luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Juomavesi riskiä vailla?

Talousveden terveysriskejä selvittäneen CONPAT-hankkeemme päätösseminaarissa pohdittiin monipuolisesti kemikaalien ja mikrobien kulkeutumista ja muuntumista vesistöissä, niiden aiheuttamien riskien suuruutta, mahdollisia haittavaikutuksia ja riskien hallintaa. Hanke keskittyi Kokemäenjoen vesistöön ja Turun seudulle vettä toimittavaan Virttaankankaan tekopohjavesilaitokseen.

Hankkeen päätulos oli se, että terveysriskit ovat hyvin hallussa. Ihmisen toiminnasta luontoon pääsevien kemikaalien pitoisuudet ovat Kokemäenjoessa normaalitilanteissa suhteellisen pieniä. THL:n Päivi Meriläinen kertoi seminaariesityksessään, että jokivettä pitäisi juoda suunnilleen miljoona litraa, jotta siitä saisi makeutusaineena käytettyä asesulfaami-K-yhdistettä saman määrän, joka on sallittu litrassa limsaa.

wp_20160915_14_11_19_pro

Vettä ei silti kannata hörppiä suoraan joesta. Veteen päätyy jätevedenpuhdistamoilta ja erilaisesta hajakuormituksesta mikrobeja ja kemiallisia haitta-aineita, jotka voivat kulkeutua pitkiäkin matkoja. Myös luonto itse kuormittaa jokea niin eroosion huuhtomilla maa-aineksilla kuin luonnonvaraisten eläinten jätöksillä. Vesi pitää puhdistaa huolellisesti ennen juontia.

Noin kuudesosa suomalaisten vesilaitosten vedestä on peräisin tekopohjavedestä. Turun Seudun Veden Virttaankankaan tekopohjavesilaitos herätti valmistelu- ja rakentamisvaiheessa paljon kiistelyä ja myös epäilyjä laitoksen toimivuudesta. Laitos on ollut toiminnassa vuodesta 2011 lähtien. CONPAT-hankkeen tulokset vahvistivat, että epäpuhtauksia poistuu tekopohjaveden valmistuksessa tehokkaan esikäsittelyn ja maaperässä tapahtuvan imeytymisen aikana. Tekopohjaveteen perustuva puhdistusprosessi tuottaa normaalitilanteessa turkulaisille ja lähikuntien asukkaille hyvälaatuista, turvallista ja terveydelle vaaratonta talousvettä.

Kiinnostava kysymys onkin se, mikä on normaalitilanne. Hankkeessa pohdittiin erilaisia skenaarioita mahdollisille häiriötilanteille. Kuvitteellisiin tilanteisiin perustuvissa mallinnuksissa merkittäviä terveydellisiä tai taloudellisia haittoja saatiin syntymään vasta, kun häiriöt oletettiin epärealistisen suuriksi.

Yksi osa hanketta oli riskikeskustelun tutkiminen. Selvitimme hankkeen valmisteluvaiheessa käytyä julkista keskustelua, jossa esiin marssitettiin suuri määrä erilaisia riskejä ja uhkakuvia. Tekopohjaveden terveysriskeihin liittyneet pelot näyttävät tutkimustiedon valossa siis paljolti perusteettomilta. Toki pitää muistaa, että tietoa on vain vaarallisimmiksi arvioiduista haitta-aineista ja että yhteisvaikutukset ja pitkän aikavälin vaikutukset voivat tuottaa yllätyksiä, samoin kuin uudentyyppisten haitta-aineiden mahdollinen päätyminen ympäristöön.

Lisätietoa tarvitaan, vaikka nykytiedon valossa terveysriskit ovat vähäisiä. Hankkeessa ei myöskään arvioitu lainkaan ympäristöriskejä: ihmisille koituvien terveysriskien vähäisyys ei aina tarkoita haitattomuutta esimerkiksi kaloille tai hyönteisille. Kuten SYKEn Timo Assmuth seminaarissa painotti, oleellista on se, miten riskit rajataan ja miten epävarmuuksiin ja tiedon puutteeseen suhtaudutaan.

wp_20160915_11_31_01_pro

Uusi tutkimustieto ei kuitenkaan ratkaise kaikkia pulmia. Pahimmillaan lisätieto vain hukuttaa yksityiskohtiin tai antaa eripuraisille kiistelijöille mahdollisuuden kaivautua entistä syvemmälle omien faktojensa poteroihin. Seminaarin omassa esityksessäni pohdin sitä, voisiko riskikeskustelua edistää kiinnittämällä enemmän huomiota siihen, millainen tieto kannattaa tietoisesti jättää syrjään keskustelusta. Tietoyhteiskunnassa tarvitaan yhä kipeämmin kykyä unohtaa, jotta keskustelulle olennaisesta jäisi enemmän tilaa.

Nelivuotisen Veden kontaminantit – likaantumisen syyt, terveysriskit ja riskien hallinta (CONPAT) -hankkeen vetäjänä toimi Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos ja tutkimukseen osallistui Suomen ympäristökeskuksen lisäksi Valtion taloudellinen tutkimuslaitos. Rahoituksen saimme Suomen Akatemian AKVA-tutkimusohjelmalta.

Mikä tekee maaseutumaisemasta arvokkaan?

IMG_3911

Mikä on heinänkorren oikea hinta? Tällaistakin päädyin kesälomalla pohtimaan, kun vietin aikaa mökillä heinäpellon äärellä. Heinäpellon omistaja osasi antaa kysymykseen napakan vastauksen: Pellolla olleen heinän arvo oli nolla, koska omat ladot olivat täynnä eikä ostajaa ylimääräiselle heinälle löytynyt.

Näin yksiselitteinen vastaus ei minua tyydyttänyt. Itselleni heinäpellolla on jokin arvo, koska nurmipellot ovat olennainen osa mökkimaisemaani. Viljellyt pellot kerta kaikkiaan kuuluvat vihreään maaseutuidylliini.

Maisema-arvoille ei toistaiseksi ole kauppapaikkaa. Yhteiskunta on kuitenkin tunnustanut maisemien rahallisen arvon tukemalla maanviljelijöiden maisemanhoitotöitä erilaisten tukien avulla. Niillä on muun muassa pyritty estämään perinnemaisemien pusikoitumista.

Kulttuurimaisema ei säily itsestään

Mökkiläiselle kaunis maisema on kuitenkin ilmaishyödyke. Minunkaan ei tarvitse maksaa viljelijälle maisemankatselumaksua. Enkä oikein edes osaa arvioida, montako euroa voisin olla valmis maksamaan kauniin maiseman säilymisestä tai rumentumisen ehkäisemisestä.

Arvon määrittely vaikeutuu entisestään, jos huomioidaan myös muiden ihmisten mieltymykset. Allergioista kärsivät saattaisivat olla halukkaita maksamaan siitä, että saisivat heinät kokonaan pois näkymistään. Toivonpa tosiaan, ettei kukaan ala järjestämään tarjouskilpailua minun ja allergikkojen välille. Maat omistava viljelijä tosin voisi tästä kilpailusta hyötyä, joten ehkäpä tällaiseenkin arvonmäärittelyyn joskus päädytään.

Entä pitäisikö heinäpellon hintaan ottaa mukaan myös kasvillisuuden ilmakehästä sitoman hiilen arvo tai pellolta vesistöön pääsevien rehevöittävien ravinteiden aiheuttamat haitat? Nämä kysymykset ovat jo nousseet esiin vakavasti otettavassa ympäristötutkimuksessa ja ympäristöpoliittisessa keskustelussa.

Uudet maisemien käyttömuodot tuovat yllätyksiä

IMG_3847Tällä erää lopullisen totuuden heinänkorren hinnasta määritteli mökkimaisemissa ulkoillut kissamme. Kesäloman loppupäivinä kissa heittäytyi huonovointiseksi. Parin päivän oksentelun jälkeen se oli kiikutettava kiireesti eläinlääkärille.

Huonovointisuuden syyksi selvisi kissan nenänieluun juuttunut heinänkorsi. Kissan jalostamana yhden heinänkorren hinnaksi tuli lopulta noin 250 euroa. Tällä summalla taitaisi hyvinkin saada sata pikkupaalia hyvälaatuista kuivaheinää. Itse olin kuitenkin korren hintaan tyytyväinen, koska kissa elää edelleen.

Harmittamaan jäi vain se, etten älynnyt pyytää kortta itselleni. Sen olisi voinut kehystää tauluksi mökin seinälle. Siinäpä se olisi muistuttanut, että vaikka heinän hinta perinteisessä maataloudessa kävisi heikoksi, voi uusia arvoja löytyä yllättävistäkin paikoista.

Kirjoituksen varhaisempi versio ilmestyi Maaseutupolitiikan blogissa 19.8.2016.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Eroon itsekkäästä ydinpelosta

Energiapolitiikan yksi isoimmista kummallisuuksista on, että samaan aikaan kun Suomessa rakennetaan uusia ydinvoimaloita, ollaan Ruotsissa ja Saksassa sulkemassa aivan toimintakelpoisia ydinvoimaloita. Sekä rakentamista että sulkemista perustellaan ympäristöongelmien hallinnalla.

WP_20160606_20_12_29_Pro

Uusi tietokirja Musta hevonen – ydinvoima ja ilmastonmuutos antaa tukevia eväitä näiden kummallisuuksien ymmärtämiseen. Rauli Partasen ja Janne M. Korhosen kirjoittamassa kirjassa otetaan reippaasti ja perustellusti kantaa ydinvoiman puolesta. Perusväittämä on, että ydinpelot ovat liioiteltuja. Vain vähän hiilipäästöjä aiheuttavan, laajasti testatun ja riittävän turvalliseksi osoitetun teknologian mahdollisuuksia ei kannata jättää hyödyntämättä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Teos on ilahduttavan monipuolinen. Aluksi esitellään ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan energianjanon karut realiteetit. Viime vuosien ilmastopolitiikan edistymisestä huolimatta olemme matkalla kohti kuumentuvaa planeettaa. Näillä näkymin ei ole mitään varmuutta siitä, säilyvätkö yhteiskuntamme elinkelpoisina.

Kirjan toinen pääosio jäsentyy ydinvoimaa vastaan esitetyn kritiikin perusteella. Kirjoittajat ampuvat alas monia ydinvoiman vastustajien esittämiä väitteitä muun muassa ydinpolttoaineiden riittävyydestä, ydinjätteiden varastoinnista, ydinonnettomuuksien terveysriskeistä ja ydinvoiman taloudellisesta kannattavuudesta.

Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteydet tuodaan myös esiin. Kiertotaloutta aivan parhaimmillaan on tappamiseen tarkoitetun uraanin kierrättäminen energiantuotantoon. Pelkoja rauhanomaiseen käyttöön tarkoitetun ydinmateriaalin leviämisestä terroristien tai itsevaltiaiden käsiin kirjoittajat pitävät liioiteltuina.

Kolmas pääosio on suomalaiseen keskusteluun erityisen tervetullutta yhteiskuntatieteellistä energiapohdintaa. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti mustavalkoisia stereotypioita, jotka esittävät ydinvoimayhtiöt lähtökohtaisesti pahoina suuryrityksinä ja uusiutuvan energian tuottajat puhtoisina pienyrittäjinä. Lisää syvyyttä ja varmastikin myös uusia sävyjä tähän kritiikkiin olisi tuonut surkuhupaisia piirteitä saanut Fennovoiman voimalan valmisteluprosessin läpikäynti.

Teos esittelee ydinvoimaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia kiihkottomasti. Fokus on ydinvoimassa, joten muiden energian tuotantomuotojen mahdollisuuksia ei esitellä yhtä perusteellisesti kuin eri ydinvoimateknologioita. Tämän takia uusiutuvien energiamuotojen mahdollisuuksista jää ehkä liian pessimistinen mielikuva. Toisaalta kirja tuo esiin sen, että uusien hyötöreaktorien myötä myös ydinenergia voitaisiin luokitella uusiutuvaksi.

Kirjan ehkä tärkein sanoma on se, että kun ydinvoiman vastustajien ja puolustajien kiistely käy kiihkeänä, huomio kiinnittyy vääjäämättä väärään paikkaan: ”Fossiilijätit nauravat koko matkan pankkiin, kun vähähiilisten vaihtoehtojen kannattajat ovat tukkanuottasilla keskenään.”

Rauli Partanen & Janne M. Korhonen (2016) Musta Hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos, Helsinki. 320 s.

Muovin kierrätyksen uudet koukerot

Lähimarkettimme pihaan oli tupsahtanut keräyspiste muoviroskille. Ehdinkin jo ihmetellä, miksei mitään näyttänyt tapahtuvan, vaikka muovijätteen kierrättämisen piti olla kotitalouksille mahdollista jo vuodenvaihteesta alkaen.

Meillä muovin kierrätys lähti iloisesti käyntiin. Keittiön roskapisteeseen oli helppoa raivata tila kierrätysmuoville, eikä muoviastioiden puhdistaminenkaan pienellä kylmällä vesitilkalla tunnu mitenkään ylivoimaiselta.

Kun paperit ja pahvit, lasi ja metalli kierrätettiin jo ennestään ja eloperäiset jätteet kompostoidaan, näyttää sekajätettä syntyvän meillä yllättävän vähän. Siitäkin huolimatta että PVC-muovit (merkitty 03-merkinnällä) ja likaisimmat muovipakkaukset päätyvät edelleen sekajätteeksi.

Toivottavasti muovin kierrätys lähtee yleisemminkin hyvin käyntiin, vaikka epäilyjäkin on. Jaksavatko ja osaavatko ihmiset lajitella muovijätteet oikein? Tässä on varmaan suuria eroja. Minusta on jopa hauskaa miettiä, kuuluuko jugurttipurkki tai hammasharja poltettaviin sekajätteisiin vai muovinkeräykseen, mutta ymmärrän kyllä että useimmilla ihmisillä lienee parempaakin pohdittavaa.

Pääsääntöisesti lajittelun on oltava niin helppoa, että se onnistuu rutiininomaisesti, ilman sen kummempaa ajattelua. Tuotteiden valmistajilla on tässä paljon parantamisen varaa. Erityisen herkullinen harmittelun aihe ovat jogurtti- ja viilipurkit, joissa muovipakkauksen ympärille on kietaistu kartonkikääre. Polttoon menevässä jätteessä tämä ei ole ongelma, sillä sekä muovi että kartonki kyllä palavat iloisesti. Mutta kierrätyksen kannalta eri materiaaleista koostuvat tuplapakkaukset ovat hankalia. Veikkaanpa että läheskään kaikki ihmiset eivät ole edes huomanneet, että muovisen viilipurkin ympärillä onkin kartonki.

IMG_3638

Paraatiesimerkkejä turhasta pakkaamisesta

Viilipurkki on konkreettinen muistutus siitä, että kiertotaloudessa sekä yksittäiset pakkaukset että koko jätehuollon järjestelmä pitää miettiä uusiksi. Jätekeskustelussa on jo vuosia kiistelty siitä, tulisiko jätteiden keruu kotitalouksista hoitaa kunnallisessa ohjauksessa vai vapaan kilpailun periaatteella. Tämän kiistelyn varjoon on jäänyt keskustelu siitä, mitä jätteitä kotitalouksista ylipäätään kerätään.

Omassa taloudessamme ei enää olisi tarvetta jäteyhtiön kuorma-autolle, joka jyräyttää parin viikoin välein pihaan keräämään muutaman sekajätepussukan, mutta ei huoli mukaansa mitään kierrätykseen menevää materiaalia. Vähäiset sekajätteet voisimme yhtä hyvin viedä lähikaupan parkkipaikan keräyspisteeseen, samalla kuin viemme sinne hyötykäyttöön menevät materiaalit. Mutta jäteautosta emme pääse kokonaan eroon ennen kuin jätehuoltoa koskevia säädöksiä muutetaan. Jätteenkeräyksen järkevöittämissä olisikin hyvä kohde paljon puhutuille normitalkoille.

Kiertotalous ravistelee jätteiden kuljetuksen lisäksi myös jätteiden käsittelyn käytäntöjä. Tilastojen mukaan kaatopaikoille päätyy nykyään selvästi aiempaa vähemmän kotitalousjätettä, mutta tämä ei johdu materiaalien hyötykäytön lisääntymisestä, vaan jätteenpolton yleistymisestä. Energiaa toki syntyy, mutta polttoon päätyy myös materiaalejä, joilla voisi olla monta käyttökierrosta edessään.

Jätteenpolttolaitoksia on Suomessa liikaa. Kaikille laitoksille ei riitä jaettavaa jätekakusta, jos jätehuollon perustavoitteissa onnistutaan. Jo lähitulevaisuudessa materiaaleja pitää pystyä hyödyntämään paljon nykyistä tehokkaammin. ”Polttamalla pois silmistä” ei ole kovin kestävää kehitystä. Tämä motivoi näpertelemään viilipurkkienkin parissa, ainakin siihen asti kunnes saamme parempia pakkauksia.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.

Merkittyjä eväitä ilmastonmuutoksen hillintään

Capture5

Ilmastolautanen. Kuva: M. Kaljonen.

Suomen hallitus on asettanut monia kovia tavoitteita työlleen. Yksi tavoitteista on, että ruoantuotannon kannattavuus on hallituskauden aikana noussut ja kauppatase parantunut 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kova.

Ruoantuotannon kannattavuuden määrää viime kädessä kuluttaja. Erilaiset laatumerkinnät ovat yksi tapa vakuuttaa kuluttajat siitä, että kotimaisesta ruoasta kannattaa maksaa. Luotettaviksi koetut merkinnät voivat auttaa myös elintarvikkeiden viennissä ulkomaille.

Merkintöjä on jo moneen lähtöön. Kotimaisuudesta kertovia merkkejä käytetään Suomessa aktiivisesti ja paikallisesti omaleimaiselle tuotteelle voi saada jopa EU:n suojaaman alkuperänimityksen. Näiden rinnalle on kehitetty erilaisia ruoan ympäristövaikutuksiin liittyviä merkkejä, hiilijalanjäljistä luomumerkkeihin. Yksi tuoreimmista tulokkaista on ravintoloille tarkoitettu ”ilmastovalinta”-merkki. Ravintolaruokailussa ruoan alkuperään onkin kiinnitetty huomiota yllättävän vähän.

Tutkimme ilmastovalintamerkinnän käyttöönottoa Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintolassa. Tutkimuksemme osoitti, että merkinnöillä voi olla vaikutusta, mutta ihmeratkaisuja nekään eivät tarjoa. Yksittäinen merkintä hukkuu helposti informaatiotulvaan eikä siksi herätä ruokailijan kiinnostusta. On tärkeää suunnitella viestinnän yksityiskohdatkin niin, että merkistä saadaan täysi teho irti.

Eräs havaitsemamme ongelma ilmastovalintamerkissä oli se, että merkinnän tiukkojen kriteereiden takia ravintolan keittiö ei pystynyt hyödyntämään läheskään kaikkia normaalisti käytettyjä raaka-aineita. Merkin saadakseen ruoka-annoksen aiheuttamien ilmastopäästöjen pitää olla vähintään neljänneksen vastaavaa tavanomaista annosta vähäisemmät. Esimerkiksi naudanliha on tämän takia suljettu kokonaan pois sallittujen raaka-aineiden listalta. Armoa ei saa edes niittylaidunnuksen voimalla kasvanut luomunauta.

Merkinnällä pitää olla riittävän tiukat kriteerit, jotta se olisi uskottava. Toisaalta merkin käyttökelpoisuus vaatii, että kriteerit eivät saa olla liian kahlitsevia. Joskus tiukat kriteerit voi johtaa jopa epätoivottuihin vaikutuksiin. Ilmastomerkinnän saa helpoiten kirkaslieminen kasviskeitto, minkä takia merkintä voi kytkeytyä mielikuviin valjusta ja mauttomasta kasvisruoasta.

Tutkimuksemme perusteella merkinnän kriteereitä pitää kehittää edelleen. Ravintoloissa olisi myös käyttöä nykyistä paljon laajemmalle valikoimalle ilmastoystävällisiä raaka-aineita.

Ilmastomerkintä ei ota kantaa siihen, ovatko raaka-aineet kotimaisia vai ulkomaisia. Kotimainen elintarvike ei itsestään selvästi ole ilmastoystävällisin vaihtoehto, sillä kuljetusten osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on usein suhteellisen pieni.

Kuljetusten vähäinen merkitys on myös mahdollisuus kotimaiselle tuotannolle. Jos pystymme tuottamaan elintarvikkeet vähäpäästöisesti kotimaassa, ei niiden kuljettaminen ulkomaille tuota suurta päästölisäystä. Ja jos vielä pystymme viestimään vähäpäästöisyydestä vakuuttavasti ja kiinnostavasti, olemme yhden ison askeleen lähempänä hallituksen tavoitteiden toteutumista.

Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt Maaseutupolitiikan blogissa

Töhryvaloa vähemmäksi

Piccadilly Circus by night January 2012

Neonvalot eivät ole enää vuoden 2011 jälkeen valaisseet Lontoon Piccadilly Circusta. Kuva: Wikimedia Commons, Billy Hicks, CC BY-SA 3.0

Mitäs tuumisitte klassisen musiikin ystävästä, joka kieltäytyisi allekirjoittamasta tiemelun vastaista addressia, koska liikenteen ulina on ääntä kuten klassinen musiikkikin.

No eihän siinä mitään järkeä olisi.

Tällä logiikalla suurimman päivälehtemme toimittaja kuitenkin perusteli sitä, ettei suostuisi allekirjoittamaan valosaasteen vastaista addressia (HS 6.2.). Toimittaja jopa ilmoitti halveksivansa poliitikkoja, jotka pyrkivät vähentämään valosaastetta. Perusteena tälle asenteelle oli se, että toimittajan mielestä klassiset neonvalot ovat kauniita.

No eihän tässäkään mitään järkeä ole.

Juuri valosaasteen takia toimittajalta todennäköisesti jää näkemättä arvostamiensa neonvalomainosten koko kauneus. Esimerkiksi Lasipalatsin perinteikkäät ja hillityt neonvalokaaret näkyvät vain vaivoin Helsingin keskustan valomyrskyssä, jota mainostajien ledivalot pahentavat vuosi vuodelta.

Melusaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken äänen vastustamisesta. Myöskään valosaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken valaistuksen vastustamisesta, vaan miellyttävän ja turvallisen valoympäristön vaalimisesta. Huolellisesti suunniteltu ja taiten toteutettu valaistus on erityisen tarpeen pohjolan pimeän talven keskellä. Emme tarvitse liian voimakasta, väärään aikaan leiskuvaa ja väärään paikkaan suunnattua häiriö- ja töhryvaloa.

Valosaasteen vähentäminen on paras, halvin ja ympäristöystävällisin tapa saada keinovalon kauneus kunnolla esiin.

Kirjoituksen tiiviimpi versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 9.2.

 

Vuoden tahaton ympäristöteko

WP_20160131_12_56_01_Pro

Tässäpä tarjolle vahva ehdokas vuoden tahattomaksi ympäristöteoksi: sähkönsiirtoyhtiö Carunan hinnankorotukset panivat ainakin minut miettimään entistä vakavammin omaa sähköntuotantoa. Katollamme olisi hyvää tilaa aurinkosähköpaneeleille, joiden tuottamasta ja itse käytetystä energiasta ei siirtomaksuja – eikä energiaveroa – tarvitse maksaa lainkaan. Sivuvaikutuksena myös energiantuotannon ympäristöhaitat voisivat vähentyä.

Lisämotivaatiota energiapohdinnoille antaa väkisinkin mieleen hiipivä epäily siitä, ettei siirtomaksujen korotuksia täysimittaisesti käytetä sähköverkon parantamiseen, vaan osa korotuksista valuu ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Carunan pääomistajat ovat kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments ja Borealis Infrastructure, kumpikin 40 %:n osuudella.

Carunan rajut hinnankorotukset antavat mainion markkinointimahdollisuuden hajautettuja ja ympäristöystävällisiä energiantuotannon ratkaisuja tarjoaville yrityksille. Tekniikka ei vielä käytännössä mahdollista täydellistä irtautumista sähköverkosta, mutta osan energiasta kotitaloudet, taloyhtiöt ja yritykset voivat tuottaa itse. Esimerkiksi SITRAn mukaan suomalaisten taloyhtiöiden sähkön hankintakustannus pienenisi noin 60 miljoonaa euroa vuosittain, jos ne tuottaisivat 10 % huoneisto- ja kiinteistösähköstään omalla aurinkosähköllä.

Itse ajattelin aiemmin, että kotien aurinkosähköpaneelit lyövät läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun energian varastointiin keksitään kustannustehokas ratkaisu. Mutta ehkäpä siirtohintojen suhteettomaksi käyvä osuus sähkön hinnasta kannustaa ennakoitua nopeampaan siirtymään. Maa- ja ilmalämpöpumppujen nopea yleistyminen osoittaa, että muutokset voivat olla nopeita, kunhan ne vain lähtevät vitkastelun jälkeen liikkeelle.

Pienimuotoinen aurinkoenergian hyödyntäminen näyttää jo taloudellisesti kilpailukykyiseltä, kunhan kustannuksia ja hyötyjä tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä. Sijoitus aurinkoenergiaan voi maksaa itse itsensä, ja parhaassa tapauksessa keräimet tahkoavat jopa voittoa ennen käyttöikänsä päättymistä. Ulkopuolelta ostettu energia sen sijaan on sataprosenttista rahanmenoa sataprosenttisella varmuudella. Tämä tuntuu jostain syystä unohtuvan, kun eri energiamuotojen kustannuksia vertaillaan.

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.