Ilmastokeskustelun (ruumiin)avaus

Uutisointi ilmastonmuutoksesta on viime vuosina vähentynyt roimasti, vaikka tutkimus on entistä vankemmin osoittanut ongelman todelliseksi ja nykyistä paljon pontevamman ilmastopolitiikan välttämättömäksi. Ilmastokeskustelun huuma alkoi maailmalla vuonna 2006 ja lopahti Kööpenhaminan ilmastokokoukseen 2009. Joidenkin mielestä ilmasto oli tuolloin otsikoissa kyllästymiseen asti. Yhdysvaltalainen tutkija Max Boykoff asettaa kuitenkin ympäristöuutisoinnin mittasuhteisiinsa: terveyteen ja lääketieteeseen, talouteen, rikoksiin ja politiikkaan verrattuna ilmastokysymysten saama mediahuomio jäi loppujen lopuksi vähäiseksi.

Boykoff on uutterasti julkaiseva ympäristöviestinnän ja -politiikan tutkija, joka on keskittynyt erityisesti ilmastokeskusteluun. Kirjassaan Who speaks for the climate? hän vetää yhteen oman työnsä tuloksia vuosikymmenen ajalta ja esittelee laajasti myös muuta aihepiiriin liittyvää tutkimusta. Kirjan empiirisenä ytimenä ovat laajat sanomalehtiaineistot 50 sanomalehdestä ja 20 eri maasta. Jatkuvasti päivittyvä yleiskuva aineistosta löytyy Coloradon yliopiston verkkosivulta. Aineistoa analysoidessaan Boykoff keskittyy Yhdysvaltain ja Ison-Britannian uutisointiin, vaikka toteaakin, että tutkimuksen painottuminen angloamerikkalaiseen keskusteluun voi tuottaa väärin painottuneita tulkintoja.

Esimerkiksi niin sanottujen ilmastoskeptikoiden asema korostuu turhankin paljon, jos huomio kiinnitetään vain Yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Manner-Euroopassa, Suomi mukaan lukien, skeptikot ovat näkyneet laatulehtien uutisissa melko vähän. Sen sijaan Yhdysvalloissa yksittäiset skeptikot ja erityisesti ilmastopolitiikan tiukentamista vastustavat ajatushautomot ovat olleet näkyviä toimijoita. Ne ovat vaikuttaneet keskusteluun erityisesti horjuttamalla ilmastotutkimuksen uskottavuutta ja korostamalla ilmastopolitiikan kustannuksia.

Kirjassaan Boykoff luo yleiskuvan ilmastouutisointiin – ja tiedeuutisointiin yleisemminkin – vaikuttavista tekijöistä. Hän pohtii sitä, ketkä ilmastosta pääsevät puhumaan ja miten viestit muokkaantuvat mediateollisuuden rattaissa. Taustavireenä on median muutos yksisuuntaisesta joukkoviestinnästä monikanavaiseen ja moniääniseen sosiaaliseen mediaan.

Tiedeviestinnässä yleinen lähtökohta on ollut se, että huonot päätökset johtuvat yksinkertaisesti päätöksentekijöiden tiedonpuutteesta. Boykoff ei usko tähän lääkeruiskumallin, jonka mukaan uutisoinnissa voidaan yksisuuntaisesti välittää objektiivista tietoa politiikoille tai suurelle yleisölle. Hän toteaa riittämättömäksi myös demokratiamallin, jossa tiede on yksi julkiseen keskusteluun osallistuva ja päätöksentekoon vaikuttava taho. Näiden sijaan kyse on tiedeviestinnän kolmannesta vaiheesta, jota luonnehtii eri mittakaavat ja toimijat yhdistävä vaikutusten ja vastavaikutusten verkosto.

Boykoffin perusnäkemys on, ettei mikään yksittäinen seikka selitä sitä, mikä aihe nousee julkisuudessa esiin. Kyse on eri toimijoiden ja toimintalogiikoiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Tämä vuorovaikutus selittää esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen kaltainen vaikeasti hahmotettava ja hitaasti etenevä kehityskulku ylipäätään saattoi päästä esiin nopeassa uutisjuoksussa. Ilmasto itsessään muuttuu niin hitaasti, ettei se voi olla uutisoinnin aiheena. Sen sijaan ilmastosta puhutaan tutkimustiedon, Al Goren kaltaisten yksittäisten toimijoiden, poikkeuksellisten sääilmiöiden, energiapolitiikan ja monien muiden ilmiöiden kautta. Osin kyse on sattuman sanelusta, sillä muiden suurten uutisaiheiden puutteella oli oma osuutensa ilmastokysymysten esiinnousussa.

Monet tekijät vaikuttavat myös siihen, miten tietystä aiheesta keskustellaan julkisuudessa. Esimerkiksi uhkia korostavaa ilmastouutisointia ei voi typistää pelkästään ilmastokiihkoilijoiden vihervasemmistolaisen salaliiton seuraukseksi, vaikka nettikeskusteluissa tällaisiakin näkemyksiä esitetään. Boykoffin mukaan oleellista on, että sekä skeptikoiden että ympäristöaktivistien yksioikoiset näkemykset pääsevät paremmin esiin kuin ehdolliset ja epävarmuuksia korostavat tutkimustulokset. Pieneen tilaan pakatuissa uutisissa ei jää tilaa lukuisten epävarmuuksien tai vaihtoehtojen pohtimiseen, varsinkaan jos tämä vesittää dramaattisia ja otsikoissa varmoina esitettyjä väittämiä.

Epävarmuudet ovat sekä ilmastotutkimuksen että julkisen keskustelun ydinkysymys. Yhdysvaltain uutisoinnissa epävarmuuksia on käsitelty ennen muuta rakentamalla kaksiulotteisia vastakkainasetteluja skeptikoiden ja valtavirran ilmastotutkijoiden välille. Tämä on luonut paikkaansa pitämättömän mielikuvan, jonka mukaan ihmisen aiheuttama ilmaston muuttuminen olisi epävarma olettamus, josta tutkijat kiistelevät tasavertaisesti.

Tasapuolista uutisointia on perusteltu journalistisen reiluuden ihanteella, jossa kiistan eri osapuolten edustajien tulee saada näkemyksensä esiin. Raadollisemman tulkinnan mukaan erimielisyyksiä hakemalla ja niitä korostamalla uutisista saadaan kiinnostavampia. Boykoffin tärkeä huomio on se, että eri näkemysten näennäisesti puolueeton esittely on myös vaivaton tapa tehdä uutinen. Tällöin toimittaja välttyy aikaa vievältä aiheeseen perehtymiseltä ja osapuolten perustelujen pitävyyden pohdinnalta.

Toimitusten työtahdin kiihtyminen on yksi ilmastouutisointia vaikeuttava tekijä. Neljännes yhdysvaltalaisten uutistoimitusten väestä irtisanottiin viime vuosikymmenellä ja ympäristöasioiden kaltaisiin erityiskysymyksiin keskittyneiden toimittajien määrä vähentyi erityisen tuntuvasti. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana viikoittaista tiedepalstaa julkaisevien sanomalehtien määrä on vähentynyt miltei kahdella kolmasosalla. Näyttääkin siltä, että journalistien mahdollisuudet epävarmuuksien käsittelyyn heikkenevät samaan aikaan kun monialainen ilmastotutkimus tuo esiin yhä hienosyisempiä epävarmuuksia.

Boykoff on omistanut kirjansa vuonna 2010 kuolleelle Stephen Schneiderille, joka oli yksi aktiivisimmista julkiseen keskusteluun osallistuneista ilmastotutkijoista. Tutkijoiden osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvittaisiin nykyään entistäkin enemmän, mutta monet tutkijat käpertyvät kammioihinsa peläten ajanhukkaa ja väärinkäsityksiä, joita syntyy, kun tuloksia esittelevät aihepiirin huonosti tuntevat kiireiset yleistoimittajat. Harva tutkija myöskään nauttii tulostensa joutuessa tarkoituksellisen vääristelyn kohteeksi lehtien ja internetin mielipidepalstoille. Boykoff kuitenkin huomauttaa, että nämä pelot voivat olla liioiteltuja, sillä aktiivisesti keskusteluun osallistuneiden tutkijoiden kokemukset ovat usein myönteisiä. Esimerkiksi tutkijoiden omat blogit vievät parhaimmillaan eteenpäin sekä julkista keskustelua että tutkimusta.

Vaikka Boykoff tuo esiin rakentavan julkisen keskustelun tarpeen, jää kirjasta melko pessimistinen jälkimaku. Laadukkaan tiedejournalismin tekemisen mahdollisuudet sanomalehdissä ja televisiossa näyttävät vääjäämättä kaventuvan jatkossakin, eikä vielä tiedetä millaisia uhkia ja mahdollisuuksia viestinnän sähköisessä tulevaisuudessa häämöttää.

Maxwell T. Boykoff (2011). Who speaks for the climate? Making sense of media reporting on climate change. Cambridge University Press, Cambridge.

Tämä kirja-arvio on ilmestynyt Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa 4/2012. Kyseisessä lehdessä ilmestyi myös kolme puheenvuoroa, joista konkreettisesti käy ilmi ilmastonmuutosta käsittelevän keskustelun kitkaisuus.

Mainokset