luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: Indikaattorit

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Mainokset

Loppuuko yö?

Ekosysteemi voi hyvin, jos sieltä löytyy tähtitieteilijä. Tällaisen luonnehdinnan indikaattorilajista esittää yhdysvaltalainen tietokirjailija Paul Bogard teoksessaan The End of Night. Jos luonnossa on tarpeeksi pimeää tähtihavaintojen tekemiseen, on siellä riittävän häiriötöntä myös monimuotoiselle elonkirjolle.

Keinovaloista taivaalle sinkoutuva valosaaste on jo hävittänyt Linnunradan ja useimmat tähdet kaupungeissa asuvien ihmisten silmistä. Bogard ounastelee, että vaurailla alueilla eläviä ihmisiä vaivaa pimeänpuutteen oireyhtymä. Kun lapsena ei pysty kokemaan tähtikirkasta taivasta, ei sitä osaa kaivata aikuisenakaan. Niinpä keinovalo vain lisääntyy.

Bogard kuvailee yrityksiään päästä paikkoihin, joissa vielä olisi mahdollista kokea aito pimeys. Helppoa se ei ole, sillä kaupungit loistavat satojen kilometrien päähän ja liikenteen valot viistävät asumattomiakin seutuja.

Eri puolilla maailmaa on ryhdytty toimiin huolimatonta, tarpeetonta ja liiallista valaistusta vastaan. Paikoin valosaasteen lisääntymistä onkin onnistuttu hidastamaan. Pimeän taivaan suojelualueita on perustettu, ohjeita ja lainsäädäntöä kehitetty ja tekniikkaa parannettu.

Lisää aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan. Muuten käy niin, että tulevaisuudessa yhä useammasta ekosysteemistä puuttuu tähtitieteilijä ja moni muukin valolle herkkä laji.

Paul Bogard. The End of Night: Searching for Natural Darkness in an Age of Artificial Light. Fourth Estate, 2013.

Tämä kirjaesittely on julkaistu Ympäristö-lehdessä osana laajempaa valosaastetta käsittelevää artikkelia. Paul Bogard esittelee valosaasteen vaikutuksia napakassa kirjoituksessa Yale Environment 360-sivustolla.

Tieto ei tarjoa ihmelääkkeitä – lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta

Helsingin Sanomissa on keskusteltu siitä, millaiseen tietoon poliittisten päätösten pitäisi perustua. Huolenaiheena on ollut tiedon puute. Otimme aiheeeseen kantaa Sanna-Riikka Saarelan ja Tarja Södermanin kanssa  mielipidesivuilla (19.12.2012).

Matti Wiberg (16.12.) ja Tuija Brax (17.12) peräsivät entistä vankempaa tietopohjaa poliittiselle päätöksenteolle. Vaatimus on mitä kannatettavin. Silti on turha odottaa, että paremman tiedon tuottaminen yksin ratkaisisi päätöksenteon pulmia.

Vaatimukset päätöksenteon tietopohjan parantamisesta kumpuavat usein oletuksesta, että hyvä tieto muuttuu ikään kuin automaattisesti hyviksi päätöksiksi. Valitettavasti näin ei ole.

Monet aiheeseen pureutuneet tutkimukset ovat osoittaneet, että uuden tutkimustiedon suora merkitys päätöksenteossa voi olla hyvinkin vähäinen. Usein tiedon roolina on pikemminkin vahvistaa vanhoja ennakko-oletuksia, kuin tuoda esiin uusia tai kattavampia näkökulmia.

Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat tyypillisesti niin monimutkaisia ja eri tyyppistä tietoa on tarjolla niin paljon, että päätöksentekijä voi varsin vaivattomasti poimia käytettäväkseen vain sellaista tietoa, joka tukee jo ennestään hyvinä pidettyjä toimintalinjoja.

Tutkimustiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa on tutkittu useissa kansainvälisissä ja kansallisissa hankkeissa. Esimerkiksi ympäristöä kuvaavien indikaattoreiden vaikuttavuus päätöksenteossa riippuu ennen muuta siitä, ovatko päätöksentekijät tavalla tai toisella päässeet mukaan indikaattoreiden kehittämiseen. Tällöin he voivat kokea tiedon omakseen ja käyttää sitä. Sen sijaan ulkopuolelta tarjoiltu tieto aiheuttaa herkästi torjuntareaktion tai sitä ei huomioida lainkaan.

Sama koskee myös politiikkavaihtoehtojen vaikutuksia arvioivaa tutkimustietoa. Arviointien tekijät ja tutkijat eivät voi tuudittautua siihen, että kunhan parempaa tietoa tuotetaan, sitä myös käytetään. Lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta, jonka seurauksena päätöksentekijät kokevat olevansa itse mukana tiedon tuotannossa ja kokevat sitä kautta tiedon merkitykselliseksi.

Tarvitaanko uusia hyvinvoinnin mittareita?

Lukuisia uusia tai ”vaihtoehtoisia” hyvinvoinnin mittareita on viime vuosina ehdotettu  bruttokansantuotteen rinnalle tai sen korvaajiksi. Ehdotukset ovat osin hyvinkin perusteltuja, mutta keskustelussa jää usein vähemmälle huomiolle se, että uudenlaiset mittarit eivät automaattisesti johda parempaan päätöksentekoon.

Aki Suokko  ehdotti Helsingin Sanomissa (18.11.), että Suomeen pitäisi perustaa tutkijakoulu, jossa kehitettäisiin uusia hyvinvoinnin mittareita päätöksenteon perustaksi. Uusista mittareista on helppo innostua, mutta ne tuskin riittävät ratkaisemaan talouteen, luonnonvarojen käyttöön tai ihmisten hyvinvointiin liittyviä pulmia.

Erilaisia maailman tilaa kuvaavia mittareita on jo nyt yllin kyllin, eikä ainakaan tiedon puute estä järkevien päätösten tekemistä. Suomessa tietopohja on erityisen hyvä. Tiivis yhteenveto erilaisista mittareista löytyy vaikkapa http://www.findikaattori.fi -palvelusta. Tiedon puutetta suurempi ongelma on se, että mittareita ei hyödynnetä kovinkaan paljon päätöksenteossa.

Nykyinen tapamme suhtautua pitkän aikavälin kestävyyden mittareihin on kuin rattijuopolla, joka ei välitä liikennemerkeistä, punaisella vilkkuvasta bensiinimittarista eikä ylinopeudella sojottavasta nopeusviisarista. Ylinopeudesta napakasti ilmoittava navigaattori saattaa saada jokusen rattijuopon järkiinsä, mutta toisille uudet välineet tarjoavat vain entistä tarkempaa tietoa siitä, miten ratsiat vältetään.

Uusien mittareiden kehittämistä tärkeämpää on pohtia sitä, miten olemassa olevia mittareita käytetään päätöksenteossa. Tätä tutkittiin viime vuonna päättyneessä monikansallisessa POINT-hankkeessa. Sen tulokset vahvistivat, että yhteiskunnallista ja ekologista kestävyyttä kuvaavien indikaattoreiden suora käyttö päätöksenteossa on jäänyt vähäiseksi ja rajoittunut pienen piirin sisäiseksi niin EU-tasolla kuin Suomessakin.

Lukuisia uusia hyvinvoinnin mittareita kehitetään jo eri puolilla maailmaa ja tätä kehitystä on syytä seurata meilläkin. Ensisijaista on kuitenkin pitää huolta siitä, etteivät nykyiset laajat tiedonkeruun järjestelmät rapaudu ja että tuotettu tieto päätyy nykyistä tehokkaammin päätösten perustaksi. Tässä riittää työsarkaa tutkimuslaitoksille ja päätöksenteon valmistelijoille.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 21.11.2012

BKT ja vaihtoehtoiset kehityksen mittarit

Raamattu ja bruttokansantuote ovat hyviä esimerkkejä aikoinaan kelvollisista, mutta nykyään jo paljolti vanhentuneista yhteiskunnallisen kehityksen ohjenuorista. Raamattu on yli tuhannen vuoden aikana koottu kokoelma uskonnollisia tekstejä. Siitä on olemassa useita eri versioita, joita on käännetty melkein 2500 kielelle. Monet ihmiset uskovat Raamatun sisältävän kirjaimellista Jumalan sanaa, erehtymättömiä ja yleispäteviä totuuksia.

Bruttokansantuote (BKT) on maailmanlaajuisesti käytetty talouden mittari. Monet uskovat sen kuvaavan suoraviivaisesti kansakuntien ja ihmisten hyvinvoinnin kehitystä.

Ympäristöongelmat kyseenalaistavat kirjaimelliset tulkinnat niin uskonnossa kuin taloudessakin. Jo 1960-luvulla historioitsija Lynn White Jr väitti, että kristinusko on osaltaan johtanut ympäristön saastumiseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Kritiikin perustana oli se, että Raamatussa ihminen velvoitetaan täyttämään maa ja käyttämään sen antimia oman hyvinvointinsa tavoittelussa.

Tätä käskyä ovat varsinkin kalvinistit toteuttaneet antaumuksella, eikä maallisen menestyksen tavoittelu ole tuntematonta protestanteillekaan. Katolisen paavin kanta ehkäisyyn ja väestönkasvun hillitsemiseen taas on esimerkki ympäristönsuojelussa hyssytellystä suuren luokan ongelmasta. Maa on täytetty jo seitsemällä – kohtapuoliin yhdeksällä tai kymmenellä – miljardilla ihmisellä.

Vastakritiikin mukaan Raamattua voi tulkita myös niin sanotun tilanhoitajaetiikan mukaisesti. Sen mukaan ihminen on asetettu luomakunnan varjelijaksi ja vastuulliseksi viljelijäksi. Tämän näkökannan esi-isäksi on nostettu luonnonsuojelun pyhimykseksikin nimetty Fransiskus Assisilainen.

Raamattu muotoutui varhaisissa Lähi-Idän kulttuureissa. Se sisältää paljon sääntöjä ja neuvoja, jotka aikoinaan olivat perusteltuja, mutta jotka nykypäivän näkökulmasta ovat käsittämättömiä, yhdentekeviä tai vahingollisia. Toisaalta Raamatusta löytyy eettisiä ja moraalisia ohjeita, joiden noudattaminen antaa edelleenkin perusedellytykset arkielämällemme ja luo pohjan luottamukselle yhteiskunnassa.

BKT on samaan tapaan osoittautumassa ajastaan jälkeen jääneeksi mittariksi, jonka kirjaimellisesta tulkinnasta edistyksen osoittimena on päästävä eroon. BKT otettiin laajasti käyttöön viime vuosisadan puolessavälissä kun 1930-luvun suuren laman ja maailmansodan jälkeen tarvittiin luotettavia mittareita kuvaamaan kansakuntien taloudenpitoa. Aluksi bruttokansantuotteena laskettu talouden kasvu kuvasti myös ihmisten hyvinvoinnin kohentumista. Vähitellen BKT:n kasvusta muodostui keskeinen ja kyseenalaistamaton yhteiskunnallinen tavoite.

Ympäristötaloustieteilijät harjoittaneet BKT-kritiikkiä jo muutamia vuosikymmeniä. Viime vuosina kritiikki on laajentunut. Lukuisia kohtuutalouteen, onnellisuuteen ja vaihtoehtoisiin hyvinvoinnin mittareihin liittyviä aloitteita on viritetty. Ympäristönsuojelun näkökulmasta on selvää, että BKT on puutteellinen mittari, jonka rajoitukset pitäisi aina muistaa. Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön otto, öljyn poltto energiantuotannossa tai saastuneen alueen puhdistaminen lisäävät bruttokansantuotetta, luonnonvarojen säästäminen ja ympäristöonnettomuuksien ehkäiseminen voivat jopa pienentää sitä.

Vaihtoehtoiset mittarit, kuten niin sanottu aidon kehityksen mittari (GPI, Genuine Progress Indicator) antavat kehityksestä kovin erilaisen kuvan kuin bruttokansantuote. GPI pyrkii lisäämään kansantalouden laskelmiin hyvinvointia vähentäviä ja ympäristön tilaa heikentäviä tekijöitä. GPI-laskelmien mukaan asukasta kohden laskettu hyvinvointi oli Suomessa suurimmillaan vuonna 1989. Tämän jälkeen hyvinvointimme on heikentynyt.

Ongelmana on, että myös GPI on monin tavoin puutteellinen mittari. Se osoittaa erilaista kehitystä kuin BKT, mutta ei välttämättä totuudenmukaisempaa.

Joidenkin kriitikkojen mukaan niin Raamatusta kuin bruttokansantuotteestakin pitäisi päästä kokonaan eroon. Tämä ei ole toivottavaa eikä mahdollista. Kumpikin näistä on syvälle juurtunut yhteiskuntaamme ja kulttuurihistoriaamme. Kritiikki kannattaa kuitenkin ottaa todesta ja tulkinnat tehdä nykypäivän näkökulmasta. Kirjaimelliset tulkinnat ovat vaarallisia, kun luemme parin tuhannen vuoden takaisia ohjeistuksia hyvästä elämästä tai kun pohdimme talouskehitystä viime vuosisadalta periytyvän mittarin avulla.

Kirjoitus on kevyesti muokattu versio Kulttuurivihkot -lehden numerossa 1/2012 ilmestyneestä yliöstä.