Kesäkirves teräväksi

by Jari Lyytimäki

Kirves on mainiota kesäluettavaa. Selailin sadepäivinä Juha Maasolan Kirvestä, joka osoittautui monipuoliseksi tietopaketiksi. Jo takakansi herättää ajatuksia: ”Suomessa on asuttu metsän avulla kymmenentuhatta vuotta. Tuosta ajasta 9900 vuotta metsätyöt tehtiin kirveellä.” Saha on tuore keksintö, moottorisahasta ja metsätyökoneesta puhumattakaan.

WP_20150723_002

Maahengen vuonna 2009 julkaisema kirja etenee aikajärjestyksessä. Alku löytyy luontevasti kivikirveestä ja lopussa esitellään esimerkiksi Fiskarsin Handy-sarjan kirveet. Välistä löytyy kiihtyvä tekninen kehitys kyläsepistä konetakomoihin.

Ensimmäisissä kivikirveissä ei ollut silmää, vaan puuvarsi vartettiin kiviterän ympärille. Handy-kirveissä kehä on tavallaan kiertynyt umpeen, sillä myös niissä komposiittivarsi kiertyy terän ympärille. Puuvartta ei nykykirveestä enää löydy.

Kirja kertoo elävästi, miten vielä muutama sukupolvi sitten kirveenvarren veistäminen oli miehen mitta. Veisto vaati hyvää materiaalia, vakaata veistokättä ja kauneudentajua. Hyvä kirves oli paitsi käytännöllinen, myös kaunis ja turvallinen. Terä ei saanut irrota, ja se varmistettiin käärmekiilalla eli miehekkäämmin ilmaisten koirankullilla.

Kirja esittelee yksityiskohtaisesti suomalaisen kirveen ominaisuudet ja käyttötavat läpi historian. Kirjasta paljastuu muun muassa se, että tärkeä, mutta arkinen esine on ollut yllättävän vähän esillä taiteessa, vaikka mainintoja kirveestä löytyy Kalevalasta asti. Kirjan kieli on erinomaisen selkeää ja kuvitus runsasta. Eipä siis ihme, että teos aikoinaan päätyi Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaaksi.

Tietolaatikoista paljastuu muun muassa se, mistä on peräisin kertomus suomalaisen miehen suhtautumisesta ylävirralta kelluvan puunlastun välittämään viestiin. Kirveellehän siinä tuli töitä. Tyrvään ja Karkun rajamailta periytyvällä tarinalla on kuitenkin vähemmän tunnettu onnellinen loppu.

Kirves on ollut ennen muuta luontosuhteen väline. Entisaikoina metsämies aloitti puun kaatamisen kumauttamalla sitä hamaralla kylkeen. Puu piti tainnuttaa ennen kuin terä alkoi irrottaa lastuja vuosisatoja kasvaneesta rungosta. Vaikka entisaikojen puunkäyttöä on moitittu tuhlailevaksi, ei puita silti turhaan kaadettu.

Maasolan kirja herättää pohtimaan sitä, kannattaisiko kirveelle antaa nykyäänkin enemmän töitä. Käsivoimin tapahtuva pienpuun raivaus parantaisi parhaimmillaan sekä ihmisten terveyttä että luonnon tilaa – ja antaisi kouriintuntuvan muistutuksen siitä, miten paljon työtä ja luonnonvaroja hyvinvointimme vaatii. Kuulostaako naiivilta ehdotukselta? Tätä voi itse kukin miettiä vaikkapa sisätilojen kuntoilukeskuksissa hikoillessaan.

Paljolti mökkikulttuurin ansiosta kirves on edelleen monille suomalaisille tuttu työväline. Metsätyökoneiden aikakausi jää todennäköisesti muutamaan vuosikymmeneen, mutta ehkäpä kirves rakentaa suomalaista kulttuuria vielä toisetkin 10 000 vuotta.

Juha Maasola. Kirves. Maahenki, 2009.

Mainokset