luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Koronakevät havahdutti lähiluontosokeudesta

Koronakevät 2020 herätti suomalaiset huomaamaan sen, miten helppo lähiluonnon mahdollisuuksille on sokeutua. Turrumme helposti arkiseen ympäristöömme ja haikailemme irtautumista kaukomaan lomakohteeseen, etäiseen kansallispuistoon tai edes kaupunkikeskustan teatteriin, ravintolaan tai urheilutapahtumaan.

Koronarajoitukset pakottivat meidät etsimään hyvinvointia oman kodin sisältä. Ja kun seinät alkoivat kaatua päälle ja suoratoistopalvelut kyllästyttää, monet lähtivät ulkoilemaan lähiluontoon. Itsekin lähdin liikuskelemaan kotikaupunkini Riihimäen maastoihin, kuten taimenjoeksi kunnostetun Vantaanjoen alkulähteille. Ulos lähdettyäni huomasin, että täältähän löytyy vaikka mitä!

Luonnossa liikkumisen terveyshyödyistä on jo paljon tietoa. Tiedämme, että varsinkin pienten lasten altistuminen luonnon monipuoliselle mikrobistolle on tärkeää kehon immuunipuolustusjärjestelmän normaalille kehittymiselle. Tiedämme, että oleilu metsässä alentaa verenpainetta, sydämen sykettä ja stressihormonien eritystä. Luonnossa mieliala kohenee tutkitusti. Luonto tuottaa iloa.

kansi1

Tuore tutkimuksemme osoitti, että kaikkia aisteja hyödyntävä luonnossa liikkuminen antaa parhaat eväät koetun hyvinvoinnin kohentumiseen. Hyvä luontokokemus on kehollinen ja moniaistinen. Lähiluontosokeuden lisäksi kannattaa siis päästä eroon luontokuuroudesta, tuoksuttomuudesta ja tunnottomuudesta.

Tiedämme hyödyt, mutta emme välttämättä aidosti tiedosta niitä ja toimi tietoperustaisesti. Pahimmillaan tieto lisää tuskaa, kun arjen rutiinit vievät voimat eikä luontoon lähteminen kerta kaikkiaan innosta. Tämän takia esimerkiksi yhdyskuntasuunnittelussa on tärkeää suunnitella ympäristöt niin, että ihmisille luodaan rutiininomaisia arkiliikkumisen mahdollisuuksia kävellä tai pyöräillä päivittäin kouluun, töihin, kauppaan ja harrastuksiin miellyttävän luontoalueen läpi.

Suomessa on erityisen hyvät mahdollisuudet arkiluonnon hyödyntämiseen. Juuri päivitetyn kaupunki-maaseutu -luokituksen mukaan 72 prosenttia suomalaisista asuu kaupunkimaisilla alueilla, mutta maamme pinta-alasta 95 prosenttia on maaseutua. Isoimmatkin kaupunkimme ovat kansainvälisesti vertaillen pieniä, eikä puistoon, metsään tai vesistön äärelle yleensä ole kohtuuton matka. Näitä mahdollisuuksia ei pidä hukata liian kapeasti taloudellisia mittareita tuijottavaan ja lähiluontosokeaan kaupunkien tiivistämiseen, vaan silmät, korvat ja nenä kannattaa avata luonnon monimuotoisuudelle niin pitkän aikavälin suunnittelussa kuin omassa arkipäivässä.

Kirjoituksen editoitu versio on julkaistu Strategisen tutkimuksen sivuilla. STYLE-tutkimushankkeen reseptit luontoliikkumiseen löytyvät ISSUU-palvelusta.

Miten kestävä yhteiskunta käynnistetään? Ajankuva ekologiselle jälleenrakennukselle 1950-luvulta

”Ihmisen toiminta on viime aikoina voimakkaammin kuin mikään muu tekijä saanut aikaan muutoksia luonnossa ja maisemassa.” Tämä virke on edelleen ajankohtainen, vaikka se on kirjoitettu jo vuonna 1954, kauan ennen kuin ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen tai biodiversiteettikato nousivat yleisiksi huolenaiheiksi.

Virke aloittaa Niilo Söyringin kirjoittaman Luonnonsuojelun käsikirjan. Söyrinki (1907-1991) oli kasvitieteen professori ja yksi Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen perustajista. Luonnonsuojelun käsikirja on mainio ajankuva ympäristökysymysten asemasta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomen jälleenrakennusvaiheessa.

luonnonsuojelun käsikirja

Kirja on ajankohtainen, kun ryhdymme miettimään, mihin suuntaan yhteiskunta laitetaan liikkeelle koronaviruksen aiheuttaman osittaisen seisahduksen jälkeen. Maailmansota aiheutti vertaamattomasti vakavampia tuhoja kuin koronakriisi. Nyt emme ryhdy korjaamaan raunioita pommitusten jäljiltä, mutta silti rinnastus jälleenrakentamiseen on perusteltu. Jo ennen koronan ilmaantumista oli selvää, että  ekologiseen kestävyyteen pääseminen vaatii talousjärjestelmäämme perusteellista remonttia, ellei peräti uudelleenrakentamista perustuksista alkaen.

Jotkut kirjassa kuvatut huolenaiheet ovat muuttuneet merkityksettömiksi yhteiskunnan kehittyessä ja toiset ongelmat on saatu hallintaan ympäristönsuojelua tehostamalla. Tuohen repiminen koivuista ei enää ole metsien kasvulle oleellinen uhka, joutsenet eivät ole uhanalaisia eikä huuhkajia vainota laajamittaisesti. Mutta monet jo 1950-luvulla esiin nostetut ongelmat ovat edelleen ratkaisematta. Lisäksi on muistettava, että kirjan julkaisun jälkeen olemme aiheuttaneet kokonaisen kavalkadin uusia ympäristöongelmia. Luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristön kuormittamisen käyrät olivat 1950-luvulla vasta ampaisemassa nousukiitoon. Otsoniaukosta ei vielä osattu olla huolissaan, puhumattakaan hormonihäiriköistä, merien muoviroskasta, valosaasteesta tai avaruusromusta.

Luonnonsuojelun pitkä historia

Ympäristökysymysten ajatellaan usein olevan tuore huolenaihe, mutta luonnonsuojelun esiinmarssi ei alkanut ihan äskettäin. Söyrinki tarinoi siitä, miten Preussin valtakunnassa perustettiin luonnonsuojelualue jylhää vuoristomaisemaa suojelemaan jo vuonna 1836. Suojelu oli raju pettymys kivilouhosta havitelleille talousmiehille, jotka eivät voineet käsittää ”hullujen luonnonintoilijoiden” haihatteluja. Tällaisten vastakkainasettelujen löytäminen ei ole vaikeaa nykypäivän sellutehdassuunnitelmien ja kaivoshankkeiden Suomestakaan.

Söyrinki tunnustaa luonnon itseisarvon suojelutoimien perimmäisenä motivaationa, mutta ei vastusta luonnonvarojen käyttöä eikä usko luonnon häviämisen olevan pysäytettävissä. ”Kehityksen suunta on kuitenkin kaikkialla sama: alkuperäisen luonnonmaiseman kasvien ja eläinten elintila kapenee yhä ahtaammaksi, kun ne joutuvat pakenemaan ihmisen tieltä.” Hän perustelee luonnonsuojelun tärkeyttä ennen muuta sillä, että luonto tarjoaa edellytykset ihmisten hyvinvoinnille. Ehtymätön aarreaitta luonto ei kuitenkaan ole.

20200411_140122

”Aina maannälkäinen pääkaupunkimme näyttää esimerkkiä luonnollisten rantojen hävittämisessä.” Luonnonsuojelun käsikirjan kuvitusta.

Metsien ja mineraalien tarpeetonta tuhlausta Söyrinki arvostelee ankarasti. Hän huomioi esimerkiksi rakentamiseen tarvittavien ainesten suuren määrän: ”Ei siis ole kumma, jos kivestäkin alkaa tulla puute erityisesti suurten asutuskeskusten lähistöllä.” Söyrinki tuskin osasi ennakoida luonnonvarojen käytön rajua kasvua tulevina vuosikymmeninä. 2000-luvulla pelkästään maa-aineksia käytettiin Suomessa 100 miljoonaa tonnia vuosittain. Luonnonvarojen kokonaiskäytön määrä vaihtelee vuosittain, mutta vähenemässä se ei ole. Sen sijaan puunkasvu metsissä on selvästi ylittänyt hakkuumäärät, kun 1950-luvun tienoilla puuta hakattiin enemmän kuin sitä kasvoi.

Nykyisestä tehometsätalouden kritiikistä poiketen Söyrinki yltyy kehumaan tehokasta metsänhoitoa, joka estää hallitsematonta puun haaskausta ja ryöstöhakkuita: ”Niin paljon toivottavaa kuin metsänhoitotyömme tehokkuudessa tähän mennessä on ollut, se on jo ennättänyt saada aikaan suorastaan uskomattomalta tuntuvia parannuksia maisemakuvassamme.” Sotakorvaukset ja teollistuminen olivat johtaneet sumeilemattomaan metsien liikakäyttöön, samalla kun puunkulutus perinteisen maatalousyhteiskunnan tarpeisiin oli vielä runsasta.

Petoviha luonnonsuojelun ytimessä

Petovihasta Söyrinki kirjoittaa paljon. Saimaan hylkeestä maksettua tapporahaa hän pitää suorastaan kulttuuriskandaalina, jota voi verrata raivauspalkkion maksamiseen esihistoriallisten hautapaikkojen hävittämisestä. Hän ei hyväksy yleistesti harrastettua myrkkypyyntiä ja suhtautuu suopeasti jopa variksen kaltaisiin haittalajeihin. Ironia on paikoin viiltävää: ”Olen kuullut jopa Yleisradiossa koko kansalle opetettavan, kuinka hauskaa on, jos kettu löytää myrkytetyn variksen ja vie sen pesäänsä poikasilleen, jolloin myös ne saavat surmansa samasta syötistä.”

Söyrinki painottaa etenkin petolintujen hyödyllisyyttä ihmiselle haitallisten jyrsijöiden kurittajina. ”Silloinkin, kun jokin laji näyttää tuottavan ihmiselle harmia, on tarkkaan punnittava, ennenkuin käydään voimakkaisiin otteisiin sen hävittämiseksi, sillä usein jo linnun esteettinen arvo ja sen ehkä toisaalla ihmiselle tuottama suoranainen hyöty korvaavat sen mahdollisesti aiheuttamat vahingot.” Tämä suositus tuntuu kovin tarpeelliselta nykykeskustelussakin.

Petolinnuista maksettavia tapporahoja Söyrinki suomii antaumuksella. Kovin mairittelevaa kuvaa ei synny viranomaisten tietotasosta ja asenteista luonnonsuojelua kohtaan: ”Niinpä muuan nimismies kirjoitti, ettei hän itse tunne lajeja, mutta lintujen jalat tuonut isäntä väitti, että nämä hänen ampumansa pedot olivat kahtena viime kesänä surmanneet kaikki hänen kanansa: paketissa oli kahdet käen ja muutamat närhin jalat.” Valitettavasti ympäristörikosten ehkäisy ja tutkinta on edelleen ympäristönsuojelun puutealue.

Viha petolintuja vastaan on jo laantunut, mutta Söyringin kuvaus susikeskustelun tilasta on pätevä nykypäivänäkin: ”Tällä hetkellä susikysymyksemme pulmana on lähinnä se, millä tavoin voisimme estää tämän harvalukuisen petoeläimistömme perinteellisen edustajan kokonaan häviämästä maastamme, ilman että se toiselta puolen pääsee aiheuttamaan vahinkoa.”

Söyrinki ennakoi varsin osuvasti nykyistä keskustelua vieraslajeista. Ulkomaisten riistaeläinten istutukseen on Söyringin mukaan aina syytä suhtautua riittävällä varovaisuudella. Valkohäntäpeuran kohdalla hän on kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. ”Kun Laukon peura ei ainakaan vielä ole aiheuttanut sanottavaa metsänhoidollista vahinkoa eikä se myöskään syrjäytä alkuperäisiä kotimaisia eläimiämme asuinsijoiltaan, on syytä toivoa siitä harvalukuisen metsäeläimistömme viehättävää rikastuttajaa.” 2000-luvulla tämä toive lisääntymisestä on totisesti toteutunut, ja samalla oletus haitattomuudesta on osoittautunut optimistiseksi.

20200411_135826

”Kovin huventuneen joutsenkantamme viimeiset rippeet ovat vetäytyneet yhä kauemmaksi syrjäisille erämaaseuduille.” Luonnonsuojelun käsikirjan kuvitusta.

Jotkut Söyringin ehdottamat ratkaisut osoittavat, että ympäristönsuojelussa ratkaisut kiertyvät helposti ongelmiksi. Jätehuolto ei 1950-luvulla ollut sellainen ongelma kuin nykyisessä kulutusyhteiskunnassa. Valtaosa jätteestä oli nopeasti hajoavaa eloperäistä materiaalia ja muuta jätettä kertyi vain vähän. ”Maalaistalossa tällainen kauan maastossa säilyvä romu voitaisiin kerätä omaan laatikkoonsa, josta se sitten esim. kevätsiivouksen aikana tyhjennettäisiin pellon laitaan kaivettuun kuoppaan, joka saman tien peitetään umpeen. Näin se saataisiin varmasti pois sekä silmistä että jaloista.” Nykyisin tällaista jätehuollon ratkaisua nimitettäisiin laittomaksi kaatopaikaksi. Rakennusjätteiden loppusijoituspaikaksi Söyrinki suosittelee vanhoja sorakuoppia. Tätä neuvoa onkin noudatettu, ja hintaa on maksettu muun muassa pohjaveden saastumisena.

”Kulttuuri-ihmisen” moraalisena velvollisuutena Söyrinki pitää sitä, että eläimille ei aiheuteta turhaa kärsimystä, vaikka luonnossa eläimet usein kohtaavatkin julman lopun petojen kynsissä. Moraalisia ongelmia ei kuitenkaan ole helppo väistää. Esimerkiksi villiintyneet kissat olivat Söyringin kuvauksen mukaan vielä isompi ongelma kuin nykyään. Söyringin suosittelema ratkaisukeino kuitenkin eroaa nykysuosituksista: ”Kissojen hävittämisessäkin on meneteltävä inhimillisesti. Kulkukissat pyydystetään parhaiten kissanloukulla, jossa on syöttinä pikkukaloja, hauen tai kukon pää tms. Loukusta kissa ravistetaan lujaan säkkiin, jota sitten tarpeeksi kaukana pyydyksestä lyödään voimakkaasti kiveä vasten.”

Maailma on muuttunut, mutta Söyringin ajattelu tietämyksemme rajoista vastaa hyvin nykyistä ymmärrystä varovaisuusperiaatteesta, jonka mukaan mahdollisesti palautumatonta ja merkittävää haittaa synnyttävästä toiminnasta täytyy pidättäytyä, vaikka varmuutta haitoista ei olisikaan. ”Meidän taitamaton puuttumisemme luonnon perinteelliseen järjestykseen näennäisesti pienissäkin asioissa saattaa helposti aiheuttaa arvaamattomia seurauksia, joista myös meille itsellemme voi aiheutua korvaamatonta vahinkoa.” Hyvä muistutus nykyisillekin ekologisille jälleenrakentajille.

 

Absurdi vertauskuva ilmastoskeptikoille

Turhaa vouhotusta! Ei hiilidioksidin lisääntyminen ilmastoa lämmitä! Hiiltä on ilmakehässä niin vähän, ettei se mitenkään voi vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen! Olen viime aikoina yllättävän usein törmännyt tällaisiin väitteisiin.

Aluksi ajattelin, ettei isompaa aihetta huoleen. Kyse on varmaankin ironisesta vitsailusta tai siitä, että jotkut vain haluavat olla enemmän äänessä ja omasta mielestään oikeassa kuin ottaa asioista edes perusteiden verran selvää.

Mutta huolestuuhan sitä, kun pötyväitteisiin törmää toistuvasti. Joidenkin kyselyidenkin mukaan ”ilmastokriittisyys” vaikuttaa sitkeältä vaivalta. Erityisen huolestuttavalta näyttää se, ettei kovapintaisimpien pötyilijöiden uskoa mikään järkipuhe ja tutkimustietoon vetoaminen tunnu horjuttavan.

Kokeillaanpa selvittää asiaa vertauskuvan avulla.

Hiilidioksidia on ilmakehässä jo reilusti yli 400 miljoonasosaa (ppm). Osuus on aika pieni, sillä muita ainesosia on ilmakehässä miltei 2500 kertaa enemmän kuin hiilidioksidia. Ilmastoskeptikon logiikalla voisi ajatella, että mitäpä vaaraa näin mitättömästä määrästä on.

Samalla logiikalla voisi epäillä, että luodit ovat aivan vaarattomia. Nehän ovat niin pieniä, etteivät ne mitenkään voi vahingoittaa ihmistä. Luodin painoksi voidaan olettaa karkeasti vaikkapa seitsemän grammaa, mikä on kymmenestuhannesosa 70-kiloisen ihmisen painosta.

Tällä logiikalla kelpaakin sitten väittää, että aseesta ammuttu luoti on suunnilleen neljä kertaa vaarattomampi ihmiselle kuin ilmakehään kertyvä hiilidioksidi ekosysteemeille ja yhteiskunnille.

Vertaus on absurdi, mutta luodin ja hiilidioksidin vertaaminen toisiinsa ei ehkä ole täysin järjetöntä. Itse asiassa vertauskuva on varsin osuva. Oleellista on se, että mitättömän pieneltäkin vaikuttava häiriötekijä voi oikeaan kohtaan napsahtaessaan aiheuttaa dramaattisen muutoksen ison järjestelmän toiminnassa.

Oleellista on myös vauhti. Nykyistä hiilidioksidin lisääntymisvauhtia ilmakehässä voi verrata ihmisen kehoon osuvaan luotiin. Jälki on pahaa juuri sen takia, ettei systeemi ehdi sopeutumaan äkillisesti iskevään muutokseen.

Voi hyvinkin olla, ettei edes vertauskuvallinen puhe motivoi piintyneimpiä skeptikkoja päästämään irti salaliittoteorioista ja vaihtoehtoisista faktoista. Mutta ehkä se auttaa meitä muita sulattamaan ja suhteuttamaan ilmastotieteen sanomaa siitä, että ilmastopolitiikan tehostamisella tosiaan on kiire.

Luodin nopeudella? Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut vauhdikkaasti ihmisen toiminnan takia, kun vertauskohtana on pitoisuus viimeisen 10 000 vuoden aikana (Scripps Institute of Oceanography)

Suojellaan yli satavuotiaat ladot

IMG_6008

Yksi suomalaisten kulttuurimaisemien näkyvimmistä osista on häviämässä. Latojen pelastamisen aika on nyt.

Latojen kato on ehkä suurin Suomessa tapahtunut rakennetun ympäristön muutos. Tämän päätelmän voi vetää Juha Kuisman kirjasta Suomalainen lato. Enimmillään latokansa lienee ollut ainakin miljoonapäinen, mutta tarkkaa latojen lukua ei tiedä kukaan. Valtaosa ladoista on jo lahonnut tai poltettu, jotkut uhmaavat aikaa vinossa ja osin sortuneena. Joidenkin latojen vanhat laudat palvelevat uusissa urbaaneissa ympäristöissä kotien ja ravintoloiden sisustuksena.

Suomalaisia latoja on tutkittu yllättävän vähän. Ehkäpä ladot ovat olleet niin arkipäiväinen osa maaseutumaisemaa, ettei niitä oikein ole osattu arvostaa. Näennäisen yksinkertainen, mutta tehokas ja tarkoituksenmukainen latojen arkkitehtuurikin on osaltaan johtanut väheksyntään.

Latoja on syytä arvostaa

Arvostamisen syytä kyllä olisi, sillä ilman latoja Suomi ei olisi kehittynyt nykyisen kaltaiseksi hyvinvointivaltioksi. Vielä 1960-luvulle asti metsäteollisuus oli täysin riippuvainen ladoista, sillä tukit eivät olisi liikkuneet metsistä minnekään ilman hevosia, jotka rouskuttivat ladoissa säilöttyä heinää.

Useimmiten ladolla tarkoitetaan heinän, olkien tai lehdesten säilytyspaikkaa, mutta ladolla on ollut monta muutakin käyttöä. Suomifilmeistä tuttu idealisoitu heinälatoromantiikka ei ole ollut vailla totuuspohjaa ja monelle kulkijalle lato on tarjonnut sateensuojan tai nukkumasijan. Lato on ollut myös sodankäynnin karu väline, kun poltetun maan taktiikkaa noudattava vihollinen varasti heinät tai poltti ladot sisältöineen.

Biotalouden varhainen kärki-innovaatio

Kuisman teoksen mukaan ensimmäiset kirjalliset maininnat ladoista löytyvät 1400-luvulta, mutta karjan rehun säilytykseen käytettyjä rakennuksia on tarvittu paljon aiemminkin. Lato voidaankin ymmärtää biotalouden varhaisena innovaationa. Latoon kuivaheinänä säilötty auringon energia mahdollisti karjatalouden ja ihmisten elämän kylmässä pohjolassa.

Kirja esittelee latojen koko kirjon muutaman neliön kerppuladosta isoihin heinäsuuleihin, mahtaviin makasiinilatoihin ja nykyaikaisiin pyöröpaalilatoihin. Eri latotyyppien nimien ohella tutuksi tulee muutakin rakentamiseen liittyvää sanastoa. Kirjasta löytyy kiinnostavaa knoppitietoakin. Kaupunkilaislapselle lato voi olla tuttu Aku Ankasta, mutta tiettävästi Suomessa on ollut vain yksi Mummo Ankan tilalta tuttu amerikkalaismallinen kaarilato, jossa on puoliympyrän muotoinen katto.

Viime hetket suojeluun

Juha Kuisma on tehnyt kulttuuriteon kootessaan latotietoutta yksien kansien väliin. Kirjan monipuolinen kuvitus houkuttelee katsomaan maaseudun kulttuurimaisemia uusin silmin. Tekstissä on pientä toistoa, mikä ei kuitenkaan häiritse, jos kirjaa selailee luku kerrallaan makustellen.

Hyväkin kirja on kuitenkin laiha lohtu, jos sen kuvaama todellisuus katoaa.

Enää uusia latoja ei juurikaan rakenneta vanhojen tilalle, kun maataloutta tehostetaan ja keskitetään suurempiin yksiköihin. Jäljellä olevat hirsi- ja lautaladot ovat tärkeä osa kulttuurimaisemaamme. Kuisman ehdotus kaikkien yli satavuotiaiden latojen kunnostamisesta ja suojelemisesta onkin mitä kannatettavin.

Juha Kuisma (2019) Suomalainen lato. Aviador Kustannus, Tallinna. 148 s.

Kirjoitus on ilmestynyt maaseutupolitiikan blogissa 8.10.2019

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Politiikassa tarvitaan pontevampaa tutkimustiedon koontia

Professori Jukka Korpela (HS 30.3) on huolissaan keskustelusta, jossa kansainvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raporttien epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä. Jaamme tämän huolen. IPCC:n raportteihin tulisi suhtautua kriittisesti. Kriittisyyteen on syytä, sillä nämä raportit todennäköisemmin vähättelevät kuin liioittelevat ilmastonmuutoksen riskejä.

IPCC tekee yhteenvetoja parhaimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon perustuen. Tämän takia riskit, joita tutkijat eivät vielä ole luotettavasti pystyneet arvioimaan, jäävät liian vähälle huomiolle. Varsinkin eri ympäristömuutosten monimutkaiset yhteisvaikutukset voivat tuottaa ikäviä yllätyksiä, kuten tauteja levittävien vieraslajien ilmaantumisen luontoomme.

Puutteistaan huolimatta IPCC tekee hyvää työtä tiedon kokoajana ja välittäjänä. Kukaan yksittäinen tutkija ei pystyisi vastaavalla tavalla piirtämään kokonaiskuvaa tuhansista eri näkökulmista tehdyistä ilmastotutkimuksista.

Kansallisella tasolla vastaavaa työtä tekee Suomen ilmastopaneeli. Vähemmän tunnettuja ovat kansallinen luontopaneeli ja kestävän kehityksen asiantuntijapaneeli, jotka koostavat tutkimustietoon perustuvia suosituksia luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi.

Professori Korpelan mukaan ”tiede ei ratkaise eikä sen tule ratkaista poliittisia kysymyksiä”. Samassa kirjoituksessa hän kuitenkin vaatii, että politiikassa päätösten valmistelijoina tulisi olla kriittiseen tieteelliseen ajatteluun kouliintuneita henkilöitä.

Onkin päivänselvää, poliittisia kysymyksiä pitää ratkaista ennen muuta tieteen pohjalta. Hyviä päätöksiä tuskin saadaan aikaan pelkän kokemustiedon tai lyhytnäköisen eturyhmäpolitiikan avulla. IPCC ja muut asiantuntijapaneelit voivat tehdä virheitä, mutta niille kannattaa antaa mahdollisuus korjata virheitään koko ajan lisääntyvän tutkimustiedon avulla. Tällöin myös poliittisia päätöksiä voidaan suunnata tarvittaessa uudelleen.

Kirjoitus on editoimaton ensimmäinen versio Helsingin Sanomissa 3.4.2018 ilmestyneestä mielipidekirjoituksesta, jonka lopulta kirjoitin yhdessä Katriina Soinin (Luonnonvarakeskus) ja Paula Schönachin (HELSUS) kanssa.

Ladataanko tietoon liikaa odotuksia?

Liiallinen lataus voi räjähtää arvaamattomasti. Tämä panostamisen perussääntö pätee myös tutkimustietoon ladattuihin odotuksiin. Tieteeltä varmoja vastauksia ja lopullisia totuuksia odottava löytää usein itsensä väitteiden ja vastaväitteiden loputtoman sirpalesateen keskeltä.

Tutkimus piirtää todellisuudesta erilaisia kuvia, kun tutkimuskohde rajataan eri tavoin, tutkimusdatan hankinnassa sovelletaan erilaisia menetelmiä ja dataa tulkitaan erilaisten teorioiden ohjaamana. Sopua on vaikea rakentaa, kun yksi ei näe metsää puilta, toinen pelkän hiilinielun.

Tutkimustietoon ladatut liialliset odotukset voivat myös lässähtää. Yksiselitteistä toimintaohjetta kaipaava poliitikko voi vain tuskailla, kun tutkijat tekevät selväksi lähinnä sen, miten kapeiden rajausten sisällä tulokset ovat päteviä, millaisia epävarmuuksia tietoon liittyy ja mitkä asiat jäivät kokonaan tutkimatta.

Onneksi päätöksentekijöille on tarjolla muutakin kuin tutkimustuloksia. Yhteiskunnan kehitystä kuvaavat indikaattorit ovat yksi apuväline, joka avulla pyritään tuomaan keskustelun ja päätösten pohjaksi punnittua ja valikoitua tietoa. Indikaattoreiden tarkoitus on yksinkertaistaa monimutkaista todellisuutta ja nostaa esiin oleellisiksi katsottuja kehityskuluja. Yleensä ne ovat tilastotietoon perustuvia määrällisiä aikasarjoja, joihin on liitetty tutkimustietoon tai muuhun asiantuntemukseen perustuva laadullinen selitys.

Kunnianhimoisimmillaan indikaattoreilla yritetään kuvata yhteiskunnan kokonaiskehitystä. Suomi on yksi maailman kärkimaista tällaisten kestävän kehityksen indikaattoreiden kehittämisessä. Ensimmäinen kansallinen kestävän kehityksen indikaattorikokoelma julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin kestävää kehitystä kuvataan kymmeneen koriin jaoteltujen noin neljänkymmenen kansallisen indikaattorin avulla. Lisäksi valmisteilla on kansainväliseen käyttöön suunnatut YK:n kestävän kehityksen indikaattorit.

Mutta onko tällaisista indikaattoreista oikeasti apua? Tätä pohdin äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessa, joka oli osa kestävän kehityksen kansallista arviointia (POLKU2030-hanke). Tutkimus vahvisti sen, että myös indikaattoreihin liittyy liiallisia odotuksia. Luotettavia aikasarjoja ei läheskään aina löydy indikaattoreiden pohjaksi, eikä asiantuntijoiden ole helppoa päästä yhteisymmärrykseen siitä, millaiset tiedot ja tulkinnat ovat oleellisimpia kestävän kehityksen kannalta.

Indikaattorit eivät tarjoa lopullisia totuuksia maailman tilasta sen enempää kuin tutkimustietokaan. Indikaattorit sisältävät lukuisia epävarmuuksia ja arvopohjaisia rajauksia. Ne voivat jättää huomiotta oleellisiakin ilmiöitä tai korostaa suhteettomasti toisia. Lisäksi indikaattoreita voidaan käyttää tarkoitushakuisesti valikoiden omien ennakkoluulojen tai etujen pönkittämiseen.

Silti indikaattoreista on apua. Kun niiden puutteet on tunnistettu, voidaan niitä hyödynnettäessä päätöksenteon pohjaa vankistaa muulla tietämyksellä. Oleellista on huomata, että juuri epätäydellisyytensä takia indikaattorit ovat hyödyllisiä välineitä yhteiskunnallisessa oppimisessa.

Parhaimmillaan indikaattorit tarjoavat kiintopisteen, johon katse voidaan kohdistaa erityisesti silloin, kun indikaattorin kuvaamista kehityskuluista ollaan eri mieltä. Yhteistä kiintopistettä tarkastelemalla on mahdollista päästä aitoon yhteisymmärrykseen ainakin siitä, mistä ollaan erimielisiä. Ja tällöin ei itse asiassa enää olla kaukana yhteisten ratkaisujen löytymisestä.

Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Tieto käyttöön -blogissa

Hiljaisuutta ja hämäryyttä tieteen päivillä

Millainen olisi nykyistä monimuotoisempi kaupungin ääni- ja valomaisema? Tekninen kehitys ja urbanisaatio ovat kyllästäneet ympäristömme melulla ja valolla, mutta kaupunkeihinkin on mahdollista rakentaa hiljaisuuden ja pimeyden taskuja. Mitä monimuotoisuus ääniympäristön suhteen tarkoittaisi ja miten tilaa saataisiin raivattua melulta pienille luonnon äänille ja kulttuurisesti merkityksellisille äänille? Saisimmeko tähdet takaisin näkyviin valosaasteen vaivaamissa kaupungeissakin?

Näitä kysymyksiä pohdimme keskiviikkona 9.1. Outi Ampujan kanssa Tieteen päivien Tiedettä kaupungissa tapahtumassa. Tiiviin esityksemme kalvot löytyvät täältä ja esitys on myös taltioitu Tiede-TV:n kanavalle (alkaa 2:30 kohdalta, sitä ennen taltioinnissa on mukana paljon muutakin mielenkiintoista monimuotoisista kaupungeista).

Seuraavana päivänä teeman käsittely jatkui pidemmässä sessiossa, jossa Outi toimi puheenjohtajana ja itse puhuin keinovalosta erityisesti liikennesektorin näkökulmasta otsikolla ”Energiamurros liikenteessä: rohkeasti vähemmin valoin”.

Esityksen lähtökohta oli se, että liikkumisemme ei ole kestävää. Niin ilmastonmuutos kuin ihmisten ylipaino-ongelmat johtuvat osittain siitä, että yhteiskunta ympärillämme perustuu nopeaan motorisoituun liikenteeseen. Tavaroiden ja ihmisten vaivattomasta siirtymisestä vinhalla vauhdilla paikasta toiseen on tullut itsestäänselvyys, jonka todellista hintaa ei sen kummemmin mietitä. Nopea liikkuminen vaatii raskaan infrastruktuurin, turvalliset tiet, raiteet, satamat ja lentokentät. Energiaa kuluu matkustamiseen sitä enemmän, mitä nopeammin matkasta halutaan selvitä. Ja useimmiten haluamme selvitä nopeasti.

Ympäristö- ja terveyshaasteet pakottavat kuitenkin miettimään liikkumista – ja liikkumattomuutta – uusilla tavoilla. Pelkästään ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen vaatii kyseenalaistamaan sen, voiko nopea liikkuminen enää olla yhteiskunnan kehittämisen perusoletus.

Keinovalon käyttö liikenteessä tarjoaa mainion esimerkin, jonka kautta haasteita voidaan tarkastella. Nopea öinen liikkuminen perustuu sähkövalon runsaaseen käyttöön. Nyky-Suomessa on totuttu siihen, että kulkuväyliä valaistaan yöt läpeensä, vaikka viimeisetkin kujien kulkijat olisivat kaikonneet sisätiloihin. Öisin liikkuva ihminen pärjää kävelyvauhdissa mainiosti vaikka pelkällä kuun loisteella, mutta nopeampi liikkuminen ilman voimakasta sähkövaloa osoittaa yleensä huonoa harkintaa ja liian optimistista luonnetta.

Vuosikymmenien saatossa valaistustekniikan energiatehokkuus on parantunut, mutta valon käyttö on lisääntynyt vielä nopeammin. Tämän seurauksena myös valaistusenergian tuotannosta syntyvät ilmastopäästöt ovat kasvaneet. Samalla ongelmaksi on noussut valosaaste: ekosysteemien normaali toiminta ja myös ihmisen elimistö tarvitsee pimeän ja valoisan ajan luonnonmukaisen rytmin. Pitäisikö siis liikennesuunnittelun lähtökohdaksi ottaa rohkeasti valaistuksen vähentäminen?

capture

Pimeyttä pitää suojella

Maailman suurin luonnonsuojelualue on häviämässä. Syynä on se, että tämä alue jää herkästi huomaamatta. Sen sijainti ei selviä kysymällä missä, vaan milloin.

Pimeys tarjoaa suojapaikan monille lajeille. Pimeällä useimmat ihmiset vetäytyvät nukkumaan, jolloin ympäristöön jää enemmän tilaa ja rauhaa. Puolet maapallosta pitäisi olla koko ajan luontaisen pimeyden peitossa.

Satelliittikuviin perustuvissa tutkimuksissa on osoitettu, että näin ei ole. Vain 17 % maapallon väestöstä näkee täysin valosaasteettoman yötaivaan asuinpaikaltaan. Noin 60 % eurooppalaisista asuu alueilla, joilla ei keinovalaistuksen takia ole enää mahdollista nähdä Linnunrataa.

Capture

Photo by Vincent Chin on Unsplash

Todellisuudessa tilanne on vielä pahempi, sillä satelliittikuvat jättävät huomiotta suuren osan LED-valoista. Mittalaitteet eivät pysty havainnoimaan lyhytaaltoisinta keinovaloa. Sitä on runsaasti valkosävyisissä LED-lampuissa, joiden käyttö ulkovalaistuksessa on yleistynyt nopeasti.

Ongelmaa kärjistää se, että alle 500 nanometrin lyhytaaltoisen keinovalon biologiset vaikutukset ovat kaikkein voimallisimmat. Tuotekehityksen avulla LED-lamppujen lyhytaaltoista valoa voitaisiin vähentää. Tämä olisi ympäristönsuojelun kannalta perusteltua, vaikka lamppujen energiatehokkuus heikkenee hieman.

Luontovaikutukset eivät ole olleet valaistussuunnittelun lähtökohta. Pahimmillaan valo tappaa, kun esimerkiksi muuttolintu harhautuu reitiltään ja törmää valaistuun rakennelmaan. Monet kirkkaasti valaistut kaupungit sijaitsevat yömuuttajien lentoreittien lähellä ja esimerkiksi Torontossa on kampanjoitu toimistorakennusten yövalaistuksen sammuttamiseksi lintujen muuttoaikana.

Suomenkin kaupungeissa on helppo nähdä, miten yöhyönteiset juuttuvat uuvuttavaan kuolemantanssiin katulampun ympärille. Heikkotehoinenkin valo häiritsee, sillä monet lajit aistivat valoa paljon herkemmin kuin ihminen silmillään. Keinovalon kajossa esimerkiksi kiiltomatonaaraan on turha yrittää houkutella kumppania himmeän fluoresenssivalonsa avulla.

Keinovalon haittoja ei ole haluttu nähdä, sillä ihmisille valo edustaa kehitystä ja edistystä. Valon on ajateltu nujertavan pimeyden voimat ja pitävän hämärämiehet kurissa. Tällaisesta syvälle juurtuneesta kulttuurisesta symboliikasta on syytä päästä eroon. Kaikki valo ei ole hyvästä.

Luontoon pääsevä keinovalo on lähtökohtaisesti saastetta. Se tuhoaa monille lajeille elintärkeän luonnonvaran – pimeyden. Suuntaa-antavan arvion mukaan kaksi kolmasosaa maapallon selkärangattomista lajeista on aktiivisia hämärässä tai pimeässä. Lepakkolajeista liki kaikki ja sammakkoeläimistä yli 90 % on pimeäaktiivisia. Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä elintoimintojensa rytmittämiseen ja solujen normaaliin toimintaan.

Arviot yöeliöiden määrästä ovat epävarmoja, sillä valtaosa maapallon lajeista on vielä tunnistamatta. Päivälajit tunnetaan parhaiten, joten suurin osa tuntemattomasta elonkirjosta piileskelee kirjaimellisesti pimeydessä.

Suomen nisäkäslajeista selkeästi päiväaktiivisia ovat vain orava ja ihminen. Luonnonsuojelun näkökulmasta on ongelmallista, että keinovalon avulla ihminen on murtautunut ulos ajallisesta ekologisesta lokerostaan. Ihmisen omaa hyvinvointia valot toki auttavat. Turvallinen ja nopea liikkuminen, tehokas työnteko tai opiskelu ei pilkkopimeässä onnistu. Useimmissa öisissä harrastuksissakin hyvä valaistus on välttämättömyys.

Haitatonta öinen valoaltistus ei silti ole ihmisellekään. Keinovalo voi häiritä lepäämistä, kehon palautumista ja normaalin vuorokausirytmin säilymistä silloinkin, kun se koetaan miellyttäväksi ja turvalliseksi. Muiden lajien tapaan olemme evoluutiossa sopeutuneet säännöllisiin pimeän ja valoisan ajan sykleihin. Lukemattomien sukupolvien aikana kehittyneitä sopeutumia ei hiljattain ympäristöömme tullut sähkövalo miksikään muuta.

Valo vaikuttaa kehoomme tiedostamattomasti hormonijärjestelmän kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu vahvoja viitteitä yöllisen valoaltistuksen yhteydestä moniin terveysongelmiin ja tarttumattomiin sairauksiin, kuten ylipainoon ja eri syöpiin. Ympäristöön pääsevään keinovaloon pitäisikin suhtautua samoin kuin ympäristömeluun, joka on jo laajasti tunnustettu haitalliseksi.

Onneksi valosaaste on helposti ratkaistava ongelma. Kun turhaan palavat, liian kirkkaat, häikäisevät tai väärään paikkaan osoittavat lamput napsautetaan sammuksiin, katoaa pahin ongelma valon nopeudella. Samalla säästyy energiaa ja energiantuotannon päästöt vältetään kokonaan.

Pitkällä aikavälillä tärkeintä on huolellinen valaistussuunnittelu, jonka avulla huonot ratkaisut voidaan ehkäistä ennalta. Älykäs valaistustekniikka antaa jo nyt mahdollisuuksia mukauttaa esimerkiksi katujen, puistojen ja teiden valaistus automaattisesti käyttäjien tarpeisiin. Kun käyttäjiä ei ole, voidaan valaistus himmentää tai sammuttaa.

Kyse ei ole paluusta pimeään keskiaikaan, vaan valaistuksen taitavasta, tehokkaasta ja tarpeenmukaisesta käytöstä. Valosaasteen vähentäminen mahdollistaa nykyistä miellyttävämmän, turvallisemman ja terveellisemmän elinympäristön ihmiselle. Vieläkin tärkeämpää on, että myös muu luonto saa samalla tarvitsemansa turvapaikan.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.2018

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.