luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Mainokset

Kaasua, autoilijat!

gabriel-jimenez-156520-unsplash

Photo by Gabriel Jimenez on Unsplash

Parisen kuukautta on nyt huristeltu tyytyväisesti biokaasulla. Tyytyväisyys on uutinen, sillä minulle autoilu on välttämätön paha. Suomalaisella maantieteellä varustetussa harvaanasutussa maassa henkilöauton käyttö on monesti välttämätöntä, vaikka tietoisuus kasvihuoneilmiön kiihdyttämisestä, hiukkaspäästöistä, melu- ja valosaasteesta ja muista autoilun ympäristöhaitoista kalvaakin.

Biokaasu tarjoaa tuskaan helpotusta. Kaasun palamisesta vapautuu ilmaan hiilidioksidia, mutta nettopäästöt voi ajatella lähestulkoon nollaksi, jos moottorissa palaa eloperäisistä aineksista tuotettua biokaasua. Parhaimmillaan biokaasun tuotanto on esimerkiksi maatiloilla oiva ympäristöratkaisu, jonka avulla eloperäistä jätettä voidaan muuntaa polttoaineeksi. Kun biokaasua tuotetaan lannasta ja pelloilta saatavasta ylijäämäkasvustosta, saadaan samalla myös laadukasta ravinnetta viljelyyn, päästään eroon lannan käsittelyn hajuongelmista ja vähennetään vesistöjen rehevöitymisriskiä.

Biokaasu on kotimainen energiavara. Sen käyttö tukee paikallistaloutta paljon paremmin kuin ulkomailta rahdatun öljyn polttaminen. Eikä biokaasuilijan tarvitse pelätä lisäävänsä öljykuljetuksia ja vaikkapa tankkereiden onnettomuusriskejä Suomenlahdella.

Omaa tyytyväisyyttäni biokaasuun on lisännyt jopa ympäristöhyötyjä enemmän se, että enää en entiseen malliin tue bensapumpulla Venäjän tai Lähi-Idän öljyvaltioiden epädemokraattista hallintoa. Paljon mukavampaa on tukea kaasuletkulla kotimaista kiertotaloutta. Tämän mielihyvän saaminen siis vaatii biokaasun valitsemista tankkauspisteellä. Ilmaston kannalta maakaasukin toki on bensiiniä parempi vaihtoehto.

Jonkin verran bensaa edelleen kuluu, sillä kaasuauton moottori käynnistyy bensiinin voimalla. Hieman lämmittyään moottori vaihtaa automaattisesti polttoaineeksi kaasun. Ajossa tätä en ole huomannut muuten kuin litrojen vaihtumisena kiloiksi polttoainemittarissa. Tuikeimmilla pakkaskeleillä moottorin lämpeneminen kesti harmittavan pitkään, mutta jo nollakeleillä riittää pyrähdys muutaman korttelin päähän.

Bensiinitankki on varmaankin tarpeen, jos matka käy pohjoisimpaan Suomeen, jossa kaasuasemia ei ainakaan vielä ole. Toistaiseksi on tullut ajeltua etelässä, eikä tankkauspisteiden löytymisessä ole ollut ongelmaa. Kun sekä bensiini- että kaasutankki on täynnä, auton toimintasäde on pidempi kuin entisessä bensiinikäyttöisessä autossamme.

Kaasun turvallisuus tuntuu joissakin herättävän huolta. Esimerkiksi kaasun tankkaus on kuitenkin turvallisempaa kuin bensiinin, sillä kaasuletku on lukittava tiiviisti paikalleen ennen kuin tankkausta voi aloittaa. Bensiinipistoolilla sitä vastoin on mahdollista läikytellä minne tahansa. Eikä se kaasu ole onnettomuustilanteessakaan sen vaarallisempaa kuin tankki täynnä räjähtävästi leimahtavaa bensiiniä. Parempi ajella varovasti joka tapauksessa.

WP_20180407_09_49_42_Pro

Valtiovallan nihkeä suhtautuminen on kaasuautoilijan suurin harmistus. Jostakin syystä poliitikkomme ovat halunneet tukea tuntuvasti sähköauton ostamista, vaikka  ympäristön kannalta sähköauto ei välttämättä ole kaasua parempi ratkaisu. Itse en ole tukien suuri ystävä, sillä yleensä valtion kannattaa mieluummin kerätä verorahoja haitallista toimintaa kurittamalla kuin kuluttaa rahaa vaikutuksiltaan epävarmoihin tukiaisiin. Siksi onkin käsittämätöntä, että biokaasun käytöstä pitää maksaa käyttövoimaveroa. Sitä on vaikea ymmärtää muuksi kuin rangaistukseksi ympäristöystävällisestä valinnasta.

Tästä huolimatta kaasuauto vaikuttaa ensikokemusten perusteella taloudelliselta ja käytettävyydeltään hyvältä vaihtoehdolta. Kaasuauton ostohinta ei ole juurikaan perinteistä polttomoottoriautoa kalliimpi ja polttoaine on halvempaa. Eli nyt uskaltaa ympäristönsuojelijakin suositella: kaasua, autoilijat!

Ympäristöahdistusta ja luonnon iloja

WP_20180328_14_02_18_Pro

Loppu lienee lähellä, jos uskomme ympäristötutkijoita jotka latelevat madonlukuja ilmastopolitiikan ponnettomuudesta, elonkirjon hupenemisesta, kemikalisoitumisesta, tai vaikkapa valosaasteen lisääntymisestä. Ympäristötieto tosiaankin näyttää lisäävän tuskaa. Tätä ympäristöahdistusta perkaa Panu Pihkala kirjassaan Päin helvettiä?

Kristinuskon keskeiseen paikkaan viittaava kirjan otsikko ei ole sattumaa eikä pelkkä kielikuva. Pihkala on taustaltaan teologi, joka on monipuolisesti perehtynyt ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristökysymyksiin liittyvään psykologiseen tutkimukseen. Kirjan loppuluvussa hän käsittelee lyhyesti kristinuskon ja ympäristöahdistuksen suhdetta.

Uskonnollisesta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Pihkala kuvaa tutkimustietoon perustuen ympäristöahdistuksen ilmenemistä ja ominaispiirteitä varsinkin lasten ja nuorten näkökulmasta. Ansiokasta on erityisesti erilaisten tunteiden pohdinta. Syyllisyyden, häpeän, surun tai kelvottomuuden tuntemuksia ei ole kovinkaan paljoa puntaroitu kotimaisessa ympäristökirjallisuudessa. Poikkeuksiakin toki on, kuten Ilmo Massan pohdinnat syyllistymiskilvestä.

Pihkala käy läpi erilaisia reagointitapoja ahdistukseen. Kirjo vaihtelee apatiasta kieltämiseen, narsistiseen kuluttamiseen ja optimistiseen edistysuskoon. Teos tuo näkyville myös toivon lähteitä ja esittelee erilaisia psykologisia harjoituksia, joiden avulla ympäristötoivoa voi pitää yllä ja vahvistaa. Ahdistus ei aina ole pahasta. Se voi olla myös väylä toimintaan.

Oleilu miellyttävässä luonnonympäristössä on yksi tapa ympäristöahdistuksen selättämiseen. Pihkalan kirjassa luonnon terveyshyödyt saavat melko vähän huomiota, mutta sitäkin perinpohjaisemmin niitä käsitellään Marko Leppäsen ja Adela Pajusen teoksessa Terveysmetsä. Myös tämä teos perustuu vankkaan tutkimustietoon, jota olisi syytä hyödyntää niin arkipäiväisissä askareissa, päiväkodeissa ja kouluissa, työelämässä tai vaikkapa politiikassa sote-uudistusta suunniteltaessa.

Luonto voi toimia kirjaimellisesti lääkkeenä. Esimerkiksi liian vähäinen altistuminen hyödyllisille luonnonympäristön mikrobeille johtaa immuunipuolustusjärjestelmämme häiriöihin. Siksi voidaan perustellusti väittää, että terveellä lapsella on multaa kynsien alla.

Sujuvasti kirjoitettu Terveysmetsä tutustuttaa metsien lisäksi muihinkin kotimaisiin luonnonympäristöihin ja osoittaa, miten monin tavoin lähiluonnostakin on mahdollista nauttia. Kun valtaosa suomalaisista elää jo kaupungeissa, voi suon tuoksu, öisen metsän hiljaisuus tai purosta kauhaistun veden raikkaus olla eksoottinen elämys.

Voi hyvinkin olla, että metsien puuoma on suomalaisten suurin pääoma, jota ei suinkaan kannata suinpäin kaataa sellukattilan kitaan. Leppäsen ja Pajusen kirja osoittaa oivaltavasti, että biotalous kannattaisi ymmärtää paljon monipuolisemmin kuin nykyisin on tapana. Yksipuolinen luonnonvarojen käytön tehostaminen kun voi tuottaa enemmän ahdistusta kuin hyvinvointia.

Marko Leppänen & Adela Pajunen (2017). Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, Helsinki. 297 s.

Panu Pihkala (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja, Helsinki. 301 s.

Rakentavaa riskitiedottomuutta

Julkisen keskustelun tulisi kohentaa yleistä tietoisuutta ympäristöriskeistä ja niihin varautumisesta, mutta läheskään aina näin ei ole. Riskikeskustelu kiihtyy helposti ylikierroksille, luo turhia pelkoja tai jättää terveyden ja ympäristön kannalta oleellisia asioita huomiotta.

Tieto lisää tuskaa, joskus tarpeettomastikin. Rakentavan riskikeskustelun yksi edellytys on sopu siitä, millainen tieto kannattaa jättää huomiotta ja miksi.

Tarpeettomana tai haitallisena pidetystä keskustelusta pidättäytyminen ei ole helppoa. Jopa ilmiselvästi paikkansa pitämätöntä tai vanhentunutta tietoa halutaan usein pitää näkyvästi esillä. Useimmat meistä takertuvat väärään tietoon sitkeästi, jos se palvelee taloudellisia etujamme tai on syvään juurtuneiden ennakkoluulojemme ja uskomustemme mukaista.

Lisätietoa on sen sijaan helppo vaatia. Aina sitä ei kuitenkaan kannattaisi tuottaa. Tietoa voi olla jo tarpeeksi käytännön toimenpiteiden pohjaksi ja lisätiedon hankkiminen voi olla kallista saataviin hyötyihin nähden. Uusi tieto voi herättää turhia huolia tai ohjata huomiota vääriin asioihin.

Kaikkien julkisessa keskustelussa esiin nousevien huolenaiheiden tutkimiseen ei ole syytä käyttää rajallisia tutkimusresursseja. Esimerkiksi matalataajuisen tuulivoimaloiden melun mahdollisia terveyshaittoja on selvitetty pikemminkin poliittisen suosion kalastelussa nostatetun kohun siivittämänä kuin siksi, että tutkijat pitäisivät aihetta erityisen vakavana tai epäselvänä. Pahimmillaan liioiteltu riskipuhe aiheuttaa huolta ja hyvinvoinnin heikkenemistä enemmän kuin itse riskit toteutuessaankaan.

Myös tiedontuotannon ja viestinnän ajankohta on tärkeää: ennakoiva keskustelu eri vaihtoehtojen riskeistä on tärkeää, mutta tällaisessa riskipuheessa ei kannata piehtaroida enää sen jälkeen kun peruuttamattomat päätökset on jo tehty. Sitäkin tärkeämpää on poimia oppimisen eväitä vastaisen varalle.

Tarkoituksellinen tietämättömyys voi olla paljonkin järkevämpää kuin pakonomainen uuden tiedon tuottaminen. Kaikkea ei voida tietää, mutta oleellista on päästä jyvälle siitä, millaisista asioista ollaan tietämättömiä ja miksi.

Capture

Tietämättömyydellä on monia muotoja riskiviestinnässä, eikä kaikki tietämättömyys ole pahasta (muokattu: Lyytimäki & Assmuth 2017).

Kirjoitus perustuu Ympäristö ja Terveys -lehdessä (1/2018) ilmestyneeseen artikkeliin

 

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Siirryttäisiinkö töihin virtuaaliluontoon?

Nyt pitää hehkuttaa kilpailevan putiikin puolesta! Luonnonvarakeskuksessa on alkamassa työhyvinvointiin liittyvä tutkimus, jollaista itsekin olen miettinyt. Tutkijat selvittävät sitä, miten virtuaalinen luonto voisi auttaa työkuormituksesta palautumisessa. Täytyy myöntää että pieni kateus pistelee rinnassa, kun tällaista hanketta ei ole saatu viriteltyä omassa putiikissamme.

Mutta sitäkin hienompaa on, että asiaa nyt lähdetään tutkimaan. Luonnon monista terveyshyödyistä on jo paljon tietoa, jota koottiin muun muassa ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeessamme. Sen ja lukuisten muiden tutkimusten perusviesti on, että liiallinen nököttäminen sisätiloissa on monilla tavoilla haitallista terveydellemme ja hyvinvoinnillemme.

Mutta aina ulos ei pääse, tai keli on niin kauhea ettei kerta kaikkiaan huvita. Siksi kannattaa miettiä myös sitä, miten luonnon voisi tuoda sisälle. Muutama vuosi sitten harrastin pohdintaa itsekin, mutta eipä asia isosti siitä edennyt.

Luonnon digitalisoinnin mahdolliset hyödyt – ja haitat – tunnetaan paljon heikommin kuin ulkoluonnossa oleskelun vaikutukset. Tämä johtunee siitä, että digitalisoitu tai muulla tavoin virtuaalisesti esitetty luonto on monella tavalla väliinputoaja.

Ympäristötutkimuksessa on perinteisesti lähdetty ulos oikeaan luontoon – mitä ”alkuperäisempään”, sen parempi. Kaupunkiympäristöä ei ole samalla tavalla ymmärretty tutkimisen arvoiseksi ekosysteemiksi, puhumattakaan sisätilojen luontoelementeistä.

Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa ympäristötutkimuksessa on keskitytty luonnon representaatioihin, huomioimatta riittävästi ihmistä evoluution tuottamana luonnon olentona.

Lääketieteessä luontopohjaiset ratkaisut on turhankin herkästi niputettu huuhaahoidoiksi, joita ei kannata ottaa vakavasti. Työhyvinvoinnin tutkimusta en juurikaan tunne, mutta tuskinpa luonto on sielläkään ollut ihan ykkösaihe.

Capture

Luonnon eri ulottuvuudet voisi nähdä näinkin. Virtuaalinen liittyy fyysiseen ja rakennettu ympäristö rakentamattomaan luontoon. (Lähde: Lyytimäki 2012)

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuloksia Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston kollegat aikanaan saavat. Ehkäpä itsekin joku päivä pääsen istumaan (tai seisomaan) virtuaaliseen luontotoimistoon, silloin kun se muu luonto on tavoittamattomissa.

Metsän kätköistä löytyy vaikka mitä

wp_20170218_11_23_10_pro

Metsän salainen elämä ei ole syyttä suotta palkittu tietokirja. Harvoin tulee luettua näin vetävästi kirjoitettua teosta aiheesta, jota kuivakkaampaa on vaikea kuvitella: eliölajien tunnistaminen ja luokittelu.

Kirja nostaa näkyville metsäluonnon pienimmät eliöt sääskistä sieniin ja luteista lukkeihin. Pelkästään kirjan lopussa olevan nimihakemiston silmäily on kielen riemujuhlaa. Minkähänlainen otus on pikkuhytykkä tai syrjäntympönen? Mitä ovat lämäkät ja miltä näyttää peikonmalja? Hapsisista ja korusista nyt puhumattakaan.

Sujuvan sanailun ohella myös kirjan runsas kuvitus ansaitsee kehuja. Valokuvat tuovat näkyville hyönteismaailman pienipiirteisen kauneuden ja paljaalle silmälle näkymättömät mikroskooppiset yksityiskohdat.

Kirja perustuu ympäristöministeriön rahoittaman Putte-tutkimusohjelman tuloksiin. Monivuotinen tutkimus on tuottanut paljon uutta tietoa metsälajistosta. Samalla se on osoittanut, miten heikosti metsien elonkirjo edelleen tunnetaan. Esimerkiksi maailman tunnetuista kirvalajeista melkein kymmenesosa, 488 lajia, esiintyy Suomessa. Viimeisten 25 vuoden aikana Suomen kirvalajien luettelo on pidentynyt 174 uudella lajilla. Punaiselle listalle eli uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi on päätynyt yli sata kirvalajia.

Uhanalaisuustietojen valossa näyttää selvältä, että ihmisen toimeliaisuuden takia monet lajit ovat hävinneet jo ennen kuin olemme oppineet niitä tuntemaan. Harvinaisemmista tuttavuuksista esimerkiksi ukkokauniaista tai mannerheiminkiiluria lienee enää turha etsiä Suomen luonnosta. Toisaalta aiempaa tarkemmat tutkimukset ovat osoittaneet joidenkin lajien olevan luultua yleisempiä.

Lajitietämys on perusta luonnonsuojelulle ja luonnon arvostamiselle yleisemminkin. Lajien välistä vuorovaikutusta päästään pohtimaan luotettavasti vasta kun ymmärrämme edes pääpiirteissään lajiston koko kirjon. Helposti metsä ei salaisuuksiaan paljasta, ja niinpä tutkijakin voi päätyä arvelemaan ”luonnon olevan välillä tarkoituksenmukainen nero, välillä järjetön pölvästi.”

Jos kirjalta voisi toivoa jotain lisää, niin ehkäpä esimerkkejä ötököiden elämästä talvella. Suomen luonnossa talvesta selviytyminen on aivan yhtä tärkeää kuin elämä kesällä. Kirkkaiden kesäpäivien vilinän ohella kirjassa toki käsitellään esimerkiksi maanalaisessa pimeydessä möyriviä eliöitä ja yötaivaalla ahkeroivia lepakoita.

Kirjasta välittyy tutkijoiden aito ilo työstään, mutta myös huoli metsien pienimmistä. Kirjoittajat välttelevät voimakkaita kannanottoja, mutta rivien välistä huoli välittyy selvästi. Pienten perspektiivistä kehitys ei todellakaan näyttäydy kestävänä. Uhkana ovat niin metsien liikakäyttö, vieraslajit kuin ilmastonmuutoskin.

Ydinkysymys on erilaisten elinympäristöjen kirjon ja riittävän laajojen vanhojen metsien säilyminen. Kirja nostaakin pintaan pahan epäilyksen siitä, että puuston pikakasvatuksen takia metsistämme on tullut ongelmanuoria, jotka eivät pysty pitämään huolta luonnon monimuotoisuudesta.

Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén, Terhi Ryttäri (toim.) Metsän salainen elämä. Gaudeamus 2016. 395 s.