luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Month: joulukuu, 2016

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Huonojen tietokirjojen haistelua

img_2081

On olemassa hyvällä ja huonolla tavalla huonoja tietokirjoja. Hyvällä tavalla tietokirja on huono silloin, kun se puutteistaan huolimatta jollain tavalla syventää tai avartaa lukijansa ajattelua. Huono tietokirja voi onnistua olemaan väärässä siten, että lukijan on pakko perustella omat vastakkaiset näkemyksensä entistä vankemmin. Joskus voi käydä jopa niinkin, että ennakkoon huonoksi epäilty kirja onnistuu kääntämään lukijansa ajatukset aidosti uusille urille ja muuttuu näin hyväksi tietokirjaksi. Tämän takia huonoltakin vaikuttavia tietokirjoja voi olla hyödyllistä lukea.

Nicolette Hahn Nimanin teos Pihvin puolustus – kohti kestävää lihantuotantoa (Atar, 2016) on huono tietokirja, joka kannattaa lukea. Kirjan huonous johtuu ensinnäkin tarkoituksellisen yksipuolisesta lähestymistavasta. Kirja on vastaisku naudanlihan ympäristö- ja terveyshaittoja korostavalle kasvissyöjien ja ympäristönsuojelijoiden kritiikille. Kirjoittajan mukaan pienimuotoinen ja laiduntamiseen perustuva nautakarjan kasvatus on ekologisesti kestävä tapa tuottaa terveellistä ravintoa. Laiduntamista puolustaessaan kirja ohittaa sujuvasti monet nautakarjan haittoja korostavat tutkimukset.

Pihvin puolustuksen huonous johtuu myös käännöksen heikosta laadusta. Yhdysvalloissa alun perin julkaistu kirja on käännetty, mutta ei suomennettu. Englanninkieliset rakenteet ja ilmaukset paistavat monin paikoin läpi, ja käännökseen on pujahtanut myös pikkuvirheitä sinne tänne. Tästä huolimatta kirjan perussanoma tulee selvästi esiin, osin tosin sen takia että kirjoittaja toistaa ja alleviivaa ydinviestejään turhankin usein.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää. Laiduntavalla nautakarjalla on sijansa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa. Amerikkalainen peruspihvinsyöjä ei saa synninpäästöä, sillä väkirehuun ja antibioottien runsaaseen käyttöön perustuvaa tehdasmaista nautateollisuutta kirja vastustaa ankarasti. Tässäpä miettimistä myös suomalaisen karjatalouden tulevaisuuden haasteisiin.

Kaiken takana lienee salaliitto

Toinen esimerkki huonosta tietokirjasta on Mikko Paunion Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Kirja on sekava kokoelma rakenteellisesti jäsentymättömiä ja ajatuksellisesti puokkoilevia vuodatuksia, joissa hyökätään ympäristönsuojelun tavoitteita ja toteutusta vastaan.

Eniten kirjassa kritisoidaan jätehuollon toteutusta Suomessa sekä globaaleja pyrkimyksiä energian ja veden säästämiseen. Lisäksi luodaan mielikuvia esimerkiksi natsi-Saksasta nykyisen ympäristöpolitiikan esikuvana ja ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen perustavanlaatuisesta erheellisyydestä. Kirjoittajan näkökulmasta kertoo paljon jo teoksen alaotsikko: ”Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset”.

Kirjaan on vaikea suhtautua vakavasti otettavana puheenvuorona, vaikka lähdeluettelosta löytyy yli 450 lähdeviitettä. Viitteiden käyttö on valikoivaa. Tieteelliset tutkimukset sekoitetaan surutta ei-tieteellisiin lähteisiin ja pelkkiin perustelemattomiin mielipiteisiin. Asiallinen kritiikki hukkuu mielikuvituksellisten salaliittoteorisointien sekaan. Tämä on sääli, sillä teoksesta löytyy myös terävää ympäristöpolitiikan virheiden ruodintaa ja hyvinkin tarpeellista eri tavoitteiden painoarvon vertailua.

Erityisen outoa on kirjoittajan tarve spekuloida niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin ympäristöpolitiikan vaikuttajien ja tutkijoiden henkilökohtaisilla motiiveilla. Se, että tietty henkilö on käynyt lapsuudessaan Steiner-koulua, ei välttämättä johda siihen, että hänen nykyisiä päätöksiään ohjaisi jonkinlainen ”teosofinen ympäristöuskonto”.

Salaliittoteorioihin taipuvaisten ympäristönsuojelun kriitikoiden joukossa tällaiset kirjat toimivat kaikukammioina, jotka vahvistavat perusteettomia harhaluuloja entisestään. Omalla kohdallani olo jäi kirjan lukemisen jälkeen hämmentyneeksi ja turhautuneeksi. Tolkullista kriittistä keskustelua tällaiset teokset tuskin edistävät. Mutta onneksi niitä hyvällä tavalla huonojakin tietokirjoja riittää. Hyvistä tietokirjoista puhumattakaan.