Tiedeviestinnän karikoita vesiviestinnässä

by Jari Lyytimäki

Vesistöjen rehevöityminen on yksi eniten keskustelua herättäneistä ympäristöongelmista Suomessa. Silti vain hieman yli tuhannesosa Helsingin Sanomien uutisoinnista käsittelee rehevöitymistä, ainakin jos keräämäni alustava data ympäristöuutisoinnista 25 vuoden ajalta pitää paikkansa. Pitäisikö rehevöitymisestä keskustella siis enemmän? Vai liittyvätkö ympäristökeskustelun ongelmat enemmän uutisoinnin laatuun kuin määrään? Miten ympäristötutkijat pystyvät parhaiten viestimään tuloksistaan? Millaisia vaikeuksia erilaiset epävarmuudet ja kriisitilanteet aiheuttavat viestinnälle? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohdittiin 17.3. Suomen ympäristökeskuksessa järjestetyssä Vesiviestejä-seminaarissa. Seminaarin järjestäjinä olivat myös Suomen Vesifoorumi, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto.

vesiseminaari

Ympäristöuutisoinnissa syntyy harvoin todellisia skuuppeja. Joskus sentään. Yksi jymyjuttu ilmestyi alkuvuonna 2012, kun julkisuuteen tuotiin tieto Suomenlahden etelärannalta yllättäen löytyneestä suuresta fosforipäästöjen lähteestä. Venäläisen Eurochem-yhtiön lannoitetehtaan jätekipsivuori Lugajoen varrella oli osoittautunut pahaksi meren rehevöittäjäksi. Jälkiviisauden voimalla voi ihmetellä, miten vuoren kokoinen asia jää huomaamatta maailmassa, jossa satelliitit pyyhkivät pallon pintaa helposti metrien tarkkuudella.

Tapauksen taustoja ja oppeja kriisiviestinnälle puntaroitiin seminaarissa monelta kantilta. Päästölähteen alun perin löytänyt tutkija Seppo Knuuttila painotti perusteellista tutkimustyötä: faktojen on pidettävä paikkansa, jotta tutkija voi seistä sanojensa takana missä tahansa tilanteessa. Tämä lienee hyvä perussääntö tiedeviestintään, ja mieluusti muuhunkin viestintään.

Toinen seminaarissa esiin noussut perusasia oli se, että tutkimuksen tuloksia on osattava konkretisoida. Juuri kukaan ei ymmärrä, jos jokiveden fosforipitoisuuden sanotaan olevan 123 milligrammaa litrassa. Helpompaa on hahmottaa vaikkapa se, että ravinnepitoisuus on tällöin 25 kertaa suurempi kuin käsittelemättömässä yhdyskuntien jätevedessä. Tällaisia pitoisuuksia mitattiin Lugajoesta. Konkretisointia painotti myös Helsingin Sanomien toimittaja Heli Saavalainen, joka on ansiokkaasti uutisoinut niin Venäjän kuin Puolankin päästölähteistä Itämereen.

Selvät faktatkaan eivät aina auta. Lugajupakan alkuvaiheessa Eurochem-yhtiö kielsi kokonaan aiheuttavansa päästöjä. Lopulta yhtiö joutui myöntämään ympäristökuormituksen, paljolti median aiheuttaman paineen takia. Pääosin Venäjällä toimiva yhtiö tekee myös kansainvälistä bisnestä, eikä voinut kokonaan jättää julkista kritiikkiä huomiotta.

Kiistely politisoitui jo alkuvaiheessaan, sillä päästöistä nousseen kohun pelättiin vaarantavan hyvin sujuneen ympäristöyhteistyön Suomen ja Venäjän välillä, ja viilentävän maiden välejä muutenkin. Tämän takia osa suomalaisistakin toimijoista pyrki pikemminkin hillitsemään keskustelua, kuin selvittämään todellista tilannetta. Ympäristötutkijoiden sananvapaus ei siis ole itsestäänselvyys Suomessa sen enempää kuin  sananvapauden mallimaana itseään pitävässä Yhdysvalloissakaan.

Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä Suomenlahden vuosittaista fosforikuormitusta saatiin paljastuksen ansiosta vähennettyä käytännössä miltei yhtä paljon kuin Pietarin kaupungin tehostetulla jätevesien puhdistuksella. Lugajoella päästöjen vähentämiseen riitti kipsivuoren valumavesien patoaminen ja ohjaaminen puhdistukseen. Rahaa tähän tarvittiin ehkä noin kymmenestuhannesosa Pietarin jätevesien puhdistamisen miljardikustannuksista.

Tarinan tärkein opetus ei tietenkään ole se, että Pietarin investoinnit olisivat turhia. Tärkein opetus on se, että luotettavaan tietoon perustuvan julkisen keskustelun avulla päästöjä pystyttiin vähentämään kustannustehokkaasti suurkaupungin kuormitusta vastaavalla määrällä. Tämän ansiosta toivottavasti saamme lukea tulevaisuudessa entistä vähemmän uutisia Itämeren sinileväesiintymistä.

Mainokset