luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: ilmastonmuutos

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Merkittyjä eväitä ilmastonmuutoksen hillintään

Capture5

Ilmastolautanen. Kuva: M. Kaljonen.

Suomen hallitus on asettanut monia kovia tavoitteita työlleen. Yksi tavoitteista on, että ruoantuotannon kannattavuus on hallituskauden aikana noussut ja kauppatase parantunut 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kova.

Ruoantuotannon kannattavuuden määrää viime kädessä kuluttaja. Erilaiset laatumerkinnät ovat yksi tapa vakuuttaa kuluttajat siitä, että kotimaisesta ruoasta kannattaa maksaa. Luotettaviksi koetut merkinnät voivat auttaa myös elintarvikkeiden viennissä ulkomaille.

Merkintöjä on jo moneen lähtöön. Kotimaisuudesta kertovia merkkejä käytetään Suomessa aktiivisesti ja paikallisesti omaleimaiselle tuotteelle voi saada jopa EU:n suojaaman alkuperänimityksen. Näiden rinnalle on kehitetty erilaisia ruoan ympäristövaikutuksiin liittyviä merkkejä, hiilijalanjäljistä luomumerkkeihin. Yksi tuoreimmista tulokkaista on ravintoloille tarkoitettu ”ilmastovalinta”-merkki. Ravintolaruokailussa ruoan alkuperään onkin kiinnitetty huomiota yllättävän vähän.

Tutkimme ilmastovalintamerkinnän käyttöönottoa Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintolassa. Tutkimuksemme osoitti, että merkinnöillä voi olla vaikutusta, mutta ihmeratkaisuja nekään eivät tarjoa. Yksittäinen merkintä hukkuu helposti informaatiotulvaan eikä siksi herätä ruokailijan kiinnostusta. On tärkeää suunnitella viestinnän yksityiskohdatkin niin, että merkistä saadaan täysi teho irti.

Eräs havaitsemamme ongelma ilmastovalintamerkissä oli se, että merkinnän tiukkojen kriteereiden takia ravintolan keittiö ei pystynyt hyödyntämään läheskään kaikkia normaalisti käytettyjä raaka-aineita. Merkin saadakseen ruoka-annoksen aiheuttamien ilmastopäästöjen pitää olla vähintään neljänneksen vastaavaa tavanomaista annosta vähäisemmät. Esimerkiksi naudanliha on tämän takia suljettu kokonaan pois sallittujen raaka-aineiden listalta. Armoa ei saa edes niittylaidunnuksen voimalla kasvanut luomunauta.

Merkinnällä pitää olla riittävän tiukat kriteerit, jotta se olisi uskottava. Toisaalta merkin käyttökelpoisuus vaatii, että kriteerit eivät saa olla liian kahlitsevia. Joskus tiukat kriteerit voi johtaa jopa epätoivottuihin vaikutuksiin. Ilmastomerkinnän saa helpoiten kirkaslieminen kasviskeitto, minkä takia merkintä voi kytkeytyä mielikuviin valjusta ja mauttomasta kasvisruoasta.

Tutkimuksemme perusteella merkinnän kriteereitä pitää kehittää edelleen. Ravintoloissa olisi myös käyttöä nykyistä paljon laajemmalle valikoimalle ilmastoystävällisiä raaka-aineita.

Ilmastomerkintä ei ota kantaa siihen, ovatko raaka-aineet kotimaisia vai ulkomaisia. Kotimainen elintarvike ei itsestään selvästi ole ilmastoystävällisin vaihtoehto, sillä kuljetusten osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on usein suhteellisen pieni.

Kuljetusten vähäinen merkitys on myös mahdollisuus kotimaiselle tuotannolle. Jos pystymme tuottamaan elintarvikkeet vähäpäästöisesti kotimaassa, ei niiden kuljettaminen ulkomaille tuota suurta päästölisäystä. Ja jos vielä pystymme viestimään vähäpäästöisyydestä vakuuttavasti ja kiinnostavasti, olemme yhden ison askeleen lähempänä hallituksen tavoitteiden toteutumista.

Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt Maaseutupolitiikan blogissa

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.

Tutkijan velvollisuus olla äänessä

Capture2Kuva: Peter Milne, Motion Picture Directing

Suomessa sananvapaus on itsestäänselvyys, ongelmat muualla. Näin olen aiemmin ajatellut. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin koetelleet uskoani. YLE kertoi julkisuudessa runsaasti esiintyneen evoluutiopsykologian tutkijan kohtaamasta häirinnästä ja kiusanteosta. Ilmeisesti jotkut kokevat aivan sietämättömäksi vaikkapa tutkimustiedon siitä, että ihmisen käyttäytymistä selittävät evoluutiossa kehittyneet biologiset ominaisuutemme. Naistutkimus, monikulttuurisuuden tutkimus ja ilmastotutkimus ovat myös aloja, joilla toimivat tutkijat ovat ainakin ajoittain joutuneet häirinnän kohteeksi.

Aina asialla eivät ole tutkimukseen vihamielisesti suhtautuvat yksittäiset ihmiset tai ryhmittymät. Joissakin maissa myös julkinen valta pyrkii rajoittamaan tutkijoiden vapautta kertoa tuloksistaan. Nämä maat eivät välttämättä ole yksinvaltaisesti hallittuja diktatuureja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa on pyritty kieltämään julkisella rahoituksella toimivien viranomaisten ja tutkijoiden oikeus puhua ilmastonmuutoksesta ja Isossa-Britanniassa on rajoitettu tutkijoiden oikeutta olla suoraan yhteydessä toimittajiin.

Vähemmän yllättävää lienee, että Venäjää syytetään sumeilemattomasta valheellisen sotapropagandan levittämisestä ja median käytöstä vallanpitäjien aseman pönkittämiseen. Surkuhupaisuuden rajoja kolkuttelee päätös, jonka perusteella Venäjällä on kiellettyä julkaista julkisuuden henkilöitä esittäviä kuvamanipulaatioita, jotka eivät oikealla tavalla tuo esiin henkilön luonteenpiirteitä.

Venäjän sanavapauden rajoitukset vaikuttavat keskusteluun myös Suomessa. Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän esimerkiksi Venäjän ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden käsittelyn ongelmista. Kotimaisessa energiakeskustelussa olisi syytä paneutua myös ympäristöongelmiin, joita Suomeen tuotavan öljyn poraaminen, käsittely ja kuljetus aiheuttaa Venäjällä. Vaikka emme näitä ongelmia pysyisikään Suomesta käsin ratkomaan, parempi tietoisuus niistä voisi motivoida tuontiriippuvuuden vähentämiseen, tarmokkaampaan energiansäästöön ja vaihtoehtoisten energialähteiden käyttöönottoon.

Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua. Itse ajattelen, että jokaisen verovaroja käyttävän tutkijan velvollisuus on tuoda aktiivisesti ja avoimesti tuloksiaan päätöksentekijöiden ja laajan yleisön tietoisuuteen. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun tieteelliset tulokset näyttävät poikkeavan yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Poliitikkojen vallanhalun, uskonnollisen kiihkoilun tai liikeyritysten edun ei pidä antaa rajoittaa sananvapautta. Tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on pitkällä aikavälillä hyödyksi useimmille, vaikka joillekin siitä hetkellistä harmia koituisikin.

Earth Hour ja kynttilänvalon terveellinen lumous

079Earth Hour -tapahtuman osallistujat tunnelmoivat tänä vuonna kynttilänvalossa. Tapahtuma pyrkii lisäämään tietoisuutta ilmastonmuutoksesta. Konkreettisesti kyse on sähkövalojen sammuttamisesta tunnin ajaksi. Tämän toivotaan toimivan helposti havaittavana huolenilmauksena ja osoittavan, miten paljon energiaa tuhlataan esimerkiksi valaistukseen.

Kynttilänvalossa tunnelmointi ei tunnu mukavalta syyttä suotta. Tuoreessa Englannin tiedeakatemian lehden teemanumerossa on ilmestynyt tutkimus, joka vetää yhteen tietämystä valosaasteen terveysvaikutuksista. Tutkijoiden pääväite on, että nykyään ihmiset elävät ympäristössä, jossa päivällä valoa on liian vähän ja yöllä liian paljon.

Teollistuneissa maissa ihmiset elävät suunnilleen 90 % ajastaan sisätiloissa. Päivisin sisällä on vähemmän valoa kuin ulkona auringonpaisteessa. Terveydellemme oleellista on myös se, jos emme yöllä pääse luontaiseen pimeyteen. Jo vähäinenkin yöllinen keinovalo vaikuttaa elimistöömme. Sille altistuminen on liitetty moniin terveysriskeihin ja “sivilisaatiosairauksiin” kuten syöpiin, diabetekseen ja ylipainoon.

Terveysriskien taustalla näyttäisi olevan se, että läpeensä valaistussa ja tiukasti ajastetussa nyky-yhteiskunnassa emme pysty lepäämään luonnollisella tavalla. Kyse on perustavan laatuisesta historiallisesta muutoksesta. Nykyinen, keskimäärin seitsemän tai kahdeksan tunnin yhtämittainen yöuni on teollistuneen yhteiskunnan myötä syntynyt uusi tottumus. Luontainen leporytmimme koostuisi noin 12 tunnin yölevosta, johon kuuluisi kaksi nukkumisjaksoa. Näiden välissä olisi jopa useamman tunnin mittainen hiljaisen valveillaolon jakso, jonka viettäisimme pimeydessä tai tulen antamassa himmeässä valossa.

Sähkövalot ovat paljon voimakkaampia kuin kynttilät tai tulen valo. Altistumme sähkövalolle niin sisä- kuin ulkotilojen valaisimista sekä näyttöpäätteiltä, joita katsellaan myöhään yöhön. Lisäksi sähkövalojen aallonpituudessa on yleensä paljon lyhytaaltoista sinistä valoa, jolle ihmisen ja muiden nisäkkäiden elimistö on herkkä. Tulen valossa painottuvat punaiset aallonpituudet.

Emme kovin helposti voi palata 12 tunnin lepoon, mutta paljon nykyistä pimeämmät pimeät yöt voimme itsellemme palauttaa. Valojen sammutus Earth Hour-tapahtumassa muistuttaa ilmastonmuutoksen ohella myös siitä, että voimme joutua maksamaan yllättävän kovan hinnan liian kirkkaista valoista.

Lisätietoa valosaasteesta löytyy tietokirjastamme Valon varjopuolet. Philosophical Transactions B -lehden teemanumero on rajoitetun ajan vapaasti luettavissa.

Tutkimus tuottaa samanlaista uudenlaista

IMG_1875

Tutkimuksen perustarkoitus on tuottaa uutta tietoa, jonka avulla voidaan parantaa maailmaa. Tutkimusta ja siihen perustuvaa kehitystyötä pidetään avaimena esimerkiksi Suomen talouden hyvälle kehitykselle. Tutkimuksen halutaan tuottavan uusia käyttökelpoisia oivalluksia, eli niin sanottuja innovaatioita. Niiden avulla voidaan parhaimmillaan takoa entistä enemmän taloudellista vaurautta ja samalla pienentää ympäristöhaittoja. Uusi tieto ei kuitenkaan synny itsestään.

Pohdimme Janne Rinteen kanssa Koneen säätiön Rohkeus-blogissa sitä, millaista uskallusta uuden tiedon tuottaminen vaatii tutkijoilta ja tutkimuksen rahoittajilta. Pelkäämme, että vaikka uudenlaisia ja radikaalejakin avauksia halutaan, usein tutkimuksen tuloksena syntyy samanlaista uudenlaista.

Tämä johtuu osin siitä, että niin tutkijat kuin rahoittajat haluavat tyypillisesti syventää jo olemassa olevaa tietämystä. Varmimmin tuloksia saadaan aikaan, kun poraudutaan syvemmälle jo ennestään tunnetuille, yhä tarkemmin rajatuille osa-alueille. Tällainen erikoistumiseen perustuva tutkimuskulttuuri ei suosi raikkaita uusia avauksia. Näyttää myös siltä, että meiltä puuttuu uusiin avauksiin tarvittavaa rohkeutta ja epäonnistumisten sietokykyä.

Miljoonat vuosittain ilmestyvät tutkimusartikkelit takaavat sen, että uudesta tiedosta sinänsä ei ole pulaa. Pikemminkin pulaa on yhteenvedoista, jotka synnyttävät uutta tietoa ja ymmärrystä leipomalla yhteen hyvinkin erilaisia tiedonmuruja.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta ei ole mahdollista ymmärtää minkään yksittäisen erityisalan tulosten avulla. Kyse on monialaisesta kokonaiskuvasta. Sama pätee muihinkin ympäristöongelmiin, mutta vain harvoilla aloilla on yhtä määrätietoisesti pyritty yhdistämään eri alojen tietämystä kuin ilmastotutkimuksessa.

Erityisesti ympäristötutkimuksessa tarvitaan kapean syvällisyyden rinnalle uudenlaista, laveaa syvällisyyttä.

Ilmastotaakat ovat mahdollisuuksia

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (HS 25.10.) toi mainiosti esiin sen, että voisimme keskittyä ilmasto- ja energiapolitiikassa päästöjen vähennystaakoista voivottelun sijaan mahdollisuuksiin, joita ilmastonsuojelu tarjoaa.

Mahdollisuuksiin keskittyminen on suomalaisille vaikeaa. Mieluummin hellimme myyttiä, jonka mukaan päästöjen vähentäminen on meille vaikeaa, koska täällä on tehty jo niin paljon. Pääkirjoituksessakin korostettiin sitä, että maataloudessa, liikennesektorilla, rakentamisessa ja jätteenkäsittelyssä on tehty paljon ja lisätoimet alkavat olla kalliita.

Miksi sitten Suomen maatiloilta löytyy vain muutama biokaasureaktori? Missä ovat puusta rakennetut nolla- tai plusenergiatalot?Meillä on huimia mahdollisuuksia vähentää liikenteen päästöjä esimerkiksi etätyötä tekemällä ja yhdyskuntarakennetta tiivistämällä. Jätteiden hyötykäytössäkin olemme aika laiskoja.

Vuosikymmen sitten Suomi saattoi olla ympäristöasioissa edelläkävijä, mutta viime vuosina olemme jääneet kärkimaiden kehityksestä jälkeen. Pahin taakkamme taitaakin olla pelko tarttua mahdollisuuksiin.

Kirjoituksen tiivistetty versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2014.

Ilmastoskeptikot vs tieteen vapaus

Voiko epämiellyttävinä pidettyjen tieteellisten tulosten julkaisemisen estää oikeusjutulla uhkaamalla? Ilmeisesti voi, ainakin jos Bristolin yliopistossa nykyisin työskentelevän professori Stephan Lewandowskyn kokemukset pätevät yleisemminkin. Lewandowsky julkaisi tutkimusryhmineen artikkelin, jossa käsiteltiin sitä, miten ilmastoskeptisissä blogeissa oli reagoitu tutkimusryhmän aiemmin julkaisemaan tutkimukseen. Kumpikin tutkimus kytki ilmastoskeptisyyden salaliittotteorioihin uskomiseen. Tutkimuksissa keskityttiin sellaisiin skeptikoihin, jotka kieltäytyvät uskomasta ilmastotieteen valtavirran tuloksiin.

Tuoreempi tutkimus ilmestyi helmikuussa 2013 Frontiers in Psychology -tiedelehdessä. Kuten arvattavavissa oli, se herätti runsaasti kritiikkiä ilmastoskeptikoiden keskuudessa. Vähemmän arvattavaa oli se, että kritiikin seurauksena lehti otti artikkelin maaliskuussa 2013 pois verkkosivuiltaan. Yleensä näin tehdään vain silloin, kun tutkimuksessa todetaan perustavan laatuisia virheitä.

Tutkimusartikkeli oli jo aiemmin läpäissyt kolmen riippumattoman vertaisarvioijan kritiikin, ja ainakin yhden arvioijan mukaan tutkimus oli laadultaan moitteeton. Myöskään poisvetoa välittömästi seuranneessa artikkelin uudelleenarvioinnissa virheitä tai tutkimuseettisiä ongelmia ei havaittu. Lehti totesikin tutkimuksen olevan tieteellisesti pätevä, mutta perusteli artikkelin poistamista sillä, että sen sisältö saattaa antaa mahdollisuuden haastaa lehti oikeuteen.

Professori Lewandowsky ei pitänyt riskiä merkittävänä. Hänen mukaansa lehden kanssa käydyssä neuvottelussa myös sovittiin että artikkelissa olleita mahdollisesti loukkaavia luonnehdintoja muokataan ja korjausten jälkeen artikkeli voidaan julkaista uudelleen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Huhtikuussa 2014 lehti julkaisi uuden lausunnon, jonka mukaan artikkelin korjatussa versiossa on tutkimuseettisiä ongelmia. Lehden tulkinnan mukaan jotkut tunnistettavissa olevat nettikirjoittelijat voivat artikkelin perusteella leimautua psykopatologisesti oireileviksi.

Artikkelin käsikirjoitus on edelleen vapaasti saatavilla Lewandowskyn aiemman työnantajan, University of Western Australian sivuilta. Blogissaan kohun vaiheita kertaava Lewandowsky toteaakin ironisesti, että luultavasti kyseessä on kaikkien aikojen eniten luettu Frontiers in Psychology -lehden artikkeli. Siitä huolimatta, että lehti ei enää suostu artikkelia julkaisemaan.

Itse en tunne psykologista tutkimusta riittävästi voidakseni ottaa kantaa artikkelin mahdollisiin laadullisiin tai tutkimuseettisiin ongelmiin. Niistä riippumatta on kuitenkin selvää, että pelko oikeuteen joutumisesta ei saisi ohjata tieteellistä julkaisemista.