luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Month: helmikuu, 2017

Metsän kätköistä löytyy vaikka mitä

wp_20170218_11_23_10_pro

Metsän salainen elämä ei ole syyttä suotta palkittu tietokirja. Harvoin tulee luettua näin vetävästi kirjoitettua teosta aiheesta, jota kuivakkaampaa on vaikea kuvitella: eliölajien tunnistaminen ja luokittelu.

Kirja nostaa näkyville metsäluonnon pienimmät eliöt sääskistä sieniin ja luteista lukkeihin. Pelkästään kirjan lopussa olevan nimihakemiston silmäily on kielen riemujuhlaa. Minkähänlainen otus on pikkuhytykkä tai syrjäntympönen? Mitä ovat lämäkät ja miltä näyttää peikonmalja? Hapsisista ja korusista nyt puhumattakaan.

Sujuvan sanailun ohella myös kirjan runsas kuvitus ansaitsee kehuja. Valokuvat tuovat näkyville hyönteismaailman pienipiirteisen kauneuden ja paljaalle silmälle näkymättömät mikroskooppiset yksityiskohdat.

Kirja perustuu ympäristöministeriön rahoittaman Putte-tutkimusohjelman tuloksiin. Monivuotinen tutkimus on tuottanut paljon uutta tietoa metsälajistosta. Samalla se on osoittanut, miten heikosti metsien elonkirjo edelleen tunnetaan. Esimerkiksi maailman tunnetuista kirvalajeista melkein kymmenesosa, 488 lajia, esiintyy Suomessa. Viimeisten 25 vuoden aikana Suomen kirvalajien luettelo on pidentynyt 174 uudella lajilla. Punaiselle listalle eli uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi on päätynyt yli sata kirvalajia.

Uhanalaisuustietojen valossa näyttää selvältä, että ihmisen toimeliaisuuden takia monet lajit ovat hävinneet jo ennen kuin olemme oppineet niitä tuntemaan. Harvinaisemmista tuttavuuksista esimerkiksi ukkokauniaista tai mannerheiminkiiluria lienee enää turha etsiä Suomen luonnosta. Toisaalta aiempaa tarkemmat tutkimukset ovat osoittaneet joidenkin lajien olevan luultua yleisempiä.

Lajitietämys on perusta luonnonsuojelulle ja luonnon arvostamiselle yleisemminkin. Lajien välistä vuorovaikutusta päästään pohtimaan luotettavasti vasta kun ymmärrämme edes pääpiirteissään lajiston koko kirjon. Helposti metsä ei salaisuuksiaan paljasta, ja niinpä tutkijakin voi päätyä arvelemaan ”luonnon olevan välillä tarkoituksenmukainen nero, välillä järjetön pölvästi.”

Jos kirjalta voisi toivoa jotain lisää, niin ehkäpä esimerkkejä ötököiden elämästä talvella. Suomen luonnossa talvesta selviytyminen on aivan yhtä tärkeää kuin elämä kesällä. Kirkkaiden kesäpäivien vilinän ohella kirjassa toki käsitellään esimerkiksi maanalaisessa pimeydessä möyriviä eliöitä ja yötaivaalla ahkeroivia lepakoita.

Kirjasta välittyy tutkijoiden aito ilo työstään, mutta myös huoli metsien pienimmistä. Kirjoittajat välttelevät voimakkaita kannanottoja, mutta rivien välistä huoli välittyy selvästi. Pienten perspektiivistä kehitys ei todellakaan näyttäydy kestävänä. Uhkana ovat niin metsien liikakäyttö, vieraslajit kuin ilmastonmuutoskin.

Ydinkysymys on erilaisten elinympäristöjen kirjon ja riittävän laajojen vanhojen metsien säilyminen. Kirja nostaakin pintaan pahan epäilyksen siitä, että puuston pikakasvatuksen takia metsistämme on tullut ongelmanuoria, jotka eivät pysty pitämään huolta luonnon monimuotoisuudesta.

Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén, Terhi Ryttäri (toim.) Metsän salainen elämä. Gaudeamus 2016. 395 s.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.