luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Month: maaliskuu, 2015

Yleistajuisen vastakohta ei ole tieteellinen, vaan erikoistajuton

Kaskas Median järjestämässä After work -tilaisuudessa (suomeksi vaikkapa iltaturinat) pohdittiin monipuolisesti tiedeviestintää ja tutkimuksen tulosten mittaamista. Onko järkevää pisteyttää tutkijoiden tuotoksia niin, että englanninkielisestä tutkimusjulkaisusta saa esimerkiksi 4 tuottavuuspistettä, kun kotimainen yleistajuinen julkaisu tuottaa vain 0,1 pistettä. Kysymys ei jää pelkästään akateemiseksi, jos nämä pisteet ohjaavat tutkimukseen suunnattavaa rahoitusta.

kaskasTiedekeskustelua siivitti tiukka tyrni-porkkana -shotti. Kuva: Kaskas Media.

Pisteproblematiikkaa on nostanut esiin muun muassa professori Erkki Karvonen, joka oli tilaisuudessa panelistina. Keskustelun taustalla on muun muassa Julkaisufoorumi, jossa eri tutkimusalojen tieteellisiä julkaisukanavia on pyritty pisteyttämään niiden laadun perusteella.

Eri tyyppisiä viestinnän ja vuorovaikutuksen keinoja on toki mahdollista pisteyttää määrällisesti, jonka jälkeen niiden vertailu on helppoa – ainakin näennäisesti. Vaikeutena on valita pisteyttäväksi otettavat kohteet ja niiden painoarvot oikealla tavalla. Hankaluuksiin törmätään jo verrattaessa eri tieteenaloja toisiinsa. Muun muassa tieteellisten julkaisujen muoto ja viittauskäytännöt eroavat huomattavasti.

Vielä vaikeampaa on sovittaa samalle vertailuasteikolle yleistajuinen viestintä ja tieteellinen raportointi. Jos sanomalehden yliökirjoituksesta saa pisteitä, niin miksei mielipidekirjoituksesta tai blogipostauksesta? Voisiko tutkija tienata pisteensä ahkerasti tiedetwiittejä tehtailemalla?

Pohjimmiltaan kyse on päärynöiden ja pähkinöiden vertailusta. Tieteellinen ja yleistajuinen viestintä eivät ole saman jatkumon ilmiöitä. Yleistajuisesta jatkumo johtaa vaikeasti tajuttavaan, tieteellisestä taas epätieteelliseen. Kaikki hankalatajuinen ei ole tieteellistä eikä selväsanainen ilmaisu automaattisesti tarkoita epätieteellisyyttä.

Tässäkin eri tieteenalat eroavat toisistaan. Joillakin tieteenaloilla kielenkäyttö on kokonaan eriytynyt yleiskielestä, toisilla aloilla vain vähän. Esimerkiksi omalla alallani, monitieteisessä yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa, on mahdollista – ehkä jopa toivottavaa – julkaista tutkimusraportteja, joiden ydintulokset ovat helposti ymmärrettävissä myös oman alan ulkopuolella.

Tieteenalojen eroista huolimatta jokaisen julkisella rahoituksella toimivan tutkijan pitää pystyä perustelemaan selväsanaisesti, miksi oma tekeminen on yhteiskunnalle tärkeää. Tämä päätelmä tuli Kaskas-iltaturinoissa esiin varsin yksituumaisesti.

Toinen keskeinen päätelmä oli se, että tarvitsemme riittävän monimuotoisen mittareiden joukon, jonka avulla tutkimuksen tuotoksia ja vaikuttavuutta arvioidaan. Joillakin aloilla oleellista on perustutkimuksen pitkäjänteinen edistäminen, toisilla soveltaviin ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuminen. Hyviä tutkimusrahoituksen ratkaisuja ei voi tehdä yksittäistä pistettä tuijottamalla.

Earth Hour ja kynttilänvalon terveellinen lumous

079Earth Hour -tapahtuman osallistujat tunnelmoivat tänä vuonna kynttilänvalossa. Tapahtuma pyrkii lisäämään tietoisuutta ilmastonmuutoksesta. Konkreettisesti kyse on sähkövalojen sammuttamisesta tunnin ajaksi. Tämän toivotaan toimivan helposti havaittavana huolenilmauksena ja osoittavan, miten paljon energiaa tuhlataan esimerkiksi valaistukseen.

Kynttilänvalossa tunnelmointi ei tunnu mukavalta syyttä suotta. Tuoreessa Englannin tiedeakatemian lehden teemanumerossa on ilmestynyt tutkimus, joka vetää yhteen tietämystä valosaasteen terveysvaikutuksista. Tutkijoiden pääväite on, että nykyään ihmiset elävät ympäristössä, jossa päivällä valoa on liian vähän ja yöllä liian paljon.

Teollistuneissa maissa ihmiset elävät suunnilleen 90 % ajastaan sisätiloissa. Päivisin sisällä on vähemmän valoa kuin ulkona auringonpaisteessa. Terveydellemme oleellista on myös se, jos emme yöllä pääse luontaiseen pimeyteen. Jo vähäinenkin yöllinen keinovalo vaikuttaa elimistöömme. Sille altistuminen on liitetty moniin terveysriskeihin ja “sivilisaatiosairauksiin” kuten syöpiin, diabetekseen ja ylipainoon.

Terveysriskien taustalla näyttäisi olevan se, että läpeensä valaistussa ja tiukasti ajastetussa nyky-yhteiskunnassa emme pysty lepäämään luonnollisella tavalla. Kyse on perustavan laatuisesta historiallisesta muutoksesta. Nykyinen, keskimäärin seitsemän tai kahdeksan tunnin yhtämittainen yöuni on teollistuneen yhteiskunnan myötä syntynyt uusi tottumus. Luontainen leporytmimme koostuisi noin 12 tunnin yölevosta, johon kuuluisi kaksi nukkumisjaksoa. Näiden välissä olisi jopa useamman tunnin mittainen hiljaisen valveillaolon jakso, jonka viettäisimme pimeydessä tai tulen antamassa himmeässä valossa.

Sähkövalot ovat paljon voimakkaampia kuin kynttilät tai tulen valo. Altistumme sähkövalolle niin sisä- kuin ulkotilojen valaisimista sekä näyttöpäätteiltä, joita katsellaan myöhään yöhön. Lisäksi sähkövalojen aallonpituudessa on yleensä paljon lyhytaaltoista sinistä valoa, jolle ihmisen ja muiden nisäkkäiden elimistö on herkkä. Tulen valossa painottuvat punaiset aallonpituudet.

Emme kovin helposti voi palata 12 tunnin lepoon, mutta paljon nykyistä pimeämmät pimeät yöt voimme itsellemme palauttaa. Valojen sammutus Earth Hour-tapahtumassa muistuttaa ilmastonmuutoksen ohella myös siitä, että voimme joutua maksamaan yllättävän kovan hinnan liian kirkkaista valoista.

Lisätietoa valosaasteesta löytyy tietokirjastamme Valon varjopuolet. Philosophical Transactions B -lehden teemanumero on rajoitetun ajan vapaasti luettavissa.

Tiedeviestinnän karikoita vesiviestinnässä

Vesistöjen rehevöityminen on yksi eniten keskustelua herättäneistä ympäristöongelmista Suomessa. Silti vain hieman yli tuhannesosa Helsingin Sanomien uutisoinnista käsittelee rehevöitymistä, ainakin jos keräämäni alustava data ympäristöuutisoinnista 25 vuoden ajalta pitää paikkansa. Pitäisikö rehevöitymisestä keskustella siis enemmän? Vai liittyvätkö ympäristökeskustelun ongelmat enemmän uutisoinnin laatuun kuin määrään? Miten ympäristötutkijat pystyvät parhaiten viestimään tuloksistaan? Millaisia vaikeuksia erilaiset epävarmuudet ja kriisitilanteet aiheuttavat viestinnälle? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohdittiin 17.3. Suomen ympäristökeskuksessa järjestetyssä Vesiviestejä-seminaarissa. Seminaarin järjestäjinä olivat myös Suomen Vesifoorumi, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto.

vesiseminaari

Ympäristöuutisoinnissa syntyy harvoin todellisia skuuppeja. Joskus sentään. Yksi jymyjuttu ilmestyi alkuvuonna 2012, kun julkisuuteen tuotiin tieto Suomenlahden etelärannalta yllättäen löytyneestä suuresta fosforipäästöjen lähteestä. Venäläisen Eurochem-yhtiön lannoitetehtaan jätekipsivuori Lugajoen varrella oli osoittautunut pahaksi meren rehevöittäjäksi. Jälkiviisauden voimalla voi ihmetellä, miten vuoren kokoinen asia jää huomaamatta maailmassa, jossa satelliitit pyyhkivät pallon pintaa helposti metrien tarkkuudella.

Tapauksen taustoja ja oppeja kriisiviestinnälle puntaroitiin seminaarissa monelta kantilta. Päästölähteen alun perin löytänyt tutkija Seppo Knuuttila painotti perusteellista tutkimustyötä: faktojen on pidettävä paikkansa, jotta tutkija voi seistä sanojensa takana missä tahansa tilanteessa. Tämä lienee hyvä perussääntö tiedeviestintään, ja mieluusti muuhunkin viestintään.

Toinen seminaarissa esiin noussut perusasia oli se, että tutkimuksen tuloksia on osattava konkretisoida. Juuri kukaan ei ymmärrä, jos jokiveden fosforipitoisuuden sanotaan olevan 123 milligrammaa litrassa. Helpompaa on hahmottaa vaikkapa se, että ravinnepitoisuus on tällöin 25 kertaa suurempi kuin käsittelemättömässä yhdyskuntien jätevedessä. Tällaisia pitoisuuksia mitattiin Lugajoesta. Konkretisointia painotti myös Helsingin Sanomien toimittaja Heli Saavalainen, joka on ansiokkaasti uutisoinut niin Venäjän kuin Puolankin päästölähteistä Itämereen.

Selvät faktatkaan eivät aina auta. Lugajupakan alkuvaiheessa Eurochem-yhtiö kielsi kokonaan aiheuttavansa päästöjä. Lopulta yhtiö joutui myöntämään ympäristökuormituksen, paljolti median aiheuttaman paineen takia. Pääosin Venäjällä toimiva yhtiö tekee myös kansainvälistä bisnestä, eikä voinut kokonaan jättää julkista kritiikkiä huomiotta.

Kiistely politisoitui jo alkuvaiheessaan, sillä päästöistä nousseen kohun pelättiin vaarantavan hyvin sujuneen ympäristöyhteistyön Suomen ja Venäjän välillä, ja viilentävän maiden välejä muutenkin. Tämän takia osa suomalaisistakin toimijoista pyrki pikemminkin hillitsemään keskustelua, kuin selvittämään todellista tilannetta. Ympäristötutkijoiden sananvapaus ei siis ole itsestäänselvyys Suomessa sen enempää kuin  sananvapauden mallimaana itseään pitävässä Yhdysvalloissakaan.

Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä Suomenlahden vuosittaista fosforikuormitusta saatiin paljastuksen ansiosta vähennettyä käytännössä miltei yhtä paljon kuin Pietarin kaupungin tehostetulla jätevesien puhdistuksella. Lugajoella päästöjen vähentämiseen riitti kipsivuoren valumavesien patoaminen ja ohjaaminen puhdistukseen. Rahaa tähän tarvittiin ehkä noin kymmenestuhannesosa Pietarin jätevesien puhdistamisen miljardikustannuksista.

Tarinan tärkein opetus ei tietenkään ole se, että Pietarin investoinnit olisivat turhia. Tärkein opetus on se, että luotettavaan tietoon perustuvan julkisen keskustelun avulla päästöjä pystyttiin vähentämään kustannustehokkaasti suurkaupungin kuormitusta vastaavalla määrällä. Tämän ansiosta toivottavasti saamme lukea tulevaisuudessa entistä vähemmän uutisia Itämeren sinileväesiintymistä.

Tutkimus tuottaa samanlaista uudenlaista

IMG_1875

Tutkimuksen perustarkoitus on tuottaa uutta tietoa, jonka avulla voidaan parantaa maailmaa. Tutkimusta ja siihen perustuvaa kehitystyötä pidetään avaimena esimerkiksi Suomen talouden hyvälle kehitykselle. Tutkimuksen halutaan tuottavan uusia käyttökelpoisia oivalluksia, eli niin sanottuja innovaatioita. Niiden avulla voidaan parhaimmillaan takoa entistä enemmän taloudellista vaurautta ja samalla pienentää ympäristöhaittoja. Uusi tieto ei kuitenkaan synny itsestään.

Pohdimme Janne Rinteen kanssa Koneen säätiön Rohkeus-blogissa sitä, millaista uskallusta uuden tiedon tuottaminen vaatii tutkijoilta ja tutkimuksen rahoittajilta. Pelkäämme, että vaikka uudenlaisia ja radikaalejakin avauksia halutaan, usein tutkimuksen tuloksena syntyy samanlaista uudenlaista.

Tämä johtuu osin siitä, että niin tutkijat kuin rahoittajat haluavat tyypillisesti syventää jo olemassa olevaa tietämystä. Varmimmin tuloksia saadaan aikaan, kun poraudutaan syvemmälle jo ennestään tunnetuille, yhä tarkemmin rajatuille osa-alueille. Tällainen erikoistumiseen perustuva tutkimuskulttuuri ei suosi raikkaita uusia avauksia. Näyttää myös siltä, että meiltä puuttuu uusiin avauksiin tarvittavaa rohkeutta ja epäonnistumisten sietokykyä.

Miljoonat vuosittain ilmestyvät tutkimusartikkelit takaavat sen, että uudesta tiedosta sinänsä ei ole pulaa. Pikemminkin pulaa on yhteenvedoista, jotka synnyttävät uutta tietoa ja ymmärrystä leipomalla yhteen hyvinkin erilaisia tiedonmuruja.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta ei ole mahdollista ymmärtää minkään yksittäisen erityisalan tulosten avulla. Kyse on monialaisesta kokonaiskuvasta. Sama pätee muihinkin ympäristöongelmiin, mutta vain harvoilla aloilla on yhtä määrätietoisesti pyritty yhdistämään eri alojen tietämystä kuin ilmastotutkimuksessa.

Erityisesti ympäristötutkimuksessa tarvitaan kapean syvällisyyden rinnalle uudenlaista, laveaa syvällisyyttä.

Kurkistus kauas lööppien taakse

IMG_1872

Koitan parhaani mukaan välttää altistumista viinanhöyryisiä sekoiluja, seksiä ja väkivaltaa pursuaville iltapäivälehtien lööpeille. Lukijalleen ne antavat parhaimmillaankin vain pahan mielen. Onneksi näitä aiheita voidaan käsitellä myös ajatuksia herättävällä tavalla. Riihimäen kirjastosta mukaani sattunut Teemu Keskisarjan kirja Kyynelten kallio on tästä mainio esimerkki.

Vuonna 2011 ilmestynyt kirja käsittelee suomalaista rikollisuutta historiallisten lähteiden valossa. Tämäkään teksti ei ole mitään hilpeätä rallattelua. Eniten huomiota saavat seksuaalirikolliset, varsinkin eläimiin sekaantujat.

Ruotsi-Suomessa eläimiin sekaantuminen oli ilmeisesti paljon yleisempää kuin eteläisemmän Euroopan maissa. Jostakin syystä tätä ei koulujen historiankirjoissa ole korostettu. Esivalta yritti ehkäistä eläimiin sekaantumista muun muassa määräämällä, etteivät pojat saa mennä paimentamaan eläimiä metsään. Kansalla ei ollut halua määräystä totella. Naisilla ja tytöillä oli yllin kyllin tekemistä kotonakin, eikä paimentaminen sopinut aikamiesten arvolle.

Käytännössä kiellon valvonta oli onneksi mahdotonta. Byrokratia ei muutenkaan kyennyt toteuttamaan määräyksiä aina aivan pilkulleen. Kuten Keskisarja luonnehtii: ”Kuningas tai valtaneuvosto sai päähänsä jotakin, minkä hovioikeus tai tuomiokapituli välittivät kentälle, maaherra ja kihlakunnantuomari käsittivät käskystä puolet, jäännöstä eivät nimismies ja kirkkoherra osanneet tai viitsineet toteuttaa, joten arki jatkui entisellään.”

Pahoja tapoja suitsittiin ennen muuta Mooseksen laista kumpuavilla kovilla rangaistuksilla. Vaikka Ruotsi-Suomea voi luonnehtia takapajuiseksi maatalousvaltioksi, oli oikeusjärjestelmä puutteistaan huolimatta jo varhain niin kehittynyt, että väärintekijät saattoivat hyvinkin päätyä käräjille vastaamaan teoistaan.

Eläimiin sekaantuja joutui pyövelin käsittelyyn, jos rikkomus luontoa kohtaan pystyttiin oikeudessa näyttämään epäilyksettä toteen. Myös hyväksikäytön kohteeksi joutunut eläin tuomittiin kuolemaan. Sekasikiöiden pelko oli todellinen. Konkreettista tukea pelolle antoi se, että esimerkiksi lehmät synnyttivät silloin tällöin epämuodostuneita vasikoita, tosin aivan luonnollisista syistä.

Oikeusjärjestelmä ei hellinyt murhamiehiä eikä homouttakaan hyväksytty. Kummalliselta vaikuttaa se, että historiallisista lähteistä ei juurikaan löydy tietoja pedofiileistä, jotka nykyään ovat lööppien peruskauraa. Miksei käräjien pöytäkirjoista löydy merkintöjä pedofiilejä vastaan nostetuista syytteistä? Oliko pedofilia ennen yhtä yleistä kuin nytkin, mutta sitä ei kyetty tai haluttu saada kuriin oikeusjärjestelmän avulla? Vai onko pedofilia oikeasti lisääntynyt jonkin nyky-yhteiskuntaan liittyvän tekijän takia? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kovin mairittelevalta.

Raamatun tulkinnasta kumpuavat oikeusnormit kohtelivat karusti myös aviorikkojia. Rakkaudesta voitiin rangaista kuolemalla, eikä onneton liitto ollut eroperuste. Biologisesti määräytyneet vietit veivät ihmistä kuten nykyäänkin ja todisteet rikoksista tulivat herkästi kaikkien nähtäviksi, koska luotettavia ehkäisyvälineitä ei ollut. Naimisissa olevalle isännälle aviottoman lapsen synnyttänyt piika saattoi säilyttää henkensä valehtelemalla, että oli joutunut vaikkapa tuntemattoman kulkumiehen raiskaamaksi. Tällöin hän välttyi joutumasta syytetyksi avioliiton rikkomisesta.

Onnettomia ihmiskohtaloita riitti Ruotsi-Suomen valtakunnassa. Mutta oli sitä onneakin. Ehkä kaikkein kiinnostavinta Keskisarjan kirjassa on pohdinta siitä, millaisen tiedon varassa rakennamme kuvaa menneisyydestä: ”Olisikohan niin, että lyhyt, epävarma, rikkinäinen ja kivulias elämä oli myös nautinnoista sakea?”

Nykyaikaan asti säilyneet lähteet kertovat tavallisen kansan kohtaloista lähinnä silloin, kun jokin oli mennyt pahasti pieleen. Tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ei jälkipolville paljon todisteita jäänyt: ”Kirjurin ei tarvinnut suoltaa tekstiä kaverin olalletaputuksesta, hyvistä löylyistä, tasapainoisesta aviorakkaudesta, välikohtauksitta vedetystä sikahumalasta, turvallisesta isoisästä, avuliaista naapuruksista, kätevästä lapsenpäästäjäeukosta tai niistä pojista, jotka leikkivät vain käpylehmillä.” Tätä taidan miettiä kun seuraavan kerran joudun katselemaan surkeita lööppejä marketin kassajonossa.

Teemu Keskisarja (2011). Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Siltala, Porvoo.