Huumori avaa uusia näkökulmia ympäristöviestintään

Nykyään huolenaiheena on se, etteivät lapset erota mäntyä kuusesta. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka -huumorilehdessä väännettiin vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta jo vuonna 1910.

Ihmisten luontosuhteen rapautuminen on yksi ympäristönsuojelun keskeinen huolenaihe. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka-lehdessä väännettiin jo vuonna 1910 vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta.

Ympäristöasioista on vitsailtu ainakin vuosisata. Ympäristöongelmat ovat pahimmillaan kuolemanvakavia, ja juuri siksi otollisia aiheita humoristeille. Komiikka kun kumpuaa vastakohtaisuuksien odottamattomasta törmäilystä, synkän ja kepeän käsikynkästä.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen käsitteli jo 1950-luvulla esimerkiksi liikenteen lisääntymistä, autoistumista ja ilmansaasteita. Hän kritisoi myös haisevan ja fenolipäästöjen takia pilaantuneen Vantaanjoen heikkoa tilaa. Vuonna 1956 ilmestyneessä pilakuvassa kaksi ilmeisen humalahakuista laitapuolen kulkijaa pohtii Helsingin Vanhankaupunginlahdella, kannattaisiko juoda pullosta vai Vantaasta: ”-Kumpi ompi parempi, puli vaiko fenoli?”

Ympäristökysymysten varhainen esiintyminen Karin pilakuvissa on yksi tulos Johanna Hirvikallion Helsingin yliopistolle tekemästä tuoreesta opinnäytteestä. Gradussa tarkasteltiin Karin pilapiirroksia vuosina 1956–1985. Ympäristöaiheisia pilakuvia ilmestyi harvakseltaan. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla paljon huomiota herättänyt Koijärven kuivatuskiista pääsi vain kahteen pilakuvaan, vaikka se on myöhemmin nimetty koko vihreän liikkeen lähtölaukaukseksi Suomessa.

Kaikkiaan noin neljä prosenttia tarkastelussa mukana olleista miltei 3500 pilakuvasta käsitteli ympäristökysymyksiä. Varhaisimmat kuvat esittelivät ympäristöongelmien ominaispiirteitä. Nykyaikaa lähestyttäessä huomio siirtyy ongelmien ratkaisukeinoihin – ja ympäristönsuojelun kritisointiin.

Kari ei ollut varsinainen luonnonsuojelun ystävä. Hän suhtautui ynseästi liialliseen ”luontoiluun” ja muuhun kirkasotsaiseen maailmanparannukseen. Hyvän humoristin tapaan hän ei epäröinyt laittaa asioita absoluuttiseen tärkeysjärjestykseen. Huhtikuussa 1985 julkaistussa pilakuvassa Karin hattupäinen alter ego pohtii sikari suussaan: ”En ymmärrä miksi ihmiset niin pelkäävät ydinsotaa ja ekokatastrofia, kun maailmassa on sentään paljon kamalampiakin asioita… …Kuten esimerkiksi harmonikkaorkesteri.”

Ympäristöviestintään voitaisiin ammentaa paljon oppeja Karin piirroksista. Yksi opetus on se, että pilakuvien avulla mikä tahansa ympäristöaihe voidaan nostaa oivaltavasti esiin. Toisaalta mikä tahansa ympäristönsuojelun tavoite voidaan leimata naurettavaksi, täysin riippumatta siitä, miten vakavasti ympäristöaktivistit asiaan itse suhtautuvat.

Toinen opetus on se, että huumori voi auttaa löytämään uusia näkökulmia ja kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Mikään totuus ei ole turvassa, mutta toisaalta kaikki vitsitkin voivat kääntyä päälaelleen. Naurettavaksi leimatut aiheet saattavat osoittautua todellisiksi ongelmiksi. Esimerkiksi vuosi Karin ekokatastrofipohdinnan jälkeen sattunut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli koko lailla kiistattomasti harmonikkasoitantaakin kamalampi tapaus. Tämä ei tietenkään ole estänyt vitsejä vaikkapa siitä, montako Tshernobylin asukasta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.

Huumoria hyödynnetään myös ympäristönsuojelun apuna. Kansalaisjärjestöjen vastamainokset ovat vastaansanomaton esimerkki, mutta komiikkaa löytyy jopa viranomaisten ja tutkimuslaitosten viestinnästä. Marraskuussa 2014 valmistuneessa Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun opinnäytteessä Mikko Karppinen vertailee Suomen ympäristökeskuksen ja Singaporen ympäristö- ja vesivarainministeriön internetsivustojen humoristisia visuaalisia elementtejä.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

 

Karppisen tutkielma paljastaa, että eri kulttuurien viranomaisviestinnästä löytyy yllättävän samankaltaista huumoria. Vastamainoksille tyypillistä hillitöntä parodiaa tai viiltävää ironiaa on turha etsiä. Sen sijaan asiatietoa kevennetään ja verkkoviestinnän vaikuttavuutta pyritään parantamaan tunteisiin vetoavan kuvallisen huumorin tai koomisen nokkeluuden avulla. Verkkosivuilla hyödynnetään visuaalisia sanaleikkejä, koomisia vastakkainasetteluja, ironisia rinnastuksia, liioittelua, hassuttelua, absurdiutta, humoristisia stereotyyppejä sekä luodaan lämminhenkisiä sentimentaaleja mielikuvia. Tutkielman päätelmänä oli, että kuvallista huumoria voitaisiin hyödyntää nykyistä intensiivisemmin sanoman uskottavuuden siitä kärsimättä.

Hyvä neuvo tiedeviestinnälle yleisemminkin.

 

Lähteet

Hirvikallio Johanna (2015). Suomalainen ympäristökysymys Helsingin Sanomien pilapiirroksissa vuosina 1956-1985. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, ympäristönsuojelutiede.

Karppinen Mikko (2014). Huumori vaikuttamisen keinona julkishallinnon verkkopalveluissa. Oulun yliopisto, Oulun yliopiston kauppakorkeakoulu, markkinointi.

Lisätietoa huumoritutkimuksen ja ympäristönsuojelun suhteesta löytyy Alue ja Ympäristö -lehdessä taannoin ilmestyneestä artikkelistani.

Mainokset