luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: ilmastonmuutos

Politiikassa tarvitaan pontevampaa tutkimustiedon koontia

Professori Jukka Korpela (HS 30.3) on huolissaan keskustelusta, jossa kansainvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raporttien epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä. Jaamme tämän huolen. IPCC:n raportteihin tulisi suhtautua kriittisesti. Kriittisyyteen on syytä, sillä nämä raportit todennäköisemmin vähättelevät kuin liioittelevat ilmastonmuutoksen riskejä.

IPCC tekee yhteenvetoja parhaimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon perustuen. Tämän takia riskit, joita tutkijat eivät vielä ole luotettavasti pystyneet arvioimaan, jäävät liian vähälle huomiolle. Varsinkin eri ympäristömuutosten monimutkaiset yhteisvaikutukset voivat tuottaa ikäviä yllätyksiä, kuten tauteja levittävien vieraslajien ilmaantumisen luontoomme.

Puutteistaan huolimatta IPCC tekee hyvää työtä tiedon kokoajana ja välittäjänä. Kukaan yksittäinen tutkija ei pystyisi vastaavalla tavalla piirtämään kokonaiskuvaa tuhansista eri näkökulmista tehdyistä ilmastotutkimuksista.

Kansallisella tasolla vastaavaa työtä tekee Suomen ilmastopaneeli. Vähemmän tunnettuja ovat kansallinen luontopaneeli ja kestävän kehityksen asiantuntijapaneeli, jotka koostavat tutkimustietoon perustuvia suosituksia luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi.

Professori Korpelan mukaan ”tiede ei ratkaise eikä sen tule ratkaista poliittisia kysymyksiä”. Samassa kirjoituksessa hän kuitenkin vaatii, että politiikassa päätösten valmistelijoina tulisi olla kriittiseen tieteelliseen ajatteluun kouliintuneita henkilöitä.

Onkin päivänselvää, poliittisia kysymyksiä pitää ratkaista ennen muuta tieteen pohjalta. Hyviä päätöksiä tuskin saadaan aikaan pelkän kokemustiedon tai lyhytnäköisen eturyhmäpolitiikan avulla. IPCC ja muut asiantuntijapaneelit voivat tehdä virheitä, mutta niille kannattaa antaa mahdollisuus korjata virheitään koko ajan lisääntyvän tutkimustiedon avulla. Tällöin myös poliittisia päätöksiä voidaan suunnata tarvittaessa uudelleen.

Kirjoitus on editoimaton ensimmäinen versio Helsingin Sanomissa 3.4.2018 ilmestyneestä mielipidekirjoituksesta, jonka lopulta kirjoitin yhdessä Katriina Soinin (Luonnonvarakeskus) ja Paula Schönachin (HELSUS) kanssa.

Mainokset

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Kaasua, autoilijat!

gabriel-jimenez-156520-unsplash

Photo by Gabriel Jimenez on Unsplash

Parisen kuukautta on nyt huristeltu tyytyväisesti biokaasulla. Tyytyväisyys on uutinen, sillä minulle autoilu on välttämätön paha. Suomalaisella maantieteellä varustetussa harvaanasutussa maassa henkilöauton käyttö on monesti välttämätöntä, vaikka tietoisuus kasvihuoneilmiön kiihdyttämisestä, hiukkaspäästöistä, melu- ja valosaasteesta ja muista autoilun ympäristöhaitoista kalvaakin.

Biokaasu tarjoaa tuskaan helpotusta. Kaasun palamisesta vapautuu ilmaan hiilidioksidia, mutta nettopäästöt voi ajatella lähestulkoon nollaksi, jos moottorissa palaa eloperäisistä aineksista tuotettua biokaasua. Parhaimmillaan biokaasun tuotanto on esimerkiksi maatiloilla oiva ympäristöratkaisu, jonka avulla eloperäistä jätettä voidaan muuntaa polttoaineeksi. Kun biokaasua tuotetaan lannasta ja pelloilta saatavasta ylijäämäkasvustosta, saadaan samalla myös laadukasta ravinnetta viljelyyn, päästään eroon lannan käsittelyn hajuongelmista ja vähennetään vesistöjen rehevöitymisriskiä.

Biokaasu on kotimainen energiavara. Sen käyttö tukee paikallistaloutta paljon paremmin kuin ulkomailta rahdatun öljyn polttaminen. Eikä biokaasuilijan tarvitse pelätä lisäävänsä öljykuljetuksia ja vaikkapa tankkereiden onnettomuusriskejä Suomenlahdella.

Omaa tyytyväisyyttäni biokaasuun on lisännyt jopa ympäristöhyötyjä enemmän se, että enää en entiseen malliin tue bensapumpulla Venäjän tai Lähi-Idän öljyvaltioiden epädemokraattista hallintoa. Paljon mukavampaa on tukea kaasuletkulla kotimaista kiertotaloutta. Tämän mielihyvän saaminen siis vaatii biokaasun valitsemista tankkauspisteellä. Ilmaston kannalta maakaasukin toki on bensiiniä parempi vaihtoehto.

Jonkin verran bensaa edelleen kuluu, sillä kaasuauton moottori käynnistyy bensiinin voimalla. Hieman lämmittyään moottori vaihtaa automaattisesti polttoaineeksi kaasun. Ajossa tätä en ole huomannut muuten kuin litrojen vaihtumisena kiloiksi polttoainemittarissa. Tuikeimmilla pakkaskeleillä moottorin lämpeneminen kesti harmittavan pitkään, mutta jo nollakeleillä riittää pyrähdys muutaman korttelin päähän.

Bensiinitankki on varmaankin tarpeen, jos matka käy pohjoisimpaan Suomeen, jossa kaasuasemia ei ainakaan vielä ole. Toistaiseksi on tullut ajeltua etelässä, eikä tankkauspisteiden löytymisessä ole ollut ongelmaa. Kun sekä bensiini- että kaasutankki on täynnä, auton toimintasäde on pidempi kuin entisessä bensiinikäyttöisessä autossamme.

Kaasun turvallisuus tuntuu joissakin herättävän huolta. Esimerkiksi kaasun tankkaus on kuitenkin turvallisempaa kuin bensiinin, sillä kaasuletku on lukittava tiiviisti paikalleen ennen kuin tankkausta voi aloittaa. Bensiinipistoolilla sitä vastoin on mahdollista läikytellä minne tahansa. Eikä se kaasu ole onnettomuustilanteessakaan sen vaarallisempaa kuin tankki täynnä räjähtävästi leimahtavaa bensiiniä. Parempi ajella varovasti joka tapauksessa.

WP_20180407_09_49_42_Pro

Valtiovallan nihkeä suhtautuminen on kaasuautoilijan suurin harmistus. Jostakin syystä poliitikkomme ovat halunneet tukea tuntuvasti sähköauton ostamista, vaikka  ympäristön kannalta sähköauto ei välttämättä ole kaasua parempi ratkaisu. Itse en ole tukien suuri ystävä, sillä yleensä valtion kannattaa mieluummin kerätä verorahoja haitallista toimintaa kurittamalla kuin kuluttaa rahaa vaikutuksiltaan epävarmoihin tukiaisiin. Siksi onkin käsittämätöntä, että biokaasun käytöstä pitää maksaa käyttövoimaveroa. Sitä on vaikea ymmärtää muuksi kuin rangaistukseksi ympäristöystävällisestä valinnasta.

Tästä huolimatta kaasuauto vaikuttaa ensikokemusten perusteella taloudelliselta ja käytettävyydeltään hyvältä vaihtoehdolta. Kaasuauton ostohinta ei ole juurikaan perinteistä polttomoottoriautoa kalliimpi ja polttoaine on halvempaa. Eli nyt uskaltaa ympäristönsuojelijakin suositella: kaasua, autoilijat!

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Merkittyjä eväitä ilmastonmuutoksen hillintään

Capture5

Ilmastolautanen. Kuva: M. Kaljonen.

Suomen hallitus on asettanut monia kovia tavoitteita työlleen. Yksi tavoitteista on, että ruoantuotannon kannattavuus on hallituskauden aikana noussut ja kauppatase parantunut 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kova.

Ruoantuotannon kannattavuuden määrää viime kädessä kuluttaja. Erilaiset laatumerkinnät ovat yksi tapa vakuuttaa kuluttajat siitä, että kotimaisesta ruoasta kannattaa maksaa. Luotettaviksi koetut merkinnät voivat auttaa myös elintarvikkeiden viennissä ulkomaille.

Merkintöjä on jo moneen lähtöön. Kotimaisuudesta kertovia merkkejä käytetään Suomessa aktiivisesti ja paikallisesti omaleimaiselle tuotteelle voi saada jopa EU:n suojaaman alkuperänimityksen. Näiden rinnalle on kehitetty erilaisia ruoan ympäristövaikutuksiin liittyviä merkkejä, hiilijalanjäljistä luomumerkkeihin. Yksi tuoreimmista tulokkaista on ravintoloille tarkoitettu ”ilmastovalinta”-merkki. Ravintolaruokailussa ruoan alkuperään onkin kiinnitetty huomiota yllättävän vähän.

Tutkimme ilmastovalintamerkinnän käyttöönottoa Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintolassa. Tutkimuksemme osoitti, että merkinnöillä voi olla vaikutusta, mutta ihmeratkaisuja nekään eivät tarjoa. Yksittäinen merkintä hukkuu helposti informaatiotulvaan eikä siksi herätä ruokailijan kiinnostusta. On tärkeää suunnitella viestinnän yksityiskohdatkin niin, että merkistä saadaan täysi teho irti.

Eräs havaitsemamme ongelma ilmastovalintamerkissä oli se, että merkinnän tiukkojen kriteereiden takia ravintolan keittiö ei pystynyt hyödyntämään läheskään kaikkia normaalisti käytettyjä raaka-aineita. Merkin saadakseen ruoka-annoksen aiheuttamien ilmastopäästöjen pitää olla vähintään neljänneksen vastaavaa tavanomaista annosta vähäisemmät. Esimerkiksi naudanliha on tämän takia suljettu kokonaan pois sallittujen raaka-aineiden listalta. Armoa ei saa edes niittylaidunnuksen voimalla kasvanut luomunauta.

Merkinnällä pitää olla riittävän tiukat kriteerit, jotta se olisi uskottava. Toisaalta merkin käyttökelpoisuus vaatii, että kriteerit eivät saa olla liian kahlitsevia. Joskus tiukat kriteerit voi johtaa jopa epätoivottuihin vaikutuksiin. Ilmastomerkinnän saa helpoiten kirkaslieminen kasviskeitto, minkä takia merkintä voi kytkeytyä mielikuviin valjusta ja mauttomasta kasvisruoasta.

Tutkimuksemme perusteella merkinnän kriteereitä pitää kehittää edelleen. Ravintoloissa olisi myös käyttöä nykyistä paljon laajemmalle valikoimalle ilmastoystävällisiä raaka-aineita.

Ilmastomerkintä ei ota kantaa siihen, ovatko raaka-aineet kotimaisia vai ulkomaisia. Kotimainen elintarvike ei itsestään selvästi ole ilmastoystävällisin vaihtoehto, sillä kuljetusten osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on usein suhteellisen pieni.

Kuljetusten vähäinen merkitys on myös mahdollisuus kotimaiselle tuotannolle. Jos pystymme tuottamaan elintarvikkeet vähäpäästöisesti kotimaassa, ei niiden kuljettaminen ulkomaille tuota suurta päästölisäystä. Ja jos vielä pystymme viestimään vähäpäästöisyydestä vakuuttavasti ja kiinnostavasti, olemme yhden ison askeleen lähempänä hallituksen tavoitteiden toteutumista.

Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt Maaseutupolitiikan blogissa

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.

Tutkijan velvollisuus olla äänessä

Capture2Kuva: Peter Milne, Motion Picture Directing

Suomessa sananvapaus on itsestäänselvyys, ongelmat muualla. Näin olen aiemmin ajatellut. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin koetelleet uskoani. YLE kertoi julkisuudessa runsaasti esiintyneen evoluutiopsykologian tutkijan kohtaamasta häirinnästä ja kiusanteosta. Ilmeisesti jotkut kokevat aivan sietämättömäksi vaikkapa tutkimustiedon siitä, että ihmisen käyttäytymistä selittävät evoluutiossa kehittyneet biologiset ominaisuutemme. Naistutkimus, monikulttuurisuuden tutkimus ja ilmastotutkimus ovat myös aloja, joilla toimivat tutkijat ovat ainakin ajoittain joutuneet häirinnän kohteeksi.

Aina asialla eivät ole tutkimukseen vihamielisesti suhtautuvat yksittäiset ihmiset tai ryhmittymät. Joissakin maissa myös julkinen valta pyrkii rajoittamaan tutkijoiden vapautta kertoa tuloksistaan. Nämä maat eivät välttämättä ole yksinvaltaisesti hallittuja diktatuureja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa on pyritty kieltämään julkisella rahoituksella toimivien viranomaisten ja tutkijoiden oikeus puhua ilmastonmuutoksesta ja Isossa-Britanniassa on rajoitettu tutkijoiden oikeutta olla suoraan yhteydessä toimittajiin.

Vähemmän yllättävää lienee, että Venäjää syytetään sumeilemattomasta valheellisen sotapropagandan levittämisestä ja median käytöstä vallanpitäjien aseman pönkittämiseen. Surkuhupaisuuden rajoja kolkuttelee päätös, jonka perusteella Venäjällä on kiellettyä julkaista julkisuuden henkilöitä esittäviä kuvamanipulaatioita, jotka eivät oikealla tavalla tuo esiin henkilön luonteenpiirteitä.

Venäjän sanavapauden rajoitukset vaikuttavat keskusteluun myös Suomessa. Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän esimerkiksi Venäjän ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden käsittelyn ongelmista. Kotimaisessa energiakeskustelussa olisi syytä paneutua myös ympäristöongelmiin, joita Suomeen tuotavan öljyn poraaminen, käsittely ja kuljetus aiheuttaa Venäjällä. Vaikka emme näitä ongelmia pysyisikään Suomesta käsin ratkomaan, parempi tietoisuus niistä voisi motivoida tuontiriippuvuuden vähentämiseen, tarmokkaampaan energiansäästöön ja vaihtoehtoisten energialähteiden käyttöönottoon.

Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua. Itse ajattelen, että jokaisen verovaroja käyttävän tutkijan velvollisuus on tuoda aktiivisesti ja avoimesti tuloksiaan päätöksentekijöiden ja laajan yleisön tietoisuuteen. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun tieteelliset tulokset näyttävät poikkeavan yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Poliitikkojen vallanhalun, uskonnollisen kiihkoilun tai liikeyritysten edun ei pidä antaa rajoittaa sananvapautta. Tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on pitkällä aikavälillä hyödyksi useimmille, vaikka joillekin siitä hetkellistä harmia koituisikin.