luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Month: Touko, 2012

Luonnosta täysi hyöty irti kaupungissa

Luonnonvarojen käyttö on herättänyt viime aikoina runsaasti keskustelua ja käytöstä aiheutuvien haittojen vuoksi myös huolta. Toisaalta luontoa pitäisi hyödyntää vielä enemmän erityisesti kaupungeissa. Urbaani luonto auttaa esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisessa hillitsemällä kaupunkitulvia ja laskemalla ilman lämpötilaa hellejaksoilla. Lisäksi lukuisissa suomalaisissa ja ulkomaisissa tutkimuksissa on saatu vakuuttavaa näyttöä siitä, että lyhytaikainenkin oleilu esimerkiksi kaupunkipuistossa voi tuottaa ihmisille monenlaista hyötyä. Koehenkilöiden verenpaine on laskenut, koettu stressi vähentynyt ja suorituskyky parantunut.

HS uutisoi 8.5. ekologi Ilkka Hanskin ja lääkäri Tari Haahtelan johtaman tutkimuksen tuloksista, joiden mukaan kaupunkimainen elämäntyylimme saattaa olla syynä allergioiden ja astman lisääntymiseen. Tutkimuksessa selvisi, että nuorten allergeeniherkkyys on pienempi, jos heidän asuinympäristössään on paljon metsää ja maatalousmaata. Elimistömme toimintaa ohjaavat yhä sopeutumat, joita evoluutio on kehittänyt luonnonoloissa, vaikka elinympäristömme on muuttunut. Näyttääkin siltä, että kaupunkiympäristö eristää elimistömme luonnon tuottamilta hyödyiltä. Ongelma ei ole vähäinen, koska valtaosa maapallon väestöstä asuu jo nyt kaupungeissa.

Hanskin ja Haahtelan tutkimuksen perusteella on yhä selvempää, että hyvinvointimme vaatii läheistä kosketusta mahdollisimman luonnonmukaiseen ympäristöön. Tämä on mahdollista kaupungeissakin, kun niin halutaan. Kirsi Heininen-Blomstedt (HS Mielipide 15.5.) toi esille, että väljä, luonnonläheisen asumisen mahdollistava yhdyskuntarakenne ei ole kuitenkaan enää mahdollinen mm. ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja luonnonvarojen säästämisen vuoksi.

Olemassa olevien viheralueiden säilyttäminen on useimmiten edelleen perusteltua, mutta sen lisäksi on löydettävä myös uusia keinoja tuoda lisää luontoa kaupunkeihin. Parhaimmillaan kaupunkiluonto voi auttaa hulevesien hallinnassa, antaa varjoa ja viilennystä helteellä, parantaa ihmisten viihtyvyyttä ja terveyttä sekä samalla toimia suojapaikkana uhanalaisille lajeille. Kaupunkiluonnon mahdollisuudet hyvinvoinnin tuottajana tulisi nähdä nykyistä paljon avarammin ja niitä pitäisi hyödyntää aktiivisesti. Heininen-Blomstedt toi esille pihojen merkityksen luonnon monimuotoisuuden säilyttäjinä sekä uusien palstaviljelyalueiden tarjoamisen. Viime aikoina virinnyt innostus kaupunkiviljelyyn ja kattopuutarhoihin sekä viherkattojen ja -seinien rakentaminen ovat myös esimerkkejä tavoista, joilla kaupunkivihreää voidaan lisätä tiiviisti rakennetuilla alueilla. Helsingin päärautatieaseman viheristutukset tarjoavat esimakua siitä, miltä sisätiloihin tai puoliavoimiin tiloihin tuotu luonto voi näyttää.

Lasten kosketusta luontoon ja hyödylliseen mikrobimaailmaan voitaisiin lisätä vaikkapa ottamalla päiväkotien ja koulujen opetukseen mukaan säännöllinen multapeuhu, jossa lapset parantavat vastustuskykyään ja tutustuvat samalla ekosysteemin toimintaan kasveja kasvattamalla. Koulu- ja päiväkotirakennusten suunnittelussa voitaisiin piha-alueisiin sisällyttää myös rakentamatonta luontoa, vaikka se ei tiukasti tulkittuja EU:n turvallisuusstandardeja välttämättä täytäkään. Terveellisen mikrobialtistuksen lisäksi luonto tarjoaa myös luovien mahdollisuuksien leikkiympäristön, jota valmiit leikkivälineet eivät kykene antamaan. Vanhemmat puolestaan voivat antaa lapsille mahdollisuuksia luontoon tutustumiseen ja siellä liikkumiseen ja touhuamiseen. Lasten kosketus luontoon onkin kaupungeissa pitkälti aikuisten vallassa.

Innostusta tarvitaan, mutta samalla pitää muistaa, että luonto tuottaa myös kustannuksia, vaivaa ja harmia. Haittojen minimoimiseksi ja hyötyjen maksimoimiseksi tarvitaan monitieteistä tutkimusta, jossa painopiste on laaja-alaisessa pitkän aikavälin vaikutusten arvioinnissa ja parhaiden ratkaisujen etsimisessä. Pikaisia taloudellisia etuja kapeanäköisesti painottavassa päätöksenteossa tämä on kova haaste.

Kirjoitus perustuu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 25.5. ilmestyneeseen, yhdessä Leena Kopperoisen kanssa kirjoittamaani vastineeseen.

Monitieteisyyden ituja ympäristötutkimuksessa

Ympäristötutkijat eivät enää aikoihin ole olleet pelkkiä ekologiaan perehtyneitä uhanalaisten tupajumien ja torakoiden suojelijoita, vaikka tämän tyyppinen stereotypia tuntuu elävän yllättävän sitkeästi. Todellisuudessa ympäristökysymyksiä tutkitaan luonnontieteiden lisäksi niin yhteiskuntatieteissä kuin humanistisessa tutkimuksessakin. Tämä käy selväksi Karoliina Lummaan, Mia Röngän ja Timo Vuorisalon toimittamasta kirjasta Monitieteinen ympäristötutkimus. Teoksessa ääneen pääsevät muun muassa oikeus-, kieli- ja uskontotieteilijät, kirjallisuuden ja runouden tutkijat, arkeologit ja psykologit.

Kirja jakaantuu viiteen osioon. Opuksen aloittaa kirjan toimittajien tiivis katsaus monitieteisyyden käsitteeseen. Tätä seuraa 13 luvun kokonaisuus, jossa tarkastellaan eri tieteenalojen luontokäsityksiä. Luvut ovat lyhyitä ja tyyliltään vaihtelevia. Esimerkiksi Pasi Väliaho ottaa elokuvantutkimuksen pinsettiotteeseen konkreettisten tapaustutkimusten avulla, kun taas Juha Hiedanpää lakaisee taloustiedettä isolla käsitteellisellä luudalla.

Kolmannessa osiossa pohditaan ympäristöongelmien määrittelyä ja olemusta kaunokirjallisuuden, filosofian, estetiikan, ihmisen kokemuksen ja historian näkökulmista. Osio herättää pohdintaa muun muassa siitä, ovatko ympäristöongelmat lopulta ihmisen terveyteen palautuvia kysymyksiä, voiko luonto aiheuttaa ympäristöongelmia ja millainen ihmisen toiminta kohentaa ympäristöä. Parantaako esimerkiksi avaruusromun aiheuttama tähdenlento ympäristön esteettistä laatua?

Neljäs osio pureutuu tieteiden käytäntöihin ja tavoitteisiin. Luvuissa tulevat eri tavoin esiin keskeiset ympäristöpolitiikan puheenaiheet kestävästä kehityksestä biodiversiteettiin ja ilmastonmuutokseen – joka avartuu Jukka Käyhkön käsittelyssä lähes kaikkitieteelliseksi globaalimuutokseksi. Ympäristökeskustelun tuoreinta mahtikäsitettä, ekosysteemipalvelua, pohditaan useissa kirjan luvussa. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan erilaisia aineellisia ja aineettomia hyötyjä, joita luonto tuottaa ihmisille.

Perusjäsennys eri osioihin on sinänsä toimiva, vaikka se synnyttääkin hieman päällekkäisyyttä. Kirjan päättää napakka yhteenveto, jossa luodataan monitieteisyyden ongelmia ja mahdollisuuksia ympäristötutkimuksessa. Tämän pariksi olisi hyvin sopinut tulevaisuudentutkimusta esittelevä luku. Toiveita täydentäviksi luvuiksi on kuitenkin yhtä helppoa kuin kohtuutonta esittää. Jo nykyisellään 25 eri kirjoittajan näkemyksiä kokoavan kirjan toimittaminen on varmastikin ollut vaativa urakka.

Erityisen kiitoksen toimittajat ansaitsevat siitä, että kirja ei sukella raskaaseen käsitepuuroon. Kyse ei ole monitieteisyyden käsikirjasta, jollaisia onkin jo englanninkielellä saatavana. Pikemminkin teosta voi luonnehtia virikekirjaksi, josta voi ammentaa ajatuksia monitahoisten ympäristöongelmien hallintaan. Kirjoitukset on muokattu kauttaaltaan helppolukuisiksi ja näkökulmien runsaus antaa paljon jatkopohdinnan aiheita. Hyvän tietokirjan tunnusmerkkinä teoksesta löytyy niin asia- kuin henkilöhakemistokin. Lisäksi teokseen on koottu lyhyt sanasto keskeisistä käsitteistä. Ari Karhilahden oivaltavat piirroskuvat elävöittävät kirjaa ja tuovat osaltaan esiin visuaalisen viestinnän merkitystä ympäristökeskustelussa.

Näkökulmien avartamisen lisäksi kirja tarjoaa mielenkiintoisia faktatietoja. Yllättävää on esimerkiksi se, että vaikka luonnonsuojelu on lainsäädännössäkin laajasti tunnustettu tavoite, luonnon käsitettä ei tiettävästi ole määritelty missään suomalaisessa tai EU-tason lainsäädännössä. Myös ympäristökysymysten pitkä historia tulee teoksessa hyvin esiin. Usein ympäristöhuoli ymmärretään vain viime vuosikymmenien ilmiöksi, mikä korostui esimerkiksi maaliskuussa 2012 Vihreän puolueen 25-vuotisjuhlinnassa. Simo Laakkonen ja Timo Vuorisalo kuitenkin korostavat, että ympäristönsuojelun juuret ulottuvat Suomessa ainakin 1800-luvun lopulle.

Jussi-Pekka Taavitsaisen mukaan ympäristöongelmien juuret porautuvat vielä paljon syvemmälle. Arkeologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että jo 1000 vuotta sitten Lammin Lovojärvi muuttui hampun ja pellavan liotuksen seurauksena pohjaltaan täysin hapettomaksi. Peltoviljely vaikutti joihinkin vesistöihin jo 1500 vuotta sitten ja kaskiviljely sitäkin aiemmin. Koskematonta luontoa pitää siis hakea hyvin kaukaa, jos sellaista haluaa löytää.

Kirjan toimittajat haluavat keskittyä luonnonympäristöjen käsittelyyn, koska rakennettujen ympäristöjen suojeluun ja tutkimukseen liittyvät kysymykset laajentaisivat teosta liikaa. Käytännössä tällainen rajausyritys on kuitenkin keinotekoinen ja epätarkoituksenmukainen, koska raja rakennetun ja luonnonympäristön välillä on hyvin häilyvä. Tämä tuleekin esiin kirjan eri artikkeleissa, jotka eivät suinkaan rajaudu pelkästään luonnonympäristöihin. Kirjasta kuitenkin puuttuu esimerkiksi ajankohtainen pohdinta viherkattojen ja -seinien kaltaisesta ”rakennetusta luonnosta”. Tämä on sääli, sillä kirjassa esitellyllä yhteiskuntatieteellisellä ja humanistisella tutkimuksella on erityistä annettavaa nimenomaan siihen, miten ymmärrämme yhä urbaanimmaksi ja virtuaalisemmaksi käyvän ympäristömme.

Toistuva teema kirjassa on ympäristöongelmien monimutkaisuus ja monitieteisen ympäristötutkimuksen vaativuus. Totta onkin, että ympäristökysymykset ovat ”ilkeitä” tai ”pirullisia” ongelmakimppuja, jotka vaativat nopeita ratkaisuja epävarman tiedon perusteella. Toisaalta kyse voi olla myös tutkijoiden osin tiedostamattomastakin halusta korostaa oman tutkimusotteensa vaativuutta muihin lähestymistapoihin verrattuna. Ympäristöongelmien hallinnan kannalta kiinnostava kysymys on se, jäävätkö monia hyötyjä samanaikaisesti tuottavat ratkaisumahdollisuudet liian vähälle huomiolle epävarmuuksia ja monitulkintaisuutta korostettaessa?

Kirjan yksi ydinviesti on, että tieteidenvälisessä yhteistyössä on kunnioitettava kunkin alan parhaita menetelmiä. Tämä näyttää unohtuvan helposti sekä tutkimuksessa että poliittisessa päätöksenteossa ja julkisessa keskustelussa, jossa taloudelliset argumentit herkästi syrjäyttävät muut näkökohdat. Kirja on suunnattu tutkijoille, opettajille ja kouluttajille, mutta sen toivoisi kuluvan myös politiikan ja talouselämän päätöksentekijöiden käsissä. Sekä kestävän yhteiskuntapolitiikan että pitkän aikavälin taloudellisen tehokkuuden turvaaminen vaatii nykyistä laajempaa tietopohjaa, jota monitieteinen ympäristötutkimus parhaimmillaan tarjoaa.

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä & Timo Vuorisalo (toim.) (2012). Monitieteinen ympäristötutkimus. Gaudeamus, Helsinki. 287 s.

Kirja-arvio on ilmestynyt Tiedepolitiikka-lehden numerossa 1/2012