luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: kirja-arvio

Suojellaan yli satavuotiaat ladot

IMG_6008

Yksi suomalaisten kulttuurimaisemien näkyvimmistä osista on häviämässä. Latojen pelastamisen aika on nyt.

Latojen kato on ehkä suurin Suomessa tapahtunut rakennetun ympäristön muutos. Tämän päätelmän voi vetää Juha Kuisman kirjasta Suomalainen lato. Enimmillään latokansa lienee ollut ainakin miljoonapäinen, mutta tarkkaa latojen lukua ei tiedä kukaan. Valtaosa ladoista on jo lahonnut tai poltettu, jotkut uhmaavat aikaa vinossa ja osin sortuneena. Joidenkin latojen vanhat laudat palvelevat uusissa urbaaneissa ympäristöissä kotien ja ravintoloiden sisustuksena.

Suomalaisia latoja on tutkittu yllättävän vähän. Ehkäpä ladot ovat olleet niin arkipäiväinen osa maaseutumaisemaa, ettei niitä oikein ole osattu arvostaa. Näennäisen yksinkertainen, mutta tehokas ja tarkoituksenmukainen latojen arkkitehtuurikin on osaltaan johtanut väheksyntään.

Latoja on syytä arvostaa

Arvostamisen syytä kyllä olisi, sillä ilman latoja Suomi ei olisi kehittynyt nykyisen kaltaiseksi hyvinvointivaltioksi. Vielä 1960-luvulle asti metsäteollisuus oli täysin riippuvainen ladoista, sillä tukit eivät olisi liikkuneet metsistä minnekään ilman hevosia, jotka rouskuttivat ladoissa säilöttyä heinää.

Useimmiten ladolla tarkoitetaan heinän, olkien tai lehdesten säilytyspaikkaa, mutta ladolla on ollut monta muutakin käyttöä. Suomifilmeistä tuttu idealisoitu heinälatoromantiikka ei ole ollut vailla totuuspohjaa ja monelle kulkijalle lato on tarjonnut sateensuojan tai nukkumasijan. Lato on ollut myös sodankäynnin karu väline, kun poltetun maan taktiikkaa noudattava vihollinen varasti heinät tai poltti ladot sisältöineen.

Biotalouden varhainen kärki-innovaatio

Kuisman teoksen mukaan ensimmäiset kirjalliset maininnat ladoista löytyvät 1400-luvulta, mutta karjan rehun säilytykseen käytettyjä rakennuksia on tarvittu paljon aiemminkin. Lato voidaankin ymmärtää biotalouden varhaisena innovaationa. Latoon kuivaheinänä säilötty auringon energia mahdollisti karjatalouden ja ihmisten elämän kylmässä pohjolassa.

Kirja esittelee latojen koko kirjon muutaman neliön kerppuladosta isoihin heinäsuuleihin, mahtaviin makasiinilatoihin ja nykyaikaisiin pyöröpaalilatoihin. Eri latotyyppien nimien ohella tutuksi tulee muutakin rakentamiseen liittyvää sanastoa. Kirjasta löytyy kiinnostavaa knoppitietoakin. Kaupunkilaislapselle lato voi olla tuttu Aku Ankasta, mutta tiettävästi Suomessa on ollut vain yksi Mummo Ankan tilalta tuttu amerikkalaismallinen kaarilato, jossa on puoliympyrän muotoinen katto.

Viime hetket suojeluun

Juha Kuisma on tehnyt kulttuuriteon kootessaan latotietoutta yksien kansien väliin. Kirjan monipuolinen kuvitus houkuttelee katsomaan maaseudun kulttuurimaisemia uusin silmin. Tekstissä on pientä toistoa, mikä ei kuitenkaan häiritse, jos kirjaa selailee luku kerrallaan makustellen.

Hyväkin kirja on kuitenkin laiha lohtu, jos sen kuvaama todellisuus katoaa.

Enää uusia latoja ei juurikaan rakenneta vanhojen tilalle, kun maataloutta tehostetaan ja keskitetään suurempiin yksiköihin. Jäljellä olevat hirsi- ja lautaladot ovat tärkeä osa kulttuurimaisemaamme. Kuisman ehdotus kaikkien yli satavuotiaiden latojen kunnostamisesta ja suojelemisesta onkin mitä kannatettavin.

Juha Kuisma (2019) Suomalainen lato. Aviador Kustannus, Tallinna. 148 s.

Kirjoitus on ilmestynyt maaseutupolitiikan blogissa 8.10.2019

Mainokset

Yhteiskuntasuunnittelun Nobel sopuleille

WP_20181016_11_18_40_Pro (2)

Ovatko sopulit itsetuhoisia lisääntyessään ensin holtittomasti ja rynnätessään sitten tuhoon tuomitulle joukkovaellukselle? Eivät ole, selviää Maria Katajavuoren kirjoittamasta Kuoleman ja elämän kysymyksestä. Kirja pohtii itsetuhoisuuden ongelmaa. Miksi kuolema näyttää olevan ennalta ohjelmoitu ominaisuus niin solujen, yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Miksemme voi elää ikuisesti? Periaatteessa esteitä ei ole, jos ympäristöstä on saatavilla resursseja elon aikana tapahtuvien vaurioiden korjaamiseen ja jatkuvaan uudistumiseen.

Sopulien joukkovaellus on reaktio ravinnon saatavuuden heikentymiseen tietyllä alueella. Kun sopuleita on liikaa ja pohjolan hyytävä talvi kolkuttelee ovella, kannattaa lähteä epätoivoisellekin vaellukselle mieluummin kuin jäädä sijoilleen odottamaan käytännössä varmaa kuolemaa. Mielettömältä vaikuttava sopuleiden ryntäys on mielekäs reaktio ympäristön paineisiin. Katajavuori arvioi, että sopuleiden käyttäytyminen on Nobelin palkinnon arvoinen oivallus, ainakin verrattuna ihmisten kyvyttömyyteen reagoida itse aiheuttamiinsa ympäristön muutoksiin.

Katajavuoren teos kattaa kuolemien eri tasot solun sisäisistä prosesseista aina globaalille tasolle asti. Teos on virkistävän poikkitieteellinen, pikkutarkka ja samaan aikaan suuria linjoja pelkäämätön. Katajavuoren reipas kirjoitustyyli tuo nautittavuudessaan mieleen Stephen Jay Gouldin kaltaiset popularisoinnin mestarit.

Omaan makuuni kirjassa oli ehkä liikaakin konkretisoivia esimerkkejä ja jonkin verran toistoa, mutta nämä ovat makukysymyksiä. Jotkut analogiat biologisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien välillä tuntuivat turhan suoraviivaisilta, mutta lukijan pieni ärtymys mahdollisista ylitulkinnoista on vain hyväksi. Se osoittaa kirjan onnistuvan herättämään aidosti ajatuksia. Vankkaan luonnontieteelliseen tietoon kytkeytyvää yhteiskunnallista pohdintaa ei Suomessa ole liiaksi harjoitettu.

Miksi sitten kuolemme? Luultavasti siksi että kuolemaa parempaa tapaa elämän jatkumiselle ei toistaiseksi ole keksitty. Tarkemmat perustelut kannattaa lukea kirjasta.

Maria Katajavuori (2018). Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena 468 s.

Ympäristöahdistusta ja luonnon iloja

WP_20180328_14_02_18_Pro

Loppu lienee lähellä, jos uskomme ympäristötutkijoita jotka latelevat madonlukuja ilmastopolitiikan ponnettomuudesta, elonkirjon hupenemisesta, kemikalisoitumisesta, tai vaikkapa valosaasteen lisääntymisestä. Ympäristötieto tosiaankin näyttää lisäävän tuskaa. Tätä ympäristöahdistusta perkaa Panu Pihkala kirjassaan Päin helvettiä?

Kristinuskon keskeiseen paikkaan viittaava kirjan otsikko ei ole sattumaa eikä pelkkä kielikuva. Pihkala on taustaltaan teologi, joka on monipuolisesti perehtynyt ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristökysymyksiin liittyvään psykologiseen tutkimukseen. Kirjan loppuluvussa hän käsittelee lyhyesti kristinuskon ja ympäristöahdistuksen suhdetta.

Uskonnollisesta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Pihkala kuvaa tutkimustietoon perustuen ympäristöahdistuksen ilmenemistä ja ominaispiirteitä varsinkin lasten ja nuorten näkökulmasta. Ansiokasta on erityisesti erilaisten tunteiden pohdinta. Syyllisyyden, häpeän, surun tai kelvottomuuden tuntemuksia ei ole kovinkaan paljoa puntaroitu kotimaisessa ympäristökirjallisuudessa. Poikkeuksiakin toki on, kuten Ilmo Massan pohdinnat syyllistymiskilvestä.

Pihkala käy läpi erilaisia reagointitapoja ahdistukseen. Kirjo vaihtelee apatiasta kieltämiseen, narsistiseen kuluttamiseen ja optimistiseen edistysuskoon. Teos tuo näkyville myös toivon lähteitä ja esittelee erilaisia psykologisia harjoituksia, joiden avulla ympäristötoivoa voi pitää yllä ja vahvistaa. Ahdistus ei aina ole pahasta. Se voi olla myös väylä toimintaan.

Oleilu miellyttävässä luonnonympäristössä on yksi tapa ympäristöahdistuksen selättämiseen. Pihkalan kirjassa luonnon terveyshyödyt saavat melko vähän huomiota, mutta sitäkin perinpohjaisemmin niitä käsitellään Marko Leppäsen ja Adela Pajusen teoksessa Terveysmetsä. Myös tämä teos perustuu vankkaan tutkimustietoon, jota olisi syytä hyödyntää niin arkipäiväisissä askareissa, päiväkodeissa ja kouluissa, työelämässä tai vaikkapa politiikassa sote-uudistusta suunniteltaessa.

Luonto voi toimia kirjaimellisesti lääkkeenä. Esimerkiksi liian vähäinen altistuminen hyödyllisille luonnonympäristön mikrobeille johtaa immuunipuolustusjärjestelmämme häiriöihin. Siksi voidaan perustellusti väittää, että terveellä lapsella on multaa kynsien alla.

Sujuvasti kirjoitettu Terveysmetsä tutustuttaa metsien lisäksi muihinkin kotimaisiin luonnonympäristöihin ja osoittaa, miten monin tavoin lähiluonnostakin on mahdollista nauttia. Kun valtaosa suomalaisista elää jo kaupungeissa, voi suon tuoksu, öisen metsän hiljaisuus tai purosta kauhaistun veden raikkaus olla eksoottinen elämys.

Voi hyvinkin olla, että metsien puuoma on suomalaisten suurin pääoma, jota ei suinkaan kannata suinpäin kaataa sellukattilan kitaan. Leppäsen ja Pajusen kirja osoittaa oivaltavasti, että biotalous kannattaisi ymmärtää paljon monipuolisemmin kuin nykyisin on tapana. Yksipuolinen luonnonvarojen käytön tehostaminen kun voi tuottaa enemmän ahdistusta kuin hyvinvointia.

Marko Leppänen & Adela Pajunen (2017). Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, Helsinki. 297 s.

Panu Pihkala (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja, Helsinki. 301 s.

Huonojen tietokirjojen haistelua

img_2081

On olemassa hyvällä ja huonolla tavalla huonoja tietokirjoja. Hyvällä tavalla tietokirja on huono silloin, kun se puutteistaan huolimatta jollain tavalla syventää tai avartaa lukijansa ajattelua. Huono tietokirja voi onnistua olemaan väärässä siten, että lukijan on pakko perustella omat vastakkaiset näkemyksensä entistä vankemmin. Joskus voi käydä jopa niinkin, että ennakkoon huonoksi epäilty kirja onnistuu kääntämään lukijansa ajatukset aidosti uusille urille ja muuttuu näin hyväksi tietokirjaksi. Tämän takia huonoltakin vaikuttavia tietokirjoja voi olla hyödyllistä lukea.

Nicolette Hahn Nimanin teos Pihvin puolustus – kohti kestävää lihantuotantoa (Atar, 2016) on huono tietokirja, joka kannattaa lukea. Kirjan huonous johtuu ensinnäkin tarkoituksellisen yksipuolisesta lähestymistavasta. Kirja on vastaisku naudanlihan ympäristö- ja terveyshaittoja korostavalle kasvissyöjien ja ympäristönsuojelijoiden kritiikille. Kirjoittajan mukaan pienimuotoinen ja laiduntamiseen perustuva nautakarjan kasvatus on ekologisesti kestävä tapa tuottaa terveellistä ravintoa. Laiduntamista puolustaessaan kirja ohittaa sujuvasti monet nautakarjan haittoja korostavat tutkimukset.

Pihvin puolustuksen huonous johtuu myös käännöksen heikosta laadusta. Yhdysvalloissa alun perin julkaistu kirja on käännetty, mutta ei suomennettu. Englanninkieliset rakenteet ja ilmaukset paistavat monin paikoin läpi, ja käännökseen on pujahtanut myös pikkuvirheitä sinne tänne. Tästä huolimatta kirjan perussanoma tulee selvästi esiin, osin tosin sen takia että kirjoittaja toistaa ja alleviivaa ydinviestejään turhankin usein.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää. Laiduntavalla nautakarjalla on sijansa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa. Amerikkalainen peruspihvinsyöjä ei saa synninpäästöä, sillä väkirehuun ja antibioottien runsaaseen käyttöön perustuvaa tehdasmaista nautateollisuutta kirja vastustaa ankarasti. Tässäpä miettimistä myös suomalaisen karjatalouden tulevaisuuden haasteisiin.

Kaiken takana lienee salaliitto

Toinen esimerkki huonosta tietokirjasta on Mikko Paunion Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Kirja on sekava kokoelma rakenteellisesti jäsentymättömiä ja ajatuksellisesti puokkoilevia vuodatuksia, joissa hyökätään ympäristönsuojelun tavoitteita ja toteutusta vastaan.

Eniten kirjassa kritisoidaan jätehuollon toteutusta Suomessa sekä globaaleja pyrkimyksiä energian ja veden säästämiseen. Lisäksi luodaan mielikuvia esimerkiksi natsi-Saksasta nykyisen ympäristöpolitiikan esikuvana ja ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen perustavanlaatuisesta erheellisyydestä. Kirjoittajan näkökulmasta kertoo paljon jo teoksen alaotsikko: ”Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset”.

Kirjaan on vaikea suhtautua vakavasti otettavana puheenvuorona, vaikka lähdeluettelosta löytyy yli 450 lähdeviitettä. Viitteiden käyttö on valikoivaa. Tieteelliset tutkimukset sekoitetaan surutta ei-tieteellisiin lähteisiin ja pelkkiin perustelemattomiin mielipiteisiin. Asiallinen kritiikki hukkuu mielikuvituksellisten salaliittoteorisointien sekaan. Tämä on sääli, sillä teoksesta löytyy myös terävää ympäristöpolitiikan virheiden ruodintaa ja hyvinkin tarpeellista eri tavoitteiden painoarvon vertailua.

Erityisen outoa on kirjoittajan tarve spekuloida niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin ympäristöpolitiikan vaikuttajien ja tutkijoiden henkilökohtaisilla motiiveilla. Se, että tietty henkilö on käynyt lapsuudessaan Steiner-koulua, ei välttämättä johda siihen, että hänen nykyisiä päätöksiään ohjaisi jonkinlainen ”teosofinen ympäristöuskonto”.

Salaliittoteorioihin taipuvaisten ympäristönsuojelun kriitikoiden joukossa tällaiset kirjat toimivat kaikukammioina, jotka vahvistavat perusteettomia harhaluuloja entisestään. Omalla kohdallani olo jäi kirjan lukemisen jälkeen hämmentyneeksi ja turhautuneeksi. Tolkullista kriittistä keskustelua tällaiset teokset tuskin edistävät. Mutta onneksi niitä hyvällä tavalla huonojakin tietokirjoja riittää. Hyvistä tietokirjoista puhumattakaan.

Tuohesta on moneksi

img_3979

Maailman ongelmat aiheutuvat nuorista miehistä, joilta puuttuu neljä tärkeää T:tä: työ, tyttöystävä, tuohi ja tulevaisuus. Näin väittää Helsingin Sanomien Tommi Nieminen. Taloustaantumassa kitkuteltaessa varsinkin tuohen puute on ongelma, joka herkästi johtaa tupen rapinoihin.

Mutta moniko nuori enää tietää mitä tuohi oikeastaan on? Arvelisin, että suuri osa tuntee tuohen vain ylimalkaisesti. Niin, ja ylimalkainen tarkoitti alun perin tuohikaton päälle painoiksi asetettuja malkapuita, jotka katon harjalla menivät toistensa yli.

Ylimalkaisen ohella tupen rapinat on toinen yleisesti käytössä oleva ilmaus, jonka alkuperä liittyy tuoheen. Puukkojen tupet tehtiin aiemmin koivun tuohesta, joka päästi rapisevan äänen puukkoa esiin vedettäessä. Nahka- ja muovituppien aikakaudella tätä uhkaavaa ääntä ei onneksi kovin helposti pääse kuulemaan.

Nykyisin koivun tuohi on tuttu lähinnä sytykkeenä nuotiolta tai mökkisaunalta. Omavaraistaloudessa tuohi sitävastoin oli monikäyttöinen materiaali. Se palveli tulenteon ohella niin katto- ja eristemateriaalina kuin kalastuksessa kohona. Siitä saatiin virsuja jalkineiksi, kontteja kuljetuksiin ja rasioita säilytykseen. Tuohesta tehtiin koruja, leluja, pesuvälineitä ja soittimia. Tuohta voitiin punoa, neuloa ja taitella. Kemiallisen käsittelyn avulla siitä saatiin tököttiä eli tuohitervaa.

Useimmat tuohen käyttömuodot ovat jo painuneet unohduksiin, vaikka osa tuohisanastosta elääkin vielä kielessämme. Tuohikulttuurin ohentuminen tulee selväksi Sirkka-Liisa Rannan mainiosta teoksesta Ylimuistoinen tuohi. Tuohen kulttuurihistoriaan syvälle sukeltava kirja kannustaa tuohiperinteiden ylläpitoon, mutta myös kehittämään uusia käyttömuotoja. Turisteille kaupattavien koristeiden ja korujen lisäksi tuohta voitaisiin hyödyntää vaikkapa lääketeollisuudessa. Tuohen antibioottiset ominaisuudet on tunnettu ikiaikaisesti ja tästä kulttuuriperinnöstä voitaisiin ammentaa myös nykyisessä biotaloushuumassa.

Tuohen väheksynnällä on pitkät perinteet. Sivistyneistö puhui jo 1800-luvulla alentavaan sävyyn suomalaiskansallisesta ”tuohikulttuurista”, josta piti päästä eroon modernisoituvassa yhteiskunnassa. Mutta oli tuohella puolustajansakin. Suomalainen valistusajattelija Anders Chydenius (1729-1803) tutki muiden toimiensa ohella Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiä tuohiveneitä. Chydenius yritti innostaa aikalaisiaan rakentamaan ja käyttämään tuohesta tehtyjä veneitä, mutta huonolla menestyksellä. Vaikutukseksi jäi lähinnä se, että Chydeniusta alettiin nimittää pilkallisesti tuohi-Antiksi.

Chydeniuksen uraa pilkka ei onneksi pilannut. Nykynäkökulmasta nimitys tuntuu jopa osuvalta, sillä elinkeinovapautta tarmokkaasti puolustanutta Chydeniusta pidetään yleisesti suomalaisen taloustieteen isähahmona. Ja vaikka muu tuohituntemuksemme on kuihtunut, niin tämä tuohitieteen haara kukoistaa elinvoimaisena.

Lisää tietoa tuohesta: Sirkka-Liisa Ranta: Ylimuistoinen tuohi. Maahenki, 2016.

 

Eroon itsekkäästä ydinpelosta

Energiapolitiikan yksi isoimmista kummallisuuksista on, että samaan aikaan kun Suomessa rakennetaan uusia ydinvoimaloita, ollaan Ruotsissa ja Saksassa sulkemassa aivan toimintakelpoisia ydinvoimaloita. Sekä rakentamista että sulkemista perustellaan ympäristöongelmien hallinnalla.

WP_20160606_20_12_29_Pro

Uusi tietokirja Musta hevonen – ydinvoima ja ilmastonmuutos antaa tukevia eväitä näiden kummallisuuksien ymmärtämiseen. Rauli Partasen ja Janne M. Korhosen kirjoittamassa kirjassa otetaan reippaasti ja perustellusti kantaa ydinvoiman puolesta. Perusväittämä on, että ydinpelot ovat liioiteltuja. Vain vähän hiilipäästöjä aiheuttavan, laajasti testatun ja riittävän turvalliseksi osoitetun teknologian mahdollisuuksia ei kannata jättää hyödyntämättä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Teos on ilahduttavan monipuolinen. Aluksi esitellään ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan energianjanon karut realiteetit. Viime vuosien ilmastopolitiikan edistymisestä huolimatta olemme matkalla kohti kuumentuvaa planeettaa. Näillä näkymin ei ole mitään varmuutta siitä, säilyvätkö yhteiskuntamme elinkelpoisina.

Kirjan toinen pääosio jäsentyy ydinvoimaa vastaan esitetyn kritiikin perusteella. Kirjoittajat ampuvat alas monia ydinvoiman vastustajien esittämiä väitteitä muun muassa ydinpolttoaineiden riittävyydestä, ydinjätteiden varastoinnista, ydinonnettomuuksien terveysriskeistä ja ydinvoiman taloudellisesta kannattavuudesta.

Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteydet tuodaan myös esiin. Kiertotaloutta aivan parhaimmillaan on tappamiseen tarkoitetun uraanin kierrättäminen energiantuotantoon. Pelkoja rauhanomaiseen käyttöön tarkoitetun ydinmateriaalin leviämisestä terroristien tai itsevaltiaiden käsiin kirjoittajat pitävät liioiteltuina.

Kolmas pääosio on suomalaiseen keskusteluun erityisen tervetullutta yhteiskuntatieteellistä energiapohdintaa. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti mustavalkoisia stereotypioita, jotka esittävät ydinvoimayhtiöt lähtökohtaisesti pahoina suuryrityksinä ja uusiutuvan energian tuottajat puhtoisina pienyrittäjinä. Lisää syvyyttä ja varmastikin myös uusia sävyjä tähän kritiikkiin olisi tuonut surkuhupaisia piirteitä saanut Fennovoiman voimalan valmisteluprosessin läpikäynti.

Teos esittelee ydinvoimaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia kiihkottomasti. Fokus on ydinvoimassa, joten muiden energian tuotantomuotojen mahdollisuuksia ei esitellä yhtä perusteellisesti kuin eri ydinvoimateknologioita. Tämän takia uusiutuvien energiamuotojen mahdollisuuksista jää ehkä liian pessimistinen mielikuva. Toisaalta kirja tuo esiin sen, että uusien hyötöreaktorien myötä myös ydinenergia voitaisiin luokitella uusiutuvaksi.

Kirjan ehkä tärkein sanoma on se, että kun ydinvoiman vastustajien ja puolustajien kiistely käy kiihkeänä, huomio kiinnittyy vääjäämättä väärään paikkaan: ”Fossiilijätit nauravat koko matkan pankkiin, kun vähähiilisten vaihtoehtojen kannattajat ovat tukkanuottasilla keskenään.”

Rauli Partanen & Janne M. Korhonen (2016) Musta Hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos, Helsinki. 320 s.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.

Kesäkirves teräväksi

Kirves on mainiota kesäluettavaa. Selailin sadepäivinä Juha Maasolan Kirvestä, joka osoittautui monipuoliseksi tietopaketiksi. Jo takakansi herättää ajatuksia: ”Suomessa on asuttu metsän avulla kymmenentuhatta vuotta. Tuosta ajasta 9900 vuotta metsätyöt tehtiin kirveellä.” Saha on tuore keksintö, moottorisahasta ja metsätyökoneesta puhumattakaan.

WP_20150723_002

Maahengen vuonna 2009 julkaisema kirja etenee aikajärjestyksessä. Alku löytyy luontevasti kivikirveestä ja lopussa esitellään esimerkiksi Fiskarsin Handy-sarjan kirveet. Välistä löytyy kiihtyvä tekninen kehitys kyläsepistä konetakomoihin.

Ensimmäisissä kivikirveissä ei ollut silmää, vaan puuvarsi vartettiin kiviterän ympärille. Handy-kirveissä kehä on tavallaan kiertynyt umpeen, sillä myös niissä komposiittivarsi kiertyy terän ympärille. Puuvartta ei nykykirveestä enää löydy.

Kirja kertoo elävästi, miten vielä muutama sukupolvi sitten kirveenvarren veistäminen oli miehen mitta. Veisto vaati hyvää materiaalia, vakaata veistokättä ja kauneudentajua. Hyvä kirves oli paitsi käytännöllinen, myös kaunis ja turvallinen. Terä ei saanut irrota, ja se varmistettiin käärmekiilalla eli miehekkäämmin ilmaisten koirankullilla.

Kirja esittelee yksityiskohtaisesti suomalaisen kirveen ominaisuudet ja käyttötavat läpi historian. Kirjasta paljastuu muun muassa se, että tärkeä, mutta arkinen esine on ollut yllättävän vähän esillä taiteessa, vaikka mainintoja kirveestä löytyy Kalevalasta asti. Kirjan kieli on erinomaisen selkeää ja kuvitus runsasta. Eipä siis ihme, että teos aikoinaan päätyi Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaaksi.

Tietolaatikoista paljastuu muun muassa se, mistä on peräisin kertomus suomalaisen miehen suhtautumisesta ylävirralta kelluvan puunlastun välittämään viestiin. Kirveellehän siinä tuli töitä. Tyrvään ja Karkun rajamailta periytyvällä tarinalla on kuitenkin vähemmän tunnettu onnellinen loppu.

Kirves on ollut ennen muuta luontosuhteen väline. Entisaikoina metsämies aloitti puun kaatamisen kumauttamalla sitä hamaralla kylkeen. Puu piti tainnuttaa ennen kuin terä alkoi irrottaa lastuja vuosisatoja kasvaneesta rungosta. Vaikka entisaikojen puunkäyttöä on moitittu tuhlailevaksi, ei puita silti turhaan kaadettu.

Maasolan kirja herättää pohtimaan sitä, kannattaisiko kirveelle antaa nykyäänkin enemmän töitä. Käsivoimin tapahtuva pienpuun raivaus parantaisi parhaimmillaan sekä ihmisten terveyttä että luonnon tilaa – ja antaisi kouriintuntuvan muistutuksen siitä, miten paljon työtä ja luonnonvaroja hyvinvointimme vaatii. Kuulostaako naiivilta ehdotukselta? Tätä voi itse kukin miettiä vaikkapa sisätilojen kuntoilukeskuksissa hikoillessaan.

Paljolti mökkikulttuurin ansiosta kirves on edelleen monille suomalaisille tuttu työväline. Metsätyökoneiden aikakausi jää todennäköisesti muutamaan vuosikymmeneen, mutta ehkäpä kirves rakentaa suomalaista kulttuuria vielä toisetkin 10 000 vuotta.

Juha Maasola. Kirves. Maahenki, 2009.

Mistä tulee myrkynvihreä?

Harvapa taitaa enää tietää mistä oikeastaan juontuu kielikuva myrkynvihreydestä. Kielikuvan tausta selviää Eeva-Liisa Hallanaron ja Kirsti Loukola-Ruskeeniemen teoksesta ”Arseenia Kalliossa!” Kirja käy kokonaisvaltaisesti läpi arseenin esiintymisen ympäristössä, kulkeutumisreitit, luonto- ja terveysvaikutukset sekä yhteiskunnallisen ohjauksen ja riskinhallinnan pääpiirteet.

Capture

Arseeni on ollut monessa mukana. Kirjan historiallisessa katsauksessa esitellään arseenin käyttökohteita kivikaudesta nykypäivään. Aiheen pariin johdatellaan mielikuvilla salapoliisitarinoiden arsenikkimurhaajista. Tämän jälkeen lukija saa kuin huomaamattaan tietoa arseenin kemiallisista ominaisuuksista, esiintymisestä, käytöstä, vaikutuksista ja haittojen torjunnasta. Teoksen aloittava luku onkin malliesimerkki siitä, miten koukuttavasti yksittäistä alkuainetta kuvaava asiatieto voidaan paketoida.

Teoksen tietoja voi sulatella vaikkapa maalikaupassa. Arseenista valmistettiin 1800-luvulla yleisesti käytettyjä – myrkynvihreitä – väriaineita scheenvihreää ja pariisinvihreää. Esimerkiksi Napoleonin on epäilty kuolleen tapettiväreissä olleiden arseeniyhdisteiden takia. Nykytiedon perusteella tämä epäily on liioiteltu, vaikka Napoleonin elimistössä olikin arseenia paljon enemmän kuin nykyihmisillä. Myrkyllisen vihreät värit säilyivät käytössä pitkään vielä senkin jälkeen, kun niiden haitoista oli saatu selvää näyttöä.

Vähitellen tieto on päässyt voitolle. Nykyään Euroopassa ihmisten kudosten arseenipitoisuus lienee vähentynyt noin sadasosaan 1800-luvun pitoisuuksista. Suomessa tiettävästi kukaan ei ole kuollut arseenin takia. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, arseeniriski on nykyään maassamme miltei merkityksetön ja se voi säilyäkin sellaisena. Mutta vain jos ihmiset hyväksyvät yleisesti riskien vähentämiseen tarvittavat määräykset, ohjeet, arvioinnin ja tutkimuksen.

Hallanaro, Eeva-Liisa & Loukola-Ruskeeniemi, Kirsti. Arseenia kalliossa! ja mitä siitä sitten seuraa… Geologian tutkimuskeskus, Erikoisjulkaisut. Helsinki. http://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_089.pdf

Tämä lyhennetty kirja-arvio löytyy kokonaisuudessaan Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 4/2015.

Kurkistus kauas lööppien taakse

IMG_1872

Koitan parhaani mukaan välttää altistumista viinanhöyryisiä sekoiluja, seksiä ja väkivaltaa pursuaville iltapäivälehtien lööpeille. Lukijalleen ne antavat parhaimmillaankin vain pahan mielen. Onneksi näitä aiheita voidaan käsitellä myös ajatuksia herättävällä tavalla. Riihimäen kirjastosta mukaani sattunut Teemu Keskisarjan kirja Kyynelten kallio on tästä mainio esimerkki.

Vuonna 2011 ilmestynyt kirja käsittelee suomalaista rikollisuutta historiallisten lähteiden valossa. Tämäkään teksti ei ole mitään hilpeätä rallattelua. Eniten huomiota saavat seksuaalirikolliset, varsinkin eläimiin sekaantujat.

Ruotsi-Suomessa eläimiin sekaantuminen oli ilmeisesti paljon yleisempää kuin eteläisemmän Euroopan maissa. Jostakin syystä tätä ei koulujen historiankirjoissa ole korostettu. Esivalta yritti ehkäistä eläimiin sekaantumista muun muassa määräämällä, etteivät pojat saa mennä paimentamaan eläimiä metsään. Kansalla ei ollut halua määräystä totella. Naisilla ja tytöillä oli yllin kyllin tekemistä kotonakin, eikä paimentaminen sopinut aikamiesten arvolle.

Käytännössä kiellon valvonta oli onneksi mahdotonta. Byrokratia ei muutenkaan kyennyt toteuttamaan määräyksiä aina aivan pilkulleen. Kuten Keskisarja luonnehtii: ”Kuningas tai valtaneuvosto sai päähänsä jotakin, minkä hovioikeus tai tuomiokapituli välittivät kentälle, maaherra ja kihlakunnantuomari käsittivät käskystä puolet, jäännöstä eivät nimismies ja kirkkoherra osanneet tai viitsineet toteuttaa, joten arki jatkui entisellään.”

Pahoja tapoja suitsittiin ennen muuta Mooseksen laista kumpuavilla kovilla rangaistuksilla. Vaikka Ruotsi-Suomea voi luonnehtia takapajuiseksi maatalousvaltioksi, oli oikeusjärjestelmä puutteistaan huolimatta jo varhain niin kehittynyt, että väärintekijät saattoivat hyvinkin päätyä käräjille vastaamaan teoistaan.

Eläimiin sekaantuja joutui pyövelin käsittelyyn, jos rikkomus luontoa kohtaan pystyttiin oikeudessa näyttämään epäilyksettä toteen. Myös hyväksikäytön kohteeksi joutunut eläin tuomittiin kuolemaan. Sekasikiöiden pelko oli todellinen. Konkreettista tukea pelolle antoi se, että esimerkiksi lehmät synnyttivät silloin tällöin epämuodostuneita vasikoita, tosin aivan luonnollisista syistä.

Oikeusjärjestelmä ei hellinyt murhamiehiä eikä homouttakaan hyväksytty. Kummalliselta vaikuttaa se, että historiallisista lähteistä ei juurikaan löydy tietoja pedofiileistä, jotka nykyään ovat lööppien peruskauraa. Miksei käräjien pöytäkirjoista löydy merkintöjä pedofiilejä vastaan nostetuista syytteistä? Oliko pedofilia ennen yhtä yleistä kuin nytkin, mutta sitä ei kyetty tai haluttu saada kuriin oikeusjärjestelmän avulla? Vai onko pedofilia oikeasti lisääntynyt jonkin nyky-yhteiskuntaan liittyvän tekijän takia? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kovin mairittelevalta.

Raamatun tulkinnasta kumpuavat oikeusnormit kohtelivat karusti myös aviorikkojia. Rakkaudesta voitiin rangaista kuolemalla, eikä onneton liitto ollut eroperuste. Biologisesti määräytyneet vietit veivät ihmistä kuten nykyäänkin ja todisteet rikoksista tulivat herkästi kaikkien nähtäviksi, koska luotettavia ehkäisyvälineitä ei ollut. Naimisissa olevalle isännälle aviottoman lapsen synnyttänyt piika saattoi säilyttää henkensä valehtelemalla, että oli joutunut vaikkapa tuntemattoman kulkumiehen raiskaamaksi. Tällöin hän välttyi joutumasta syytetyksi avioliiton rikkomisesta.

Onnettomia ihmiskohtaloita riitti Ruotsi-Suomen valtakunnassa. Mutta oli sitä onneakin. Ehkä kaikkein kiinnostavinta Keskisarjan kirjassa on pohdinta siitä, millaisen tiedon varassa rakennamme kuvaa menneisyydestä: ”Olisikohan niin, että lyhyt, epävarma, rikkinäinen ja kivulias elämä oli myös nautinnoista sakea?”

Nykyaikaan asti säilyneet lähteet kertovat tavallisen kansan kohtaloista lähinnä silloin, kun jokin oli mennyt pahasti pieleen. Tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ei jälkipolville paljon todisteita jäänyt: ”Kirjurin ei tarvinnut suoltaa tekstiä kaverin olalletaputuksesta, hyvistä löylyistä, tasapainoisesta aviorakkaudesta, välikohtauksitta vedetystä sikahumalasta, turvallisesta isoisästä, avuliaista naapuruksista, kätevästä lapsenpäästäjäeukosta tai niistä pojista, jotka leikkivät vain käpylehmillä.” Tätä taidan miettiä kun seuraavan kerran joudun katselemaan surkeita lööppejä marketin kassajonossa.

Teemu Keskisarja (2011). Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Siltala, Porvoo.