luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Month: joulukuu, 2013

Loppuuko yö?

Ekosysteemi voi hyvin, jos sieltä löytyy tähtitieteilijä. Tällaisen luonnehdinnan indikaattorilajista esittää yhdysvaltalainen tietokirjailija Paul Bogard teoksessaan The End of Night. Jos luonnossa on tarpeeksi pimeää tähtihavaintojen tekemiseen, on siellä riittävän häiriötöntä myös monimuotoiselle elonkirjolle.

Keinovaloista taivaalle sinkoutuva valosaaste on jo hävittänyt Linnunradan ja useimmat tähdet kaupungeissa asuvien ihmisten silmistä. Bogard ounastelee, että vaurailla alueilla eläviä ihmisiä vaivaa pimeänpuutteen oireyhtymä. Kun lapsena ei pysty kokemaan tähtikirkasta taivasta, ei sitä osaa kaivata aikuisenakaan. Niinpä keinovalo vain lisääntyy.

Bogard kuvailee yrityksiään päästä paikkoihin, joissa vielä olisi mahdollista kokea aito pimeys. Helppoa se ei ole, sillä kaupungit loistavat satojen kilometrien päähän ja liikenteen valot viistävät asumattomiakin seutuja.

Eri puolilla maailmaa on ryhdytty toimiin huolimatonta, tarpeetonta ja liiallista valaistusta vastaan. Paikoin valosaasteen lisääntymistä onkin onnistuttu hidastamaan. Pimeän taivaan suojelualueita on perustettu, ohjeita ja lainsäädäntöä kehitetty ja tekniikkaa parannettu.

Lisää aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan. Muuten käy niin, että tulevaisuudessa yhä useammasta ekosysteemistä puuttuu tähtitieteilijä ja moni muukin valolle herkkä laji.

Paul Bogard. The End of Night: Searching for Natural Darkness in an Age of Artificial Light. Fourth Estate, 2013.

Tämä kirjaesittely on julkaistu Ympäristö-lehdessä osana laajempaa valosaastetta käsittelevää artikkelia. Paul Bogard esittelee valosaasteen vaikutuksia napakassa kirjoituksessa Yale Environment 360-sivustolla.

Mainokset

Tieto ei tarjoa ihmelääkkeitä – lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta

Helsingin Sanomissa on keskusteltu siitä, millaiseen tietoon poliittisten päätösten pitäisi perustua. Huolenaiheena on ollut tiedon puute. Otimme aiheeeseen kantaa Sanna-Riikka Saarelan ja Tarja Södermanin kanssa  mielipidesivuilla (19.12.2012).

Matti Wiberg (16.12.) ja Tuija Brax (17.12) peräsivät entistä vankempaa tietopohjaa poliittiselle päätöksenteolle. Vaatimus on mitä kannatettavin. Silti on turha odottaa, että paremman tiedon tuottaminen yksin ratkaisisi päätöksenteon pulmia.

Vaatimukset päätöksenteon tietopohjan parantamisesta kumpuavat usein oletuksesta, että hyvä tieto muuttuu ikään kuin automaattisesti hyviksi päätöksiksi. Valitettavasti näin ei ole.

Monet aiheeseen pureutuneet tutkimukset ovat osoittaneet, että uuden tutkimustiedon suora merkitys päätöksenteossa voi olla hyvinkin vähäinen. Usein tiedon roolina on pikemminkin vahvistaa vanhoja ennakko-oletuksia, kuin tuoda esiin uusia tai kattavampia näkökulmia.

Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat tyypillisesti niin monimutkaisia ja eri tyyppistä tietoa on tarjolla niin paljon, että päätöksentekijä voi varsin vaivattomasti poimia käytettäväkseen vain sellaista tietoa, joka tukee jo ennestään hyvinä pidettyjä toimintalinjoja.

Tutkimustiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa on tutkittu useissa kansainvälisissä ja kansallisissa hankkeissa. Esimerkiksi ympäristöä kuvaavien indikaattoreiden vaikuttavuus päätöksenteossa riippuu ennen muuta siitä, ovatko päätöksentekijät tavalla tai toisella päässeet mukaan indikaattoreiden kehittämiseen. Tällöin he voivat kokea tiedon omakseen ja käyttää sitä. Sen sijaan ulkopuolelta tarjoiltu tieto aiheuttaa herkästi torjuntareaktion tai sitä ei huomioida lainkaan.

Sama koskee myös politiikkavaihtoehtojen vaikutuksia arvioivaa tutkimustietoa. Arviointien tekijät ja tutkijat eivät voi tuudittautua siihen, että kunhan parempaa tietoa tuotetaan, sitä myös käytetään. Lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta, jonka seurauksena päätöksentekijät kokevat olevansa itse mukana tiedon tuotannossa ja kokevat sitä kautta tiedon merkitykselliseksi.