkalastuksesta. Sittemmin vaurautta Oulujoen varrelle loivat esimerkiksi teollisuuslaitokset ja kruunun viinanpolttimo. Nykyisin talouden painopiste on siirtynyt palveluihin, kuten hotellitoimintaan. Suuri osa alueen historiasta on unohdettu ja rakennukset ovat uudessa käytössä.

Yksi tapa tukea sinistä kasvua on käyttää pelejä alueen merellisen historian konkretisoimisessa. Työpajassamme hotellialueen historia heräsi henkiin arkeologi Mika Sarkkisen konkreettisella opastuksella. Oulun kaltaisista suomalaisista rannikkokaupungeista löytyy kosolti matkailijoita kiinnostavia kertomuksia. Niitä olisi mahdollista konkretisoida esimerkiksi karttapohjaisten pelien avulla. Kuka löytää ensimmäisenä vaikkapa kumpareen, jossa on toiminut Suomen ehkä vanhin asetehdas tai arvaa missä on sijainnut rantaviiva 1600-luvulla?

Matkailijoiden houkuttelu erilaisten pelisovellusten avulla sai työpajassamme paljon huomiota. Jatkopohdinnoillekin jäi vielä aihetta. Kestävän sinisen kasvun kannalta turistien houkuttelu on vasta ensiaskel, jonka jälkeen on pohdittava sitä, miten pelillistäminen voisi parhaiten tukea paikallisen tason kestävää kehitystä. Tässä pohdinnassa olemme vasta alkutaipaleella.

tony1

Voisiko matkailu virtuaalisessa ympäristössä olla kestävä ratkaisu? Tony Manninen (LudoCraft) esitteli pelillistämisen mahdollisuuksia matkailukokemuksen rikastajana.