luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Huonojen tietokirjojen haistelua

img_2081

On olemassa hyvällä ja huonolla tavalla huonoja tietokirjoja. Hyvällä tavalla tietokirja on huono silloin, kun se puutteistaan huolimatta jollain tavalla syventää tai avartaa lukijansa ajattelua. Huono tietokirja voi onnistua olemaan väärässä siten, että lukijan on pakko perustella omat vastakkaiset näkemyksensä entistä vankemmin. Joskus voi käydä jopa niinkin, että ennakkoon huonoksi epäilty kirja onnistuu kääntämään lukijansa ajatukset aidosti uusille urille ja muuttuu näin hyväksi tietokirjaksi. Tämän takia huonoltakin vaikuttavia tietokirjoja voi olla hyödyllistä lukea.

Nicolette Hahn Nimanin teos Pihvin puolustus – kohti kestävää lihantuotantoa (Atar, 2016) on huono tietokirja, joka kannattaa lukea. Kirjan huonous johtuu ensinnäkin tarkoituksellisen yksipuolisesta lähestymistavasta. Kirja on vastaisku naudanlihan ympäristö- ja terveyshaittoja korostavalle kasvissyöjien ja ympäristönsuojelijoiden kritiikille. Kirjoittajan mukaan pienimuotoinen ja laiduntamiseen perustuva nautakarjan kasvatus on ekologisesti kestävä tapa tuottaa terveellistä ravintoa. Laiduntamista puolustaessaan kirja ohittaa sujuvasti monet nautakarjan haittoja korostavat tutkimukset.

Pihvin puolustuksen huonous johtuu myös käännöksen heikosta laadusta. Yhdysvalloissa alun perin julkaistu kirja on käännetty, mutta ei suomennettu. Englanninkieliset rakenteet ja ilmaukset paistavat monin paikoin läpi, ja käännökseen on pujahtanut myös pikkuvirheitä sinne tänne. Tästä huolimatta kirjan perussanoma tulee selvästi esiin, osin tosin sen takia että kirjoittaja toistaa ja alleviivaa ydinviestejään turhankin usein.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää. Laiduntavalla nautakarjalla on sijansa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa. Amerikkalainen peruspihvinsyöjä ei saa synninpäästöä, sillä väkirehuun ja antibioottien runsaaseen käyttöön perustuvaa tehdasmaista nautateollisuutta kirja vastustaa ankarasti. Tässäpä miettimistä myös suomalaisen karjatalouden tulevaisuuden haasteisiin.

Kaiken takana lienee salaliitto

Toinen esimerkki huonosta tietokirjasta on Mikko Paunion Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Kirja on sekava kokoelma rakenteellisesti jäsentymättömiä ja ajatuksellisesti puokkoilevia vuodatuksia, joissa hyökätään ympäristönsuojelun tavoitteita ja toteutusta vastaan.

Eniten kirjassa kritisoidaan jätehuollon toteutusta Suomessa sekä globaaleja pyrkimyksiä energian ja veden säästämiseen. Lisäksi luodaan mielikuvia esimerkiksi natsi-Saksasta nykyisen ympäristöpolitiikan esikuvana ja ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen perustavanlaatuisesta erheellisyydestä. Kirjoittajan näkökulmasta kertoo paljon jo teoksen alaotsikko: ”Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset”.

Kirjaan on vaikea suhtautua vakavasti otettavana puheenvuorona, vaikka lähdeluettelosta löytyy yli 450 lähdeviitettä. Viitteiden käyttö on valikoivaa. Tieteelliset tutkimukset sekoitetaan surutta ei-tieteellisiin lähteisiin ja pelkkiin perustelemattomiin mielipiteisiin. Asiallinen kritiikki hukkuu mielikuvituksellisten salaliittoteorisointien sekaan. Tämä on sääli, sillä teoksesta löytyy myös terävää ympäristöpolitiikan virheiden ruodintaa ja hyvinkin tarpeellista eri tavoitteiden painoarvon vertailua.

Erityisen outoa on kirjoittajan tarve spekuloida niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin ympäristöpolitiikan vaikuttajien ja tutkijoiden henkilökohtaisilla motiiveilla. Se, että tietty henkilö on käynyt lapsuudessaan Steiner-koulua, ei välttämättä johda siihen, että hänen nykyisiä päätöksiään ohjaisi jonkinlainen ”teosofinen ympäristöuskonto”.

Salaliittoteorioihin taipuvaisten ympäristönsuojelun kriitikoiden joukossa tällaiset kirjat toimivat kaikukammioina, jotka vahvistavat perusteettomia harhaluuloja entisestään. Omalla kohdallani olo jäi kirjan lukemisen jälkeen hämmentyneeksi ja turhautuneeksi. Tolkullista kriittistä keskustelua tällaiset teokset tuskin edistävät. Mutta onneksi niitä hyvällä tavalla huonojakin tietokirjoja riittää. Hyvistä tietokirjoista puhumattakaan.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sinistä kasvua pelillistämisestä

Miten pelillistäminen kytkeytyy siniseen kasvuun ja matkailun kehittämiseen? Tätä pohdittiin SmartSea-hankkeen työpajassa Oulussa 12.10. Pajassa taottiin yhteen ideoita pelillistämisen hyödyntämisestä matkailussa, kaupunkisuunnittelussa, tiedekeskuksessa ja itse peliteollisuudessa. Eri sektoreilta saatujen kokemusten pohjalta keskusteltiin pelillistämisen mahdollisuuksista ja esteistä.

salomaa

Anna Salomaa (Oulu Game Lab) esitteli työpajassa pelillistämisen haasteita ja mahdollisuuksia matkailu- ja pelialan yrityksien näkemysten pohjalta

Selväksi tuli, että pelillistäminen voidaan ymmärtää monilla tavoilla ja pelejä voidaan käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Kyse voi olla yksinkertaisesta lautapelistä, digitaalista tekniikkaa hyödyntävästä lisätystä todellisuudesta tai kokonaan virtuaalisista pelimaailmoista. Peleillä voidaan tukea oppimista ja tehdä tylsästä kiinnostavaa, lisätä vuorovaikutteisuutta, herättää kiinnostusta ja houkutella asiakkaita. Toisaalta pelit voivat koukuttaa liikaakin, toimivan pelin kehittäminen voi olla kallista ja epäonnistumisen riski suuri.

hall

Kaikki pelit eivät toimi näyttöpäätteillä. Harri Häll (Tiedekeskus Tietomaa) esitteli meriaiheisessa näyttelyssä käytössä olleen oppimista tukevan purjehduskisa-pelin.

Työpajassa tuli selväksi myös se, että pelillistämisellä on paljon annettavaa sinisen kasvun tavoittelussa. SmartSea-hankkeessa sinisellä kasvulla tarkoitetaan merialueisiin liittyvää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kasvua. Matkailu on erityisen kiinnostava sektori sekä pelillistämisen että sinisen kasvun näkökulmasta.

Monilla rannikkoalueilla matkailu on noussut tärkeäksi sinisen kasvun lähteeksi. Tätä kuvasti myös työpajan pitopaikka, hotelli Lasaretti lähialueineen. Vuosisatoja sitten Oulun vauraus kumpusi tervakaupasta ja lohenkalastuksesta. Sittemmin vaurautta Oulujoen varrelle loivat esimerkiksi teollisuuslaitokset ja kruunun viinanpolttimo. Nykyisin talouden painopiste on siirtynyt palveluihin, kuten hotellitoimintaan. Suuri osa alueen historiasta on unohdettu ja rakennukset ovat uudessa käytössä.

Yksi tapa tukea sinistä kasvua on käyttää pelejä alueen merellisen historian konkretisoimisessa. Työpajassamme hotellialueen historia heräsi henkiin arkeologi Mika Sarkkisen konkreettisella opastuksella. Oulun kaltaisista suomalaisista rannikkokaupungeista löytyy kosolti matkailijoita kiinnostavia kertomuksia. Niitä olisi mahdollista konkretisoida esimerkiksi karttapohjaisten pelien avulla. Kuka löytää ensimmäisenä vaikkapa kumpareen, jossa on toiminut Suomen ehkä vanhin asetehdas tai arvaa missä on sijainnut rantaviiva 1600-luvulla?

Matkailijoiden houkuttelu erilaisten pelisovellusten avulla sai työpajassamme paljon huomiota. Jatkopohdinnoillekin jäi vielä aihetta. Kestävän sinisen kasvun kannalta turistien houkuttelu on vasta ensiaskel, jonka jälkeen on pohdittava sitä, miten pelillistäminen voisi parhaiten tukea paikallisen tason kestävää kehitystä. Tässä pohdinnassa olemme vasta alkutaipaleella.

tony1

Voisiko matkailu virtuaalisessa ympäristössä olla kestävä ratkaisu? Tony Manninen (LudoCraft) esitteli pelillistämisen mahdollisuuksia matkailukokemuksen rikastajana.

Tuohesta on moneksi

img_3979

Maailman ongelmat aiheutuvat nuorista miehistä, joilta puuttuu neljä tärkeää T:tä: työ, tyttöystävä, tuohi ja tulevaisuus. Näin väittää Helsingin Sanomien Tommi Nieminen. Taloustaantumassa kitkuteltaessa varsinkin tuohen puute on ongelma, joka herkästi johtaa tupen rapinoihin.

Mutta moniko nuori enää tietää mitä tuohi oikeastaan on? Arvelisin, että suuri osa tuntee tuohen vain ylimalkaisesti. Niin, ja ylimalkainen tarkoitti alun perin tuohikaton päälle painoiksi asetettuja malkapuita, jotka katon harjalla menivät toistensa yli.

Ylimalkaisen ohella tupen rapinat on toinen yleisesti käytössä oleva ilmaus, jonka alkuperä liittyy tuoheen. Puukkojen tupet tehtiin aiemmin koivun tuohesta, joka päästi rapisevan äänen puukkoa esiin vedettäessä. Nahka- ja muovituppien aikakaudella tätä uhkaavaa ääntä ei onneksi kovin helposti pääse kuulemaan.

Nykyisin koivun tuohi on tuttu lähinnä sytykkeenä nuotiolta tai mökkisaunalta. Omavaraistaloudessa tuohi sitävastoin oli monikäyttöinen materiaali. Se palveli tulenteon ohella niin katto- ja eristemateriaalina kuin kalastuksessa kohona. Siitä saatiin virsuja jalkineiksi, kontteja kuljetuksiin ja rasioita säilytykseen. Tuohesta tehtiin koruja, leluja, pesuvälineitä ja soittimia. Tuohta voitiin punoa, neuloa ja taitella. Kemiallisen käsittelyn avulla siitä saatiin tököttiä eli tuohitervaa.

Useimmat tuohen käyttömuodot ovat jo painuneet unohduksiin, vaikka osa tuohisanastosta elääkin vielä kielessämme. Tuohikulttuurin ohentuminen tulee selväksi Sirkka-Liisa Rannan mainiosta teoksesta Ylimuistoinen tuohi. Tuohen kulttuurihistoriaan syvälle sukeltava kirja kannustaa tuohiperinteiden ylläpitoon, mutta myös kehittämään uusia käyttömuotoja. Turisteille kaupattavien koristeiden ja korujen lisäksi tuohta voitaisiin hyödyntää vaikkapa lääketeollisuudessa. Tuohen antibioottiset ominaisuudet on tunnettu ikiaikaisesti ja tästä kulttuuriperinnöstä voitaisiin ammentaa myös nykyisessä biotaloushuumassa.

Tuohen väheksynnällä on pitkät perinteet. Sivistyneistö puhui jo 1800-luvulla alentavaan sävyyn suomalaiskansallisesta ”tuohikulttuurista”, josta piti päästä eroon modernisoituvassa yhteiskunnassa. Mutta oli tuohella puolustajansakin. Suomalainen valistusajattelija Anders Chydenius (1729-1803) tutki muiden toimiensa ohella Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiä tuohiveneitä. Chydenius yritti innostaa aikalaisiaan rakentamaan ja käyttämään tuohesta tehtyjä veneitä, mutta huonolla menestyksellä. Vaikutukseksi jäi lähinnä se, että Chydeniusta alettiin nimittää pilkallisesti tuohi-Antiksi.

Chydeniuksen uraa pilkka ei onneksi pilannut. Nykynäkökulmasta nimitys tuntuu jopa osuvalta, sillä elinkeinovapautta tarmokkaasti puolustanutta Chydeniusta pidetään yleisesti suomalaisen taloustieteen isähahmona. Ja vaikka muu tuohituntemuksemme on kuihtunut, niin tämä tuohitieteen haara kukoistaa elinvoimaisena.

Lisää tietoa tuohesta: Sirkka-Liisa Ranta: Ylimuistoinen tuohi. Maahenki, 2016.

 

Juomavesi riskiä vailla?

Talousveden terveysriskejä selvittäneen CONPAT-hankkeemme päätösseminaarissa pohdittiin monipuolisesti kemikaalien ja mikrobien kulkeutumista ja muuntumista vesistöissä, niiden aiheuttamien riskien suuruutta, mahdollisia haittavaikutuksia ja riskien hallintaa. Hanke keskittyi Kokemäenjoen vesistöön ja Turun seudulle vettä toimittavaan Virttaankankaan tekopohjavesilaitokseen.

Hankkeen päätulos oli se, että terveysriskit ovat hyvin hallussa. Ihmisen toiminnasta luontoon pääsevien kemikaalien pitoisuudet ovat Kokemäenjoessa normaalitilanteissa suhteellisen pieniä. THL:n Päivi Meriläinen kertoi seminaariesityksessään, että jokivettä pitäisi juoda suunnilleen miljoona litraa, jotta siitä saisi makeutusaineena käytettyä asesulfaami-K-yhdistettä saman määrän, joka on sallittu litrassa limsaa.

wp_20160915_14_11_19_pro

Vettä ei silti kannata hörppiä suoraan joesta. Veteen päätyy jätevedenpuhdistamoilta ja erilaisesta hajakuormituksesta mikrobeja ja kemiallisia haitta-aineita, jotka voivat kulkeutua pitkiäkin matkoja. Myös luonto itse kuormittaa jokea niin eroosion huuhtomilla maa-aineksilla kuin luonnonvaraisten eläinten jätöksillä. Vesi pitää puhdistaa huolellisesti ennen juontia.

Noin kuudesosa suomalaisten vesilaitosten vedestä on peräisin tekopohjavedestä. Turun Seudun Veden Virttaankankaan tekopohjavesilaitos herätti valmistelu- ja rakentamisvaiheessa paljon kiistelyä ja myös epäilyjä laitoksen toimivuudesta. Laitos on ollut toiminnassa vuodesta 2011 lähtien. CONPAT-hankkeen tulokset vahvistivat, että epäpuhtauksia poistuu tekopohjaveden valmistuksessa tehokkaan esikäsittelyn ja maaperässä tapahtuvan imeytymisen aikana. Tekopohjaveteen perustuva puhdistusprosessi tuottaa normaalitilanteessa turkulaisille ja lähikuntien asukkaille hyvälaatuista, turvallista ja terveydelle vaaratonta talousvettä.

Kiinnostava kysymys onkin se, mikä on normaalitilanne. Hankkeessa pohdittiin erilaisia skenaarioita mahdollisille häiriötilanteille. Kuvitteellisiin tilanteisiin perustuvissa mallinnuksissa merkittäviä terveydellisiä tai taloudellisia haittoja saatiin syntymään vasta, kun häiriöt oletettiin epärealistisen suuriksi.

Yksi osa hanketta oli riskikeskustelun tutkiminen. Selvitimme hankkeen valmisteluvaiheessa käytyä julkista keskustelua, jossa esiin marssitettiin suuri määrä erilaisia riskejä ja uhkakuvia. Tekopohjaveden terveysriskeihin liittyneet pelot näyttävät tutkimustiedon valossa siis paljolti perusteettomilta. Toki pitää muistaa, että tietoa on vain vaarallisimmiksi arvioiduista haitta-aineista ja että yhteisvaikutukset ja pitkän aikavälin vaikutukset voivat tuottaa yllätyksiä, samoin kuin uudentyyppisten haitta-aineiden mahdollinen päätyminen ympäristöön.

Lisätietoa tarvitaan, vaikka nykytiedon valossa terveysriskit ovat vähäisiä. Hankkeessa ei myöskään arvioitu lainkaan ympäristöriskejä: ihmisille koituvien terveysriskien vähäisyys ei aina tarkoita haitattomuutta esimerkiksi kaloille tai hyönteisille. Kuten SYKEn Timo Assmuth seminaarissa painotti, oleellista on se, miten riskit rajataan ja miten epävarmuuksiin ja tiedon puutteeseen suhtaudutaan.

wp_20160915_11_31_01_pro

Uusi tutkimustieto ei kuitenkaan ratkaise kaikkia pulmia. Pahimmillaan lisätieto vain hukuttaa yksityiskohtiin tai antaa eripuraisille kiistelijöille mahdollisuuden kaivautua entistä syvemmälle omien faktojensa poteroihin. Seminaarin omassa esityksessäni pohdin sitä, voisiko riskikeskustelua edistää kiinnittämällä enemmän huomiota siihen, millainen tieto kannattaa tietoisesti jättää syrjään keskustelusta. Tietoyhteiskunnassa tarvitaan yhä kipeämmin kykyä unohtaa, jotta keskustelulle olennaisesta jäisi enemmän tilaa.

Nelivuotisen Veden kontaminantit – likaantumisen syyt, terveysriskit ja riskien hallinta (CONPAT) -hankkeen vetäjänä toimi Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos ja tutkimukseen osallistui Suomen ympäristökeskuksen lisäksi Valtion taloudellinen tutkimuslaitos. Rahoituksen saimme Suomen Akatemian AKVA-tutkimusohjelmalta.

Mikä tekee maaseutumaisemasta arvokkaan?

IMG_3911

Mikä on heinänkorren oikea hinta? Tällaistakin päädyin kesälomalla pohtimaan, kun vietin aikaa mökillä heinäpellon äärellä. Heinäpellon omistaja osasi antaa kysymykseen napakan vastauksen: Pellolla olleen heinän arvo oli nolla, koska omat ladot olivat täynnä eikä ostajaa ylimääräiselle heinälle löytynyt.

Näin yksiselitteinen vastaus ei minua tyydyttänyt. Itselleni heinäpellolla on jokin arvo, koska nurmipellot ovat olennainen osa mökkimaisemaani. Viljellyt pellot kerta kaikkiaan kuuluvat vihreään maaseutuidylliini.

Maisema-arvoille ei toistaiseksi ole kauppapaikkaa. Yhteiskunta on kuitenkin tunnustanut maisemien rahallisen arvon tukemalla maanviljelijöiden maisemanhoitotöitä erilaisten tukien avulla. Niillä on muun muassa pyritty estämään perinnemaisemien pusikoitumista.

Kulttuurimaisema ei säily itsestään

Mökkiläiselle kaunis maisema on kuitenkin ilmaishyödyke. Minunkaan ei tarvitse maksaa viljelijälle maisemankatselumaksua. Enkä oikein edes osaa arvioida, montako euroa voisin olla valmis maksamaan kauniin maiseman säilymisestä tai rumentumisen ehkäisemisestä.

Arvon määrittely vaikeutuu entisestään, jos huomioidaan myös muiden ihmisten mieltymykset. Allergioista kärsivät saattaisivat olla halukkaita maksamaan siitä, että saisivat heinät kokonaan pois näkymistään. Toivonpa tosiaan, ettei kukaan ala järjestämään tarjouskilpailua minun ja allergikkojen välille. Maat omistava viljelijä tosin voisi tästä kilpailusta hyötyä, joten ehkäpä tällaiseenkin arvonmäärittelyyn joskus päädytään.

Entä pitäisikö heinäpellon hintaan ottaa mukaan myös kasvillisuuden ilmakehästä sitoman hiilen arvo tai pellolta vesistöön pääsevien rehevöittävien ravinteiden aiheuttamat haitat? Nämä kysymykset ovat jo nousseet esiin vakavasti otettavassa ympäristötutkimuksessa ja ympäristöpoliittisessa keskustelussa.

Uudet maisemien käyttömuodot tuovat yllätyksiä

IMG_3847Tällä erää lopullisen totuuden heinänkorren hinnasta määritteli mökkimaisemissa ulkoillut kissamme. Kesäloman loppupäivinä kissa heittäytyi huonovointiseksi. Parin päivän oksentelun jälkeen se oli kiikutettava kiireesti eläinlääkärille.

Huonovointisuuden syyksi selvisi kissan nenänieluun juuttunut heinänkorsi. Kissan jalostamana yhden heinänkorren hinnaksi tuli lopulta noin 250 euroa. Tällä summalla taitaisi hyvinkin saada sata pikkupaalia hyvälaatuista kuivaheinää. Itse olin kuitenkin korren hintaan tyytyväinen, koska kissa elää edelleen.

Harmittamaan jäi vain se, etten älynnyt pyytää kortta itselleni. Sen olisi voinut kehystää tauluksi mökin seinälle. Siinäpä se olisi muistuttanut, että vaikka heinän hinta perinteisessä maataloudessa kävisi heikoksi, voi uusia arvoja löytyä yllättävistäkin paikoista.

Kirjoituksen varhaisempi versio ilmestyi Maaseutupolitiikan blogissa 19.8.2016.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Eroon itsekkäästä ydinpelosta

Energiapolitiikan yksi isoimmista kummallisuuksista on, että samaan aikaan kun Suomessa rakennetaan uusia ydinvoimaloita, ollaan Ruotsissa ja Saksassa sulkemassa aivan toimintakelpoisia ydinvoimaloita. Sekä rakentamista että sulkemista perustellaan ympäristöongelmien hallinnalla.

WP_20160606_20_12_29_Pro

Uusi tietokirja Musta hevonen – ydinvoima ja ilmastonmuutos antaa tukevia eväitä näiden kummallisuuksien ymmärtämiseen. Rauli Partasen ja Janne M. Korhosen kirjoittamassa kirjassa otetaan reippaasti ja perustellusti kantaa ydinvoiman puolesta. Perusväittämä on, että ydinpelot ovat liioiteltuja. Vain vähän hiilipäästöjä aiheuttavan, laajasti testatun ja riittävän turvalliseksi osoitetun teknologian mahdollisuuksia ei kannata jättää hyödyntämättä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Teos on ilahduttavan monipuolinen. Aluksi esitellään ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan energianjanon karut realiteetit. Viime vuosien ilmastopolitiikan edistymisestä huolimatta olemme matkalla kohti kuumentuvaa planeettaa. Näillä näkymin ei ole mitään varmuutta siitä, säilyvätkö yhteiskuntamme elinkelpoisina.

Kirjan toinen pääosio jäsentyy ydinvoimaa vastaan esitetyn kritiikin perusteella. Kirjoittajat ampuvat alas monia ydinvoiman vastustajien esittämiä väitteitä muun muassa ydinpolttoaineiden riittävyydestä, ydinjätteiden varastoinnista, ydinonnettomuuksien terveysriskeistä ja ydinvoiman taloudellisesta kannattavuudesta.

Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteydet tuodaan myös esiin. Kiertotaloutta aivan parhaimmillaan on tappamiseen tarkoitetun uraanin kierrättäminen energiantuotantoon. Pelkoja rauhanomaiseen käyttöön tarkoitetun ydinmateriaalin leviämisestä terroristien tai itsevaltiaiden käsiin kirjoittajat pitävät liioiteltuina.

Kolmas pääosio on suomalaiseen keskusteluun erityisen tervetullutta yhteiskuntatieteellistä energiapohdintaa. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti mustavalkoisia stereotypioita, jotka esittävät ydinvoimayhtiöt lähtökohtaisesti pahoina suuryrityksinä ja uusiutuvan energian tuottajat puhtoisina pienyrittäjinä. Lisää syvyyttä ja varmastikin myös uusia sävyjä tähän kritiikkiin olisi tuonut surkuhupaisia piirteitä saanut Fennovoiman voimalan valmisteluprosessin läpikäynti.

Teos esittelee ydinvoimaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia kiihkottomasti. Fokus on ydinvoimassa, joten muiden energian tuotantomuotojen mahdollisuuksia ei esitellä yhtä perusteellisesti kuin eri ydinvoimateknologioita. Tämän takia uusiutuvien energiamuotojen mahdollisuuksista jää ehkä liian pessimistinen mielikuva. Toisaalta kirja tuo esiin sen, että uusien hyötöreaktorien myötä myös ydinenergia voitaisiin luokitella uusiutuvaksi.

Kirjan ehkä tärkein sanoma on se, että kun ydinvoiman vastustajien ja puolustajien kiistely käy kiihkeänä, huomio kiinnittyy vääjäämättä väärään paikkaan: ”Fossiilijätit nauravat koko matkan pankkiin, kun vähähiilisten vaihtoehtojen kannattajat ovat tukkanuottasilla keskenään.”

Rauli Partanen & Janne M. Korhonen (2016) Musta Hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos, Helsinki. 320 s.

Muovin kierrätyksen uudet koukerot

Lähimarkettimme pihaan oli tupsahtanut keräyspiste muoviroskille. Ehdinkin jo ihmetellä, miksei mitään näyttänyt tapahtuvan, vaikka muovijätteen kierrättämisen piti olla kotitalouksille mahdollista jo vuodenvaihteesta alkaen.

Meillä muovin kierrätys lähti iloisesti käyntiin. Keittiön roskapisteeseen oli helppoa raivata tila kierrätysmuoville, eikä muoviastioiden puhdistaminenkaan pienellä kylmällä vesitilkalla tunnu mitenkään ylivoimaiselta.

Kun paperit ja pahvit, lasi ja metalli kierrätettiin jo ennestään ja eloperäiset jätteet kompostoidaan, näyttää sekajätettä syntyvän meillä yllättävän vähän. Siitäkin huolimatta että PVC-muovit (merkitty 03-merkinnällä) ja likaisimmat muovipakkaukset päätyvät edelleen sekajätteeksi.

Toivottavasti muovin kierrätys lähtee yleisemminkin hyvin käyntiin, vaikka epäilyjäkin on. Jaksavatko ja osaavatko ihmiset lajitella muovijätteet oikein? Tässä on varmaan suuria eroja. Minusta on jopa hauskaa miettiä, kuuluuko jugurttipurkki tai hammasharja poltettaviin sekajätteisiin vai muovinkeräykseen, mutta ymmärrän kyllä että useimmilla ihmisillä lienee parempaakin pohdittavaa.

Pääsääntöisesti lajittelun on oltava niin helppoa, että se onnistuu rutiininomaisesti, ilman sen kummempaa ajattelua. Tuotteiden valmistajilla on tässä paljon parantamisen varaa. Erityisen herkullinen harmittelun aihe ovat jogurtti- ja viilipurkit, joissa muovipakkauksen ympärille on kietaistu kartonkikääre. Polttoon menevässä jätteessä tämä ei ole ongelma, sillä sekä muovi että kartonki kyllä palavat iloisesti. Mutta kierrätyksen kannalta eri materiaaleista koostuvat tuplapakkaukset ovat hankalia. Veikkaanpa että läheskään kaikki ihmiset eivät ole edes huomanneet, että muovisen viilipurkin ympärillä onkin kartonki.

IMG_3638

Paraatiesimerkkejä turhasta pakkaamisesta

Viilipurkki on konkreettinen muistutus siitä, että kiertotaloudessa sekä yksittäiset pakkaukset että koko jätehuollon järjestelmä pitää miettiä uusiksi. Jätekeskustelussa on jo vuosia kiistelty siitä, tulisiko jätteiden keruu kotitalouksista hoitaa kunnallisessa ohjauksessa vai vapaan kilpailun periaatteella. Tämän kiistelyn varjoon on jäänyt keskustelu siitä, mitä jätteitä kotitalouksista ylipäätään kerätään.

Omassa taloudessamme ei enää olisi tarvetta jäteyhtiön kuorma-autolle, joka jyräyttää parin viikoin välein pihaan keräämään muutaman sekajätepussukan, mutta ei huoli mukaansa mitään kierrätykseen menevää materiaalia. Vähäiset sekajätteet voisimme yhtä hyvin viedä lähikaupan parkkipaikan keräyspisteeseen, samalla kuin viemme sinne hyötykäyttöön menevät materiaalit. Mutta jäteautosta emme pääse kokonaan eroon ennen kuin jätehuoltoa koskevia säädöksiä muutetaan. Jätteenkeräyksen järkevöittämissä olisikin hyvä kohde paljon puhutuille normitalkoille.

Kiertotalous ravistelee jätteiden kuljetuksen lisäksi myös jätteiden käsittelyn käytäntöjä. Tilastojen mukaan kaatopaikoille päätyy nykyään selvästi aiempaa vähemmän kotitalousjätettä, mutta tämä ei johdu materiaalien hyötykäytön lisääntymisestä, vaan jätteenpolton yleistymisestä. Energiaa toki syntyy, mutta polttoon päätyy myös materiaalejä, joilla voisi olla monta käyttökierrosta edessään.

Jätteenpolttolaitoksia on Suomessa liikaa. Kaikille laitoksille ei riitä jaettavaa jätekakusta, jos jätehuollon perustavoitteissa onnistutaan. Jo lähitulevaisuudessa materiaaleja pitää pystyä hyödyntämään paljon nykyistä tehokkaammin. ”Polttamalla pois silmistä” ei ole kovin kestävää kehitystä. Tämä motivoi näpertelemään viilipurkkienkin parissa, ainakin siihen asti kunnes saamme parempia pakkauksia.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.