luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.

Mainokset

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Yhteiskuntasuunnittelun Nobel sopuleille

WP_20181016_11_18_40_Pro (2)

Ovatko sopulit itsetuhoisia lisääntyessään ensin holtittomasti ja rynnätessään sitten tuhoon tuomitulle joukkovaellukselle? Eivät ole, selviää Maria Katajavuoren kirjoittamasta Kuoleman ja elämän kysymyksestä. Kirja pohtii itsetuhoisuuden ongelmaa. Miksi kuolema näyttää olevan ennalta ohjelmoitu ominaisuus niin solujen, yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Miksemme voi elää ikuisesti? Periaatteessa esteitä ei ole, jos ympäristöstä on saatavilla resursseja elon aikana tapahtuvien vaurioiden korjaamiseen ja jatkuvaan uudistumiseen.

Sopulien joukkovaellus on reaktio ravinnon saatavuuden heikentymiseen tietyllä alueella. Kun sopuleita on liikaa ja pohjolan hyytävä talvi kolkuttelee ovella, kannattaa lähteä epätoivoisellekin vaellukselle mieluummin kuin jäädä sijoilleen odottamaan käytännössä varmaa kuolemaa. Mielettömältä vaikuttava sopuleiden ryntäys on mielekäs reaktio ympäristön paineisiin. Katajavuori arvioi, että sopuleiden käyttäytyminen on Nobelin palkinnon arvoinen oivallus, ainakin verrattuna ihmisten kyvyttömyyteen reagoida itse aiheuttamiinsa ympäristön muutoksiin.

Katajavuoren teos kattaa kuolemien eri tasot solun sisäisistä prosesseista aina globaalille tasolle asti. Teos on virkistävän poikkitieteellinen, pikkutarkka ja samaan aikaan suuria linjoja pelkäämätön. Katajavuoren reipas kirjoitustyyli tuo nautittavuudessaan mieleen Stephen Jay Gouldin kaltaiset popularisoinnin mestarit.

Omaan makuuni kirjassa oli ehkä liikaakin konkretisoivia esimerkkejä ja jonkin verran toistoa, mutta nämä ovat makukysymyksiä. Jotkut analogiat biologisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien välillä tuntuivat turhan suoraviivaisilta, mutta lukijan pieni ärtymys mahdollisista ylitulkinnoista on vain hyväksi. Se osoittaa kirjan onnistuvan herättämään aidosti ajatuksia. Vankkaan luonnontieteelliseen tietoon kytkeytyvää yhteiskunnallista pohdintaa ei Suomessa ole liiaksi harjoitettu.

Miksi sitten kuolemme? Luultavasti siksi että kuolemaa parempaa tapaa elämän jatkumiselle ei toistaiseksi ole keksitty. Tarkemmat perustelut kannattaa lukea kirjasta.

Maria Katajavuori (2018). Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena 468 s.

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Kaasua, autoilijat!

gabriel-jimenez-156520-unsplash

Photo by Gabriel Jimenez on Unsplash

Parisen kuukautta on nyt huristeltu tyytyväisesti biokaasulla. Tyytyväisyys on uutinen, sillä minulle autoilu on välttämätön paha. Suomalaisella maantieteellä varustetussa harvaanasutussa maassa henkilöauton käyttö on monesti välttämätöntä, vaikka tietoisuus kasvihuoneilmiön kiihdyttämisestä, hiukkaspäästöistä, melu- ja valosaasteesta ja muista autoilun ympäristöhaitoista kalvaakin.

Biokaasu tarjoaa tuskaan helpotusta. Kaasun palamisesta vapautuu ilmaan hiilidioksidia, mutta nettopäästöt voi ajatella lähestulkoon nollaksi, jos moottorissa palaa eloperäisistä aineksista tuotettua biokaasua. Parhaimmillaan biokaasun tuotanto on esimerkiksi maatiloilla oiva ympäristöratkaisu, jonka avulla eloperäistä jätettä voidaan muuntaa polttoaineeksi. Kun biokaasua tuotetaan lannasta ja pelloilta saatavasta ylijäämäkasvustosta, saadaan samalla myös laadukasta ravinnetta viljelyyn, päästään eroon lannan käsittelyn hajuongelmista ja vähennetään vesistöjen rehevöitymisriskiä.

Biokaasu on kotimainen energiavara. Sen käyttö tukee paikallistaloutta paljon paremmin kuin ulkomailta rahdatun öljyn polttaminen. Eikä biokaasuilijan tarvitse pelätä lisäävänsä öljykuljetuksia ja vaikkapa tankkereiden onnettomuusriskejä Suomenlahdella.

Omaa tyytyväisyyttäni biokaasuun on lisännyt jopa ympäristöhyötyjä enemmän se, että enää en entiseen malliin tue bensapumpulla Venäjän tai Lähi-Idän öljyvaltioiden epädemokraattista hallintoa. Paljon mukavampaa on tukea kaasuletkulla kotimaista kiertotaloutta. Tämän mielihyvän saaminen siis vaatii biokaasun valitsemista tankkauspisteellä. Ilmaston kannalta maakaasukin toki on bensiiniä parempi vaihtoehto.

Jonkin verran bensaa edelleen kuluu, sillä kaasuauton moottori käynnistyy bensiinin voimalla. Hieman lämmittyään moottori vaihtaa automaattisesti polttoaineeksi kaasun. Ajossa tätä en ole huomannut muuten kuin litrojen vaihtumisena kiloiksi polttoainemittarissa. Tuikeimmilla pakkaskeleillä moottorin lämpeneminen kesti harmittavan pitkään, mutta jo nollakeleillä riittää pyrähdys muutaman korttelin päähän.

Bensiinitankki on varmaankin tarpeen, jos matka käy pohjoisimpaan Suomeen, jossa kaasuasemia ei ainakaan vielä ole. Toistaiseksi on tullut ajeltua etelässä, eikä tankkauspisteiden löytymisessä ole ollut ongelmaa. Kun sekä bensiini- että kaasutankki on täynnä, auton toimintasäde on pidempi kuin entisessä bensiinikäyttöisessä autossamme.

Kaasun turvallisuus tuntuu joissakin herättävän huolta. Esimerkiksi kaasun tankkaus on kuitenkin turvallisempaa kuin bensiinin, sillä kaasuletku on lukittava tiiviisti paikalleen ennen kuin tankkausta voi aloittaa. Bensiinipistoolilla sitä vastoin on mahdollista läikytellä minne tahansa. Eikä se kaasu ole onnettomuustilanteessakaan sen vaarallisempaa kuin tankki täynnä räjähtävästi leimahtavaa bensiiniä. Parempi ajella varovasti joka tapauksessa.

WP_20180407_09_49_42_Pro

Valtiovallan nihkeä suhtautuminen on kaasuautoilijan suurin harmistus. Jostakin syystä poliitikkomme ovat halunneet tukea tuntuvasti sähköauton ostamista, vaikka  ympäristön kannalta sähköauto ei välttämättä ole kaasua parempi ratkaisu. Itse en ole tukien suuri ystävä, sillä yleensä valtion kannattaa mieluummin kerätä verorahoja haitallista toimintaa kurittamalla kuin kuluttaa rahaa vaikutuksiltaan epävarmoihin tukiaisiin. Siksi onkin käsittämätöntä, että biokaasun käytöstä pitää maksaa käyttövoimaveroa. Sitä on vaikea ymmärtää muuksi kuin rangaistukseksi ympäristöystävällisestä valinnasta.

Tästä huolimatta kaasuauto vaikuttaa ensikokemusten perusteella taloudelliselta ja käytettävyydeltään hyvältä vaihtoehdolta. Kaasuauton ostohinta ei ole juurikaan perinteistä polttomoottoriautoa kalliimpi ja polttoaine on halvempaa. Eli nyt uskaltaa ympäristönsuojelijakin suositella: kaasua, autoilijat!

Ympäristöahdistusta ja luonnon iloja

WP_20180328_14_02_18_Pro

Loppu lienee lähellä, jos uskomme ympäristötutkijoita jotka latelevat madonlukuja ilmastopolitiikan ponnettomuudesta, elonkirjon hupenemisesta, kemikalisoitumisesta, tai vaikkapa valosaasteen lisääntymisestä. Ympäristötieto tosiaankin näyttää lisäävän tuskaa. Tätä ympäristöahdistusta perkaa Panu Pihkala kirjassaan Päin helvettiä?

Kristinuskon keskeiseen paikkaan viittaava kirjan otsikko ei ole sattumaa eikä pelkkä kielikuva. Pihkala on taustaltaan teologi, joka on monipuolisesti perehtynyt ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristökysymyksiin liittyvään psykologiseen tutkimukseen. Kirjan loppuluvussa hän käsittelee lyhyesti kristinuskon ja ympäristöahdistuksen suhdetta.

Uskonnollisesta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Pihkala kuvaa tutkimustietoon perustuen ympäristöahdistuksen ilmenemistä ja ominaispiirteitä varsinkin lasten ja nuorten näkökulmasta. Ansiokasta on erityisesti erilaisten tunteiden pohdinta. Syyllisyyden, häpeän, surun tai kelvottomuuden tuntemuksia ei ole kovinkaan paljoa puntaroitu kotimaisessa ympäristökirjallisuudessa. Poikkeuksiakin toki on, kuten Ilmo Massan pohdinnat syyllistymiskilvestä.

Pihkala käy läpi erilaisia reagointitapoja ahdistukseen. Kirjo vaihtelee apatiasta kieltämiseen, narsistiseen kuluttamiseen ja optimistiseen edistysuskoon. Teos tuo näkyville myös toivon lähteitä ja esittelee erilaisia psykologisia harjoituksia, joiden avulla ympäristötoivoa voi pitää yllä ja vahvistaa. Ahdistus ei aina ole pahasta. Se voi olla myös väylä toimintaan.

Oleilu miellyttävässä luonnonympäristössä on yksi tapa ympäristöahdistuksen selättämiseen. Pihkalan kirjassa luonnon terveyshyödyt saavat melko vähän huomiota, mutta sitäkin perinpohjaisemmin niitä käsitellään Marko Leppäsen ja Adela Pajusen teoksessa Terveysmetsä. Myös tämä teos perustuu vankkaan tutkimustietoon, jota olisi syytä hyödyntää niin arkipäiväisissä askareissa, päiväkodeissa ja kouluissa, työelämässä tai vaikkapa politiikassa sote-uudistusta suunniteltaessa.

Luonto voi toimia kirjaimellisesti lääkkeenä. Esimerkiksi liian vähäinen altistuminen hyödyllisille luonnonympäristön mikrobeille johtaa immuunipuolustusjärjestelmämme häiriöihin. Siksi voidaan perustellusti väittää, että terveellä lapsella on multaa kynsien alla.

Sujuvasti kirjoitettu Terveysmetsä tutustuttaa metsien lisäksi muihinkin kotimaisiin luonnonympäristöihin ja osoittaa, miten monin tavoin lähiluonnostakin on mahdollista nauttia. Kun valtaosa suomalaisista elää jo kaupungeissa, voi suon tuoksu, öisen metsän hiljaisuus tai purosta kauhaistun veden raikkaus olla eksoottinen elämys.

Voi hyvinkin olla, että metsien puuoma on suomalaisten suurin pääoma, jota ei suinkaan kannata suinpäin kaataa sellukattilan kitaan. Leppäsen ja Pajusen kirja osoittaa oivaltavasti, että biotalous kannattaisi ymmärtää paljon monipuolisemmin kuin nykyisin on tapana. Yksipuolinen luonnonvarojen käytön tehostaminen kun voi tuottaa enemmän ahdistusta kuin hyvinvointia.

Marko Leppänen & Adela Pajunen (2017). Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, Helsinki. 297 s.

Panu Pihkala (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja, Helsinki. 301 s.

Rakentavaa riskitiedottomuutta

Julkisen keskustelun tulisi kohentaa yleistä tietoisuutta ympäristöriskeistä ja niihin varautumisesta, mutta läheskään aina näin ei ole. Riskikeskustelu kiihtyy helposti ylikierroksille, luo turhia pelkoja tai jättää terveyden ja ympäristön kannalta oleellisia asioita huomiotta.

Tieto lisää tuskaa, joskus tarpeettomastikin. Rakentavan riskikeskustelun yksi edellytys on sopu siitä, millainen tieto kannattaa jättää huomiotta ja miksi.

Tarpeettomana tai haitallisena pidetystä keskustelusta pidättäytyminen ei ole helppoa. Jopa ilmiselvästi paikkansa pitämätöntä tai vanhentunutta tietoa halutaan usein pitää näkyvästi esillä. Useimmat meistä takertuvat väärään tietoon sitkeästi, jos se palvelee taloudellisia etujamme tai on syvään juurtuneiden ennakkoluulojemme ja uskomustemme mukaista.

Lisätietoa on sen sijaan helppo vaatia. Aina sitä ei kuitenkaan kannattaisi tuottaa. Tietoa voi olla jo tarpeeksi käytännön toimenpiteiden pohjaksi ja lisätiedon hankkiminen voi olla kallista saataviin hyötyihin nähden. Uusi tieto voi herättää turhia huolia tai ohjata huomiota vääriin asioihin.

Kaikkien julkisessa keskustelussa esiin nousevien huolenaiheiden tutkimiseen ei ole syytä käyttää rajallisia tutkimusresursseja. Esimerkiksi matalataajuisen tuulivoimaloiden melun mahdollisia terveyshaittoja on selvitetty pikemminkin poliittisen suosion kalastelussa nostatetun kohun siivittämänä kuin siksi, että tutkijat pitäisivät aihetta erityisen vakavana tai epäselvänä. Pahimmillaan liioiteltu riskipuhe aiheuttaa huolta ja hyvinvoinnin heikkenemistä enemmän kuin itse riskit toteutuessaankaan.

Myös tiedontuotannon ja viestinnän ajankohta on tärkeää: ennakoiva keskustelu eri vaihtoehtojen riskeistä on tärkeää, mutta tällaisessa riskipuheessa ei kannata piehtaroida enää sen jälkeen kun peruuttamattomat päätökset on jo tehty. Sitäkin tärkeämpää on poimia oppimisen eväitä vastaisen varalle.

Tarkoituksellinen tietämättömyys voi olla paljonkin järkevämpää kuin pakonomainen uuden tiedon tuottaminen. Kaikkea ei voida tietää, mutta oleellista on päästä jyvälle siitä, millaisista asioista ollaan tietämättömiä ja miksi.

Capture

Tietämättömyydellä on monia muotoja riskiviestinnässä, eikä kaikki tietämättömyys ole pahasta (muokattu: Lyytimäki & Assmuth 2017).

Kirjoitus perustuu Ympäristö ja Terveys -lehdessä (1/2018) ilmestyneeseen artikkeliin

 

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.