luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: kirja-arvio

Huonojen tietokirjojen haistelua

img_2081

On olemassa hyvällä ja huonolla tavalla huonoja tietokirjoja. Hyvällä tavalla tietokirja on huono silloin, kun se puutteistaan huolimatta jollain tavalla syventää tai avartaa lukijansa ajattelua. Huono tietokirja voi onnistua olemaan väärässä siten, että lukijan on pakko perustella omat vastakkaiset näkemyksensä entistä vankemmin. Joskus voi käydä jopa niinkin, että ennakkoon huonoksi epäilty kirja onnistuu kääntämään lukijansa ajatukset aidosti uusille urille ja muuttuu näin hyväksi tietokirjaksi. Tämän takia huonoltakin vaikuttavia tietokirjoja voi olla hyödyllistä lukea.

Nicolette Hahn Nimanin teos Pihvin puolustus – kohti kestävää lihantuotantoa (Atar, 2016) on huono tietokirja, joka kannattaa lukea. Kirjan huonous johtuu ensinnäkin tarkoituksellisen yksipuolisesta lähestymistavasta. Kirja on vastaisku naudanlihan ympäristö- ja terveyshaittoja korostavalle kasvissyöjien ja ympäristönsuojelijoiden kritiikille. Kirjoittajan mukaan pienimuotoinen ja laiduntamiseen perustuva nautakarjan kasvatus on ekologisesti kestävä tapa tuottaa terveellistä ravintoa. Laiduntamista puolustaessaan kirja ohittaa sujuvasti monet nautakarjan haittoja korostavat tutkimukset.

Pihvin puolustuksen huonous johtuu myös käännöksen heikosta laadusta. Yhdysvalloissa alun perin julkaistu kirja on käännetty, mutta ei suomennettu. Englanninkieliset rakenteet ja ilmaukset paistavat monin paikoin läpi, ja käännökseen on pujahtanut myös pikkuvirheitä sinne tänne. Tästä huolimatta kirjan perussanoma tulee selvästi esiin, osin tosin sen takia että kirjoittaja toistaa ja alleviivaa ydinviestejään turhankin usein.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää. Laiduntavalla nautakarjalla on sijansa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa. Amerikkalainen peruspihvinsyöjä ei saa synninpäästöä, sillä väkirehuun ja antibioottien runsaaseen käyttöön perustuvaa tehdasmaista nautateollisuutta kirja vastustaa ankarasti. Tässäpä miettimistä myös suomalaisen karjatalouden tulevaisuuden haasteisiin.

Kaiken takana lienee salaliitto

Toinen esimerkki huonosta tietokirjasta on Mikko Paunion Vihreä valhe (Auditorium, 2015). Kirja on sekava kokoelma rakenteellisesti jäsentymättömiä ja ajatuksellisesti puokkoilevia vuodatuksia, joissa hyökätään ympäristönsuojelun tavoitteita ja toteutusta vastaan.

Eniten kirjassa kritisoidaan jätehuollon toteutusta Suomessa sekä globaaleja pyrkimyksiä energian ja veden säästämiseen. Lisäksi luodaan mielikuvia esimerkiksi natsi-Saksasta nykyisen ympäristöpolitiikan esikuvana ja ilmastonmuutosta koskevan tutkimuksen perustavanlaatuisesta erheellisyydestä. Kirjoittajan näkökulmasta kertoo paljon jo teoksen alaotsikko: ”Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset”.

Kirjaan on vaikea suhtautua vakavasti otettavana puheenvuorona, vaikka lähdeluettelosta löytyy yli 450 lähdeviitettä. Viitteiden käyttö on valikoivaa. Tieteelliset tutkimukset sekoitetaan surutta ei-tieteellisiin lähteisiin ja pelkkiin perustelemattomiin mielipiteisiin. Asiallinen kritiikki hukkuu mielikuvituksellisten salaliittoteorisointien sekaan. Tämä on sääli, sillä teoksesta löytyy myös terävää ympäristöpolitiikan virheiden ruodintaa ja hyvinkin tarpeellista eri tavoitteiden painoarvon vertailua.

Erityisen outoa on kirjoittajan tarve spekuloida niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin ympäristöpolitiikan vaikuttajien ja tutkijoiden henkilökohtaisilla motiiveilla. Se, että tietty henkilö on käynyt lapsuudessaan Steiner-koulua, ei välttämättä johda siihen, että hänen nykyisiä päätöksiään ohjaisi jonkinlainen ”teosofinen ympäristöuskonto”.

Salaliittoteorioihin taipuvaisten ympäristönsuojelun kriitikoiden joukossa tällaiset kirjat toimivat kaikukammioina, jotka vahvistavat perusteettomia harhaluuloja entisestään. Omalla kohdallani olo jäi kirjan lukemisen jälkeen hämmentyneeksi ja turhautuneeksi. Tolkullista kriittistä keskustelua tällaiset teokset tuskin edistävät. Mutta onneksi niitä hyvällä tavalla huonojakin tietokirjoja riittää. Hyvistä tietokirjoista puhumattakaan.

Mainokset

Tuohesta on moneksi

img_3979

Maailman ongelmat aiheutuvat nuorista miehistä, joilta puuttuu neljä tärkeää T:tä: työ, tyttöystävä, tuohi ja tulevaisuus. Näin väittää Helsingin Sanomien Tommi Nieminen. Taloustaantumassa kitkuteltaessa varsinkin tuohen puute on ongelma, joka herkästi johtaa tupen rapinoihin.

Mutta moniko nuori enää tietää mitä tuohi oikeastaan on? Arvelisin, että suuri osa tuntee tuohen vain ylimalkaisesti. Niin, ja ylimalkainen tarkoitti alun perin tuohikaton päälle painoiksi asetettuja malkapuita, jotka katon harjalla menivät toistensa yli.

Ylimalkaisen ohella tupen rapinat on toinen yleisesti käytössä oleva ilmaus, jonka alkuperä liittyy tuoheen. Puukkojen tupet tehtiin aiemmin koivun tuohesta, joka päästi rapisevan äänen puukkoa esiin vedettäessä. Nahka- ja muovituppien aikakaudella tätä uhkaavaa ääntä ei onneksi kovin helposti pääse kuulemaan.

Nykyisin koivun tuohi on tuttu lähinnä sytykkeenä nuotiolta tai mökkisaunalta. Omavaraistaloudessa tuohi sitävastoin oli monikäyttöinen materiaali. Se palveli tulenteon ohella niin katto- ja eristemateriaalina kuin kalastuksessa kohona. Siitä saatiin virsuja jalkineiksi, kontteja kuljetuksiin ja rasioita säilytykseen. Tuohesta tehtiin koruja, leluja, pesuvälineitä ja soittimia. Tuohta voitiin punoa, neuloa ja taitella. Kemiallisen käsittelyn avulla siitä saatiin tököttiä eli tuohitervaa.

Useimmat tuohen käyttömuodot ovat jo painuneet unohduksiin, vaikka osa tuohisanastosta elääkin vielä kielessämme. Tuohikulttuurin ohentuminen tulee selväksi Sirkka-Liisa Rannan mainiosta teoksesta Ylimuistoinen tuohi. Tuohen kulttuurihistoriaan syvälle sukeltava kirja kannustaa tuohiperinteiden ylläpitoon, mutta myös kehittämään uusia käyttömuotoja. Turisteille kaupattavien koristeiden ja korujen lisäksi tuohta voitaisiin hyödyntää vaikkapa lääketeollisuudessa. Tuohen antibioottiset ominaisuudet on tunnettu ikiaikaisesti ja tästä kulttuuriperinnöstä voitaisiin ammentaa myös nykyisessä biotaloushuumassa.

Tuohen väheksynnällä on pitkät perinteet. Sivistyneistö puhui jo 1800-luvulla alentavaan sävyyn suomalaiskansallisesta ”tuohikulttuurista”, josta piti päästä eroon modernisoituvassa yhteiskunnassa. Mutta oli tuohella puolustajansakin. Suomalainen valistusajattelija Anders Chydenius (1729-1803) tutki muiden toimiensa ohella Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämiä tuohiveneitä. Chydenius yritti innostaa aikalaisiaan rakentamaan ja käyttämään tuohesta tehtyjä veneitä, mutta huonolla menestyksellä. Vaikutukseksi jäi lähinnä se, että Chydeniusta alettiin nimittää pilkallisesti tuohi-Antiksi.

Chydeniuksen uraa pilkka ei onneksi pilannut. Nykynäkökulmasta nimitys tuntuu jopa osuvalta, sillä elinkeinovapautta tarmokkaasti puolustanutta Chydeniusta pidetään yleisesti suomalaisen taloustieteen isähahmona. Ja vaikka muu tuohituntemuksemme on kuihtunut, niin tämä tuohitieteen haara kukoistaa elinvoimaisena.

Lisää tietoa tuohesta: Sirkka-Liisa Ranta: Ylimuistoinen tuohi. Maahenki, 2016.

 

Eroon itsekkäästä ydinpelosta

Energiapolitiikan yksi isoimmista kummallisuuksista on, että samaan aikaan kun Suomessa rakennetaan uusia ydinvoimaloita, ollaan Ruotsissa ja Saksassa sulkemassa aivan toimintakelpoisia ydinvoimaloita. Sekä rakentamista että sulkemista perustellaan ympäristöongelmien hallinnalla.

WP_20160606_20_12_29_Pro

Uusi tietokirja Musta hevonen – ydinvoima ja ilmastonmuutos antaa tukevia eväitä näiden kummallisuuksien ymmärtämiseen. Rauli Partasen ja Janne M. Korhosen kirjoittamassa kirjassa otetaan reippaasti ja perustellusti kantaa ydinvoiman puolesta. Perusväittämä on, että ydinpelot ovat liioiteltuja. Vain vähän hiilipäästöjä aiheuttavan, laajasti testatun ja riittävän turvalliseksi osoitetun teknologian mahdollisuuksia ei kannata jättää hyödyntämättä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Teos on ilahduttavan monipuolinen. Aluksi esitellään ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan energianjanon karut realiteetit. Viime vuosien ilmastopolitiikan edistymisestä huolimatta olemme matkalla kohti kuumentuvaa planeettaa. Näillä näkymin ei ole mitään varmuutta siitä, säilyvätkö yhteiskuntamme elinkelpoisina.

Kirjan toinen pääosio jäsentyy ydinvoimaa vastaan esitetyn kritiikin perusteella. Kirjoittajat ampuvat alas monia ydinvoiman vastustajien esittämiä väitteitä muun muassa ydinpolttoaineiden riittävyydestä, ydinjätteiden varastoinnista, ydinonnettomuuksien terveysriskeistä ja ydinvoiman taloudellisesta kannattavuudesta.

Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteydet tuodaan myös esiin. Kiertotaloutta aivan parhaimmillaan on tappamiseen tarkoitetun uraanin kierrättäminen energiantuotantoon. Pelkoja rauhanomaiseen käyttöön tarkoitetun ydinmateriaalin leviämisestä terroristien tai itsevaltiaiden käsiin kirjoittajat pitävät liioiteltuina.

Kolmas pääosio on suomalaiseen keskusteluun erityisen tervetullutta yhteiskuntatieteellistä energiapohdintaa. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti mustavalkoisia stereotypioita, jotka esittävät ydinvoimayhtiöt lähtökohtaisesti pahoina suuryrityksinä ja uusiutuvan energian tuottajat puhtoisina pienyrittäjinä. Lisää syvyyttä ja varmastikin myös uusia sävyjä tähän kritiikkiin olisi tuonut surkuhupaisia piirteitä saanut Fennovoiman voimalan valmisteluprosessin läpikäynti.

Teos esittelee ydinvoimaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia kiihkottomasti. Fokus on ydinvoimassa, joten muiden energian tuotantomuotojen mahdollisuuksia ei esitellä yhtä perusteellisesti kuin eri ydinvoimateknologioita. Tämän takia uusiutuvien energiamuotojen mahdollisuuksista jää ehkä liian pessimistinen mielikuva. Toisaalta kirja tuo esiin sen, että uusien hyötöreaktorien myötä myös ydinenergia voitaisiin luokitella uusiutuvaksi.

Kirjan ehkä tärkein sanoma on se, että kun ydinvoiman vastustajien ja puolustajien kiistely käy kiihkeänä, huomio kiinnittyy vääjäämättä väärään paikkaan: ”Fossiilijätit nauravat koko matkan pankkiin, kun vähähiilisten vaihtoehtojen kannattajat ovat tukkanuottasilla keskenään.”

Rauli Partanen & Janne M. Korhonen (2016) Musta Hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos, Helsinki. 320 s.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.

Kesäkirves teräväksi

Kirves on mainiota kesäluettavaa. Selailin sadepäivinä Juha Maasolan Kirvestä, joka osoittautui monipuoliseksi tietopaketiksi. Jo takakansi herättää ajatuksia: ”Suomessa on asuttu metsän avulla kymmenentuhatta vuotta. Tuosta ajasta 9900 vuotta metsätyöt tehtiin kirveellä.” Saha on tuore keksintö, moottorisahasta ja metsätyökoneesta puhumattakaan.

WP_20150723_002

Maahengen vuonna 2009 julkaisema kirja etenee aikajärjestyksessä. Alku löytyy luontevasti kivikirveestä ja lopussa esitellään esimerkiksi Fiskarsin Handy-sarjan kirveet. Välistä löytyy kiihtyvä tekninen kehitys kyläsepistä konetakomoihin.

Ensimmäisissä kivikirveissä ei ollut silmää, vaan puuvarsi vartettiin kiviterän ympärille. Handy-kirveissä kehä on tavallaan kiertynyt umpeen, sillä myös niissä komposiittivarsi kiertyy terän ympärille. Puuvartta ei nykykirveestä enää löydy.

Kirja kertoo elävästi, miten vielä muutama sukupolvi sitten kirveenvarren veistäminen oli miehen mitta. Veisto vaati hyvää materiaalia, vakaata veistokättä ja kauneudentajua. Hyvä kirves oli paitsi käytännöllinen, myös kaunis ja turvallinen. Terä ei saanut irrota, ja se varmistettiin käärmekiilalla eli miehekkäämmin ilmaisten koirankullilla.

Kirja esittelee yksityiskohtaisesti suomalaisen kirveen ominaisuudet ja käyttötavat läpi historian. Kirjasta paljastuu muun muassa se, että tärkeä, mutta arkinen esine on ollut yllättävän vähän esillä taiteessa, vaikka mainintoja kirveestä löytyy Kalevalasta asti. Kirjan kieli on erinomaisen selkeää ja kuvitus runsasta. Eipä siis ihme, että teos aikoinaan päätyi Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaaksi.

Tietolaatikoista paljastuu muun muassa se, mistä on peräisin kertomus suomalaisen miehen suhtautumisesta ylävirralta kelluvan puunlastun välittämään viestiin. Kirveellehän siinä tuli töitä. Tyrvään ja Karkun rajamailta periytyvällä tarinalla on kuitenkin vähemmän tunnettu onnellinen loppu.

Kirves on ollut ennen muuta luontosuhteen väline. Entisaikoina metsämies aloitti puun kaatamisen kumauttamalla sitä hamaralla kylkeen. Puu piti tainnuttaa ennen kuin terä alkoi irrottaa lastuja vuosisatoja kasvaneesta rungosta. Vaikka entisaikojen puunkäyttöä on moitittu tuhlailevaksi, ei puita silti turhaan kaadettu.

Maasolan kirja herättää pohtimaan sitä, kannattaisiko kirveelle antaa nykyäänkin enemmän töitä. Käsivoimin tapahtuva pienpuun raivaus parantaisi parhaimmillaan sekä ihmisten terveyttä että luonnon tilaa – ja antaisi kouriintuntuvan muistutuksen siitä, miten paljon työtä ja luonnonvaroja hyvinvointimme vaatii. Kuulostaako naiivilta ehdotukselta? Tätä voi itse kukin miettiä vaikkapa sisätilojen kuntoilukeskuksissa hikoillessaan.

Paljolti mökkikulttuurin ansiosta kirves on edelleen monille suomalaisille tuttu työväline. Metsätyökoneiden aikakausi jää todennäköisesti muutamaan vuosikymmeneen, mutta ehkäpä kirves rakentaa suomalaista kulttuuria vielä toisetkin 10 000 vuotta.

Juha Maasola. Kirves. Maahenki, 2009.

Mistä tulee myrkynvihreä?

Harvapa taitaa enää tietää mistä oikeastaan juontuu kielikuva myrkynvihreydestä. Kielikuvan tausta selviää Eeva-Liisa Hallanaron ja Kirsti Loukola-Ruskeeniemen teoksesta ”Arseenia Kalliossa!” Kirja käy kokonaisvaltaisesti läpi arseenin esiintymisen ympäristössä, kulkeutumisreitit, luonto- ja terveysvaikutukset sekä yhteiskunnallisen ohjauksen ja riskinhallinnan pääpiirteet.

Capture

Arseeni on ollut monessa mukana. Kirjan historiallisessa katsauksessa esitellään arseenin käyttökohteita kivikaudesta nykypäivään. Aiheen pariin johdatellaan mielikuvilla salapoliisitarinoiden arsenikkimurhaajista. Tämän jälkeen lukija saa kuin huomaamattaan tietoa arseenin kemiallisista ominaisuuksista, esiintymisestä, käytöstä, vaikutuksista ja haittojen torjunnasta. Teoksen aloittava luku onkin malliesimerkki siitä, miten koukuttavasti yksittäistä alkuainetta kuvaava asiatieto voidaan paketoida.

Teoksen tietoja voi sulatella vaikkapa maalikaupassa. Arseenista valmistettiin 1800-luvulla yleisesti käytettyjä – myrkynvihreitä – väriaineita scheenvihreää ja pariisinvihreää. Esimerkiksi Napoleonin on epäilty kuolleen tapettiväreissä olleiden arseeniyhdisteiden takia. Nykytiedon perusteella tämä epäily on liioiteltu, vaikka Napoleonin elimistössä olikin arseenia paljon enemmän kuin nykyihmisillä. Myrkyllisen vihreät värit säilyivät käytössä pitkään vielä senkin jälkeen, kun niiden haitoista oli saatu selvää näyttöä.

Vähitellen tieto on päässyt voitolle. Nykyään Euroopassa ihmisten kudosten arseenipitoisuus lienee vähentynyt noin sadasosaan 1800-luvun pitoisuuksista. Suomessa tiettävästi kukaan ei ole kuollut arseenin takia. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, arseeniriski on nykyään maassamme miltei merkityksetön ja se voi säilyäkin sellaisena. Mutta vain jos ihmiset hyväksyvät yleisesti riskien vähentämiseen tarvittavat määräykset, ohjeet, arvioinnin ja tutkimuksen.

Hallanaro, Eeva-Liisa & Loukola-Ruskeeniemi, Kirsti. Arseenia kalliossa! ja mitä siitä sitten seuraa… Geologian tutkimuskeskus, Erikoisjulkaisut. Helsinki. http://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_089.pdf

Tämä lyhennetty kirja-arvio löytyy kokonaisuudessaan Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 4/2015.

Kurkistus kauas lööppien taakse

IMG_1872

Koitan parhaani mukaan välttää altistumista viinanhöyryisiä sekoiluja, seksiä ja väkivaltaa pursuaville iltapäivälehtien lööpeille. Lukijalleen ne antavat parhaimmillaankin vain pahan mielen. Onneksi näitä aiheita voidaan käsitellä myös ajatuksia herättävällä tavalla. Riihimäen kirjastosta mukaani sattunut Teemu Keskisarjan kirja Kyynelten kallio on tästä mainio esimerkki.

Vuonna 2011 ilmestynyt kirja käsittelee suomalaista rikollisuutta historiallisten lähteiden valossa. Tämäkään teksti ei ole mitään hilpeätä rallattelua. Eniten huomiota saavat seksuaalirikolliset, varsinkin eläimiin sekaantujat.

Ruotsi-Suomessa eläimiin sekaantuminen oli ilmeisesti paljon yleisempää kuin eteläisemmän Euroopan maissa. Jostakin syystä tätä ei koulujen historiankirjoissa ole korostettu. Esivalta yritti ehkäistä eläimiin sekaantumista muun muassa määräämällä, etteivät pojat saa mennä paimentamaan eläimiä metsään. Kansalla ei ollut halua määräystä totella. Naisilla ja tytöillä oli yllin kyllin tekemistä kotonakin, eikä paimentaminen sopinut aikamiesten arvolle.

Käytännössä kiellon valvonta oli onneksi mahdotonta. Byrokratia ei muutenkaan kyennyt toteuttamaan määräyksiä aina aivan pilkulleen. Kuten Keskisarja luonnehtii: ”Kuningas tai valtaneuvosto sai päähänsä jotakin, minkä hovioikeus tai tuomiokapituli välittivät kentälle, maaherra ja kihlakunnantuomari käsittivät käskystä puolet, jäännöstä eivät nimismies ja kirkkoherra osanneet tai viitsineet toteuttaa, joten arki jatkui entisellään.”

Pahoja tapoja suitsittiin ennen muuta Mooseksen laista kumpuavilla kovilla rangaistuksilla. Vaikka Ruotsi-Suomea voi luonnehtia takapajuiseksi maatalousvaltioksi, oli oikeusjärjestelmä puutteistaan huolimatta jo varhain niin kehittynyt, että väärintekijät saattoivat hyvinkin päätyä käräjille vastaamaan teoistaan.

Eläimiin sekaantuja joutui pyövelin käsittelyyn, jos rikkomus luontoa kohtaan pystyttiin oikeudessa näyttämään epäilyksettä toteen. Myös hyväksikäytön kohteeksi joutunut eläin tuomittiin kuolemaan. Sekasikiöiden pelko oli todellinen. Konkreettista tukea pelolle antoi se, että esimerkiksi lehmät synnyttivät silloin tällöin epämuodostuneita vasikoita, tosin aivan luonnollisista syistä.

Oikeusjärjestelmä ei hellinyt murhamiehiä eikä homouttakaan hyväksytty. Kummalliselta vaikuttaa se, että historiallisista lähteistä ei juurikaan löydy tietoja pedofiileistä, jotka nykyään ovat lööppien peruskauraa. Miksei käräjien pöytäkirjoista löydy merkintöjä pedofiilejä vastaan nostetuista syytteistä? Oliko pedofilia ennen yhtä yleistä kuin nytkin, mutta sitä ei kyetty tai haluttu saada kuriin oikeusjärjestelmän avulla? Vai onko pedofilia oikeasti lisääntynyt jonkin nyky-yhteiskuntaan liittyvän tekijän takia? Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kovin mairittelevalta.

Raamatun tulkinnasta kumpuavat oikeusnormit kohtelivat karusti myös aviorikkojia. Rakkaudesta voitiin rangaista kuolemalla, eikä onneton liitto ollut eroperuste. Biologisesti määräytyneet vietit veivät ihmistä kuten nykyäänkin ja todisteet rikoksista tulivat herkästi kaikkien nähtäviksi, koska luotettavia ehkäisyvälineitä ei ollut. Naimisissa olevalle isännälle aviottoman lapsen synnyttänyt piika saattoi säilyttää henkensä valehtelemalla, että oli joutunut vaikkapa tuntemattoman kulkumiehen raiskaamaksi. Tällöin hän välttyi joutumasta syytetyksi avioliiton rikkomisesta.

Onnettomia ihmiskohtaloita riitti Ruotsi-Suomen valtakunnassa. Mutta oli sitä onneakin. Ehkä kaikkein kiinnostavinta Keskisarjan kirjassa on pohdinta siitä, millaisen tiedon varassa rakennamme kuvaa menneisyydestä: ”Olisikohan niin, että lyhyt, epävarma, rikkinäinen ja kivulias elämä oli myös nautinnoista sakea?”

Nykyaikaan asti säilyneet lähteet kertovat tavallisen kansan kohtaloista lähinnä silloin, kun jokin oli mennyt pahasti pieleen. Tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ei jälkipolville paljon todisteita jäänyt: ”Kirjurin ei tarvinnut suoltaa tekstiä kaverin olalletaputuksesta, hyvistä löylyistä, tasapainoisesta aviorakkaudesta, välikohtauksitta vedetystä sikahumalasta, turvallisesta isoisästä, avuliaista naapuruksista, kätevästä lapsenpäästäjäeukosta tai niistä pojista, jotka leikkivät vain käpylehmillä.” Tätä taidan miettiä kun seuraavan kerran joudun katselemaan surkeita lööppejä marketin kassajonossa.

Teemu Keskisarja (2011). Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Siltala, Porvoo.

Työelämän kestävyyttä haarukoimassa

Työstä ja taloudesta on viime vuosina riittänyt paljon puhetta. Valtavirran talouskeskustelussa merkittävimpänä yhteiskunnallisena ongelmana pidetään heiveröistä tai olematonta talouskasvua, jonka takia työtä ei riitä läheskään kaikille halukkaille. ”Jos tätä tahtia jatkamme, kaikilla on kohta oikein leppoisaa. Nälkä saattaa tulla, mutta kiire ei rassaa. On aikaa pyöräillä Jopoilla yhteisöllisiin tapahtumiin.” Näin ironisoi Talouselämä-lehden päätoimittaja Reijo Ruokanen toukokuussa 2014.

Toisenlainen näkymä työelämään avautuu Antti Kasvion teoksesta Kestävä työ ja hyvä elämä. Kasvio ei tarkastele työtä kansantalouden tai yritysten näkökulmasta, vaan ottaa lähtökohdakseen pitkän aikavälin kestävän kehityksen. Tällöin yhteiskunnalliset haasteet – vaikkapa kestävyysvajeet – näyttäytyvät kovin toisenlaisina kuin pelkkää lyhyen aikavälin taloudellista kilpailukykyä painotettaessa.

Työterveyslaitoksessa vanhempana tutkijana työskentelevän Kasvion mukaan kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus on työnteon ja toimeentulon ehdoton edellytys. Kasvion ajattelutapa lähtee niin sanotun vahvan kestävyyden käsitteestä. Sen mukaan erilaisia inhimillisen toiminnan perustana olevan pääoman lajeja ei voi loputtomasti korvata toisillaan. Talouskasvu ei voi ainakaan kokonaan korvata ekologista rappeutumista. Niinpä karu totuus on, että inhimillinen työ on sovitettava käytettävissä olevien luonnonvarojen ja maapallon ekologisen järjestelmän sopeutumiskyvyn asettamiin rajoihin. ”Jos tässä tehtävässä ei onnistuta, sivilisaation jatkumiselle edes osapuilleen nykyisissä muodoissa ei ole enää olemassa edellytyksiä.” (s. 121).

Arkielämässä ja käytännön päätöksenteossa työhön liittyvät ekologiset näkökulmat näyttävät kuitenkin jäävän toissijaisiksi. Kansalaisten päällimmäinen huolenaihe on se, onko heillä ylipäätään töitä. Tämän jälkeen murehditaan sitä, onko työ sisällöltään mielekästä ja tarjoaako se vähintään kohtuullisen toimeentulon. Ympäristönsuojelun ajatellaan usein pikemminkin uhkaavan työpaikkoja, eikä niinkään olevan työn edellytys. Toisaalta ympäristötietoisuus on samaan aikaan lisääntymässä, osittain työnteon itsensä synnyttämien konkreettisten ympäristötuhojen virittämänä. Erityisesti Suomen kaltaisissa korkean koulutustason maissa ympäristötietoisuus on historiallisesti katsoen korkealla tasolla.

Haasteena onkin se, miten erityyppiset huolenaiheet voidaan sovittaa työelämässä yhteen. Voidaanko yksilö- ja systeemitason kysymyksiä tai lyhyen ja pitkän aikavälin ongelmia ratkaista yhtäaikaisesti? Onko työn käsite ajateltava kokonaan uusiksi vai voisiko vuosisatojen kuluessa muotoutuneita työnteon tapoja muuttaa kestävämmäksi pienten askelten avulla?

Kasvion kirja tarjoaa eväitä yhteensovitukselle piirtämällä laajan kaaren esimodernilta ajalta 2050-luvulle. Aihepiiriä taustoittaa noin satasivuinen katsaus työn historiaan. Keskeisenä teesinä on teollisen modernisaation lupaus luonnon hallintaan perustuvasta inhimillisen hyvinvoinnin kasvusta. Selväksi tulee, että vaikka lupaus näyttää tähän asti toteutuneen, kasvun rajat ovat tulossa vastaan. Väestön lisääntymisen ja resurssien liikakäytön takia nykykehitys ei voi jatkua pitkään. Kasvion mukaan esimerkiksi ennustettu maapallon väkiluvun kasvu 9,5 miljardiin vuosisadan puoliväliin mennessä ei ole mahdollista. Väkiluku tulee jäämään pienemmäksi, joko hallitsemattomien kriisien takia tai hallitumman väestösuunnittelun avulla.

Kestävän työn käsitettä avataan kirjan toisessa osiossa. Konkreettisten haastattelusitaattien ansiosta kirja välttää kestävyyskeskustelun helmasynnin, pelkälle abstraktille ja yleiselle tasolle jäävän normatiivisen pohdinnan. Työterveyslaitoksen tutkimuksista peräisin olevat työntekijöiden omakohtaiset näkemykset työelämän ruohonjuuritason haasteista kytkevät teoreettisen pohdinnan arkipäivän todellisuuteen. Kirjaan poimitut sitaatit ovat puhuttelevia, mutta haastattelujen kontekstin esittely jää varsin niukaksi.

Kasvion hahmottelema kestävä työ rakentuu holistisesti kestävyyden eri ulottuvuuksien yhteisvaikutuksena. Yksittäisen ulottuvuuden hyvä hoitaminen ei korvaa puutteita muilla ulottuvuuksilla. Edes ekologinen kestävyys ei yksin riitä. Ekologisen kestävyyden lisäksi tarvitaan liiketoiminnan taloudellista kestävyyttä, jonka avulla organisaatiot voivat säilyä kilpailukykyisenä ja uudistua erityisesti pitkällä aikavälillä. Sosiaalisesti kestävää työtä luonnehtivat tasa-arvoiset ja osallistavat työyhteisöt ja yksilötason inhimillisen kestävyyden mittarina on muun muassa hyvän työkyvyn säilyminen läpi työuran. Kokemus mielekkäästä työstä ja työurasta on yksilötasolla nyky-yhteiskunnassa tärkeää, vaikka työllisten keskimäärin tekemien työtuntien vähenemistä osoittavat tilastot voisi tulkita niinkin, että työn merkitys on vähenemässä.

Kirjan päättää työnteon tulevaisuutta pohtiva osio, jossa hahmotetaan reunaehtoja kestävälle työnteolle ja tarkastellaan Pohjoismaiden erityispiirteitä. Kasvio hahmottaa kaksi erilaista mahdollista työelämän kokonaiskuvaa vuodelle 2050. Myönteisen tulevaisuuskuvan ytimessä on yksilöllisten kykyjen mukaan joustava, häilyvärajainen työnteko ja yhteiskunta, jossa kaikki voivat ainakin jossain määrin osallistua työelämään. Kielteinen tulevaisuudenkuva näyttää ikävästi nykykehityksen jatkumolta: jyrkästi jakautuneet työmarkkinat, jotka toimivat konfliktiherkässä yhteiskunnassa. Oleellista on, että kummassakin tulevaisuudessa joudutaan kohtaamaan niukentuneiden luonnonvarojen ja muuttuneiden ympäristöolojen aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat.

Kasvio ei käsittele suoraan niin sanottuja rebound-ongelmia. Teoksesta kuitenkin hahmottuu selvästi se, että nykyisessä työjärjestelmässä tuottavuuden parantuminen johtaa myös haitallisten ympäristövaikutusten lisääntymiseen ja resurssiongelmien kärjistymiseen. Ekotehokkuuden parantaminen ei riitä, kun lisääntyvän toimeliaisuuden vaikutukset vääjäämättä kertautuvat taloudessa. Lääkkeeksi Kasvio tarjoilee paitsi kohtuullisuutta kulutuksessa, myös kotitalouksille ja koko ihmiskunnalle asetettavia resurssien käytön absoluuttisia rajoja.

Kestävän kehityksen ekologista ulottuvuutta painottavan lähestymistavan etuna on, että yhteiskunnalle voidaan asettaa perusteltuja ja mitattavissa olevia rajoja, joiden puitteissa hyvä elämä saattaa olla mahdollista. Helppoa rajojen määrittely ei ole, mutta ainakin periaatteessa mahdollista.

Epäselvää on, miten muutos kohti näitä rajoja voitaisiin motivoida ja toteuttaa. Nykyiset lääkkeet näyttävät olevat aivan liian karvaita nautittavaksi eikä uusia ihmelääkkeitä ole näköpiirissä. Kasvio taiteilee optimismin ja pessimismin rajoilla. Vauraissa maissa ihmiset ovat haluttomia kohtuullistamaan elämäntapaansa, sillä saavutettuja etuja pidetään oikeudenmukaisesti hankittuna. Toisaalta Kasvio näkee myös mahdollisuuksia tietoisuushyppyihin, jotka johtavat hallittuihin yhteiskunnallisiin suunnanmuutoksiin. Esimerkeiksi hän nostaa Hollannin, Englannin ja Saksan keskustelut suuresta murroksesta ja muutoshallinnasta.

Keskeistä on se, miten yhteiskunnat, yritykset ja yksilöt pystyvät hyödyntämään tietoa ja omia erityispiirteitään kestävämmällä tavalla. Erityisesti Pohjoismailla olisi mahdollisuuksia suunnan näyttäjiksi. Kasvion mukaan Suomellakin olisi mahdollisuus nousta kestävämmän työn ja sivilisaation kansainväliseksi edelläkulkijaksi. Tämä vaatisi työelämän kestävyyshaasteiden hahmottamista paljon laajemmin kuin pelkkänä vihreänä taloutena tai vientimarkkinoille suunnatun ympäristöteknologian edistämisenä.

Kasvion kirjan perusteella on entistäkin selvempää, että ympäristöongelmia ei voida ratkaista yksin ympäristöpolitiikan avulla. Työn politiikka on myös ympäristön politiikkaa, ja päinvastoin. Jatkotutkimushaasteeksi Kasvio esittää syvempää työn luontosuhteen analyysiä. Tämä vaikuttaakin tervetulleelta avaukselta, johon yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen olisi syytä tarttua.

Toinen ajankohtainen jatkotutkimuksen kohde voisi olla Suomen uusi kestävän kehityksen strategia, jota toteuttaa alkuvuonna 2014 lanseerattu kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus. Tämä sitoumus kannustaa yhteiskunnan eri toimijoita kestävyyshaasteiden hallintaan. ”Työtä kestävästi” on yksi yhteiskuntasitoumuksen pääteemoista, mutta toistaiseksi on epävarmaa, riittääkö vapaaehtoisen sitoutumisprosessin voima työntämään työelämää kestävyyden raiteille. Eikä tietoa ole siitäkään, liikutaanko näillä raiteilla junilla, Jopoilla vai kokonaan muunlaisilla kulkupeleillä.

Tämä kirjaesittely on ilmestynyt Alue ja Ympäristö -lehdessä 2/2014.
Kasvio, Antti (2014). Kestävä työ ja hyvä elämä. Gaudeamus, Helsinki. 262 s.

Kirjaesittely: Niukkuuden maailman lähteillä

Yltäkylläisyyden aika on loppumassa. Tämä on ympäristöfilosofi Ville Lähteen mukaan raaka fakta, josta ei tarvitse kiistellä. Sitäkin enemmän miettimistä on siinä, miten yhteiskunnat ja ihmiset selviytyvät niukkenevien luonnonvarojen maailmassa. Lähteen kirja tarjoaa mietinnälle asiallisen kiihkottomat perusteet.

Kirjan keskeinen käsite on ympäristön yhteishyvä, joka tarkoittaa pitkälti samaa kuin ympäristötutkijoiden viime aikoina ylenpalttisestikin suosima ekosysteemipalvelun käsite. Kumpikin viittaa niihin hyötyihin ja toiminnan edellytyksiin, joita elollinen luonto ihmiselle tuottaa. Näihin kuuluvat niin ilmakehän happi jota hengitämme kuin meristä nostettava kala jolla ruokitaan kalanviljelylaitoksissa loiskivia lohia.

Lähde ei määrittele ympäristön yhteishyvää täsmällisesti, eikä se tunnu tarpeelliseltakaan. Sateenvarjomainen käsite on puhutteleva jo itsessään. Kyse on vuorovaikutusten verkostoista ja monien mittakaavojen yhteensulautumista. Ihminen ei elä irrallaan luonnon ekosysteemeistä, vaan olemme vääjäämättömästi mukana joko luomassa tai rapauttamassa ympäristömme yhteishyviä.

Teos jakaantuu viiteen päälukuun. Ensimmäinen luku hahmottaa muutosten ja murrosten luonnetta nykymaailmassa. Toinen luku avaa niukkuuden käsitettä käyttäen konkreettisina esimerkkeinä energian, veden ja ravinnon riittävyyttä. Kolmas luku tarkastelee tiedon epävarmuutta ja syventää keskustelua jaottelemalla niukkuuden absoluuttiseen ja suhteelliseen, rajattuun ja äärimmäiseen sekä lähteiden ja nielujen niukkuuteen. Kaksi viimeistä lukua pohtii sitä, millainen yhteiskuntapoliittinen haaste niukkuus on. Niukkuuteen sopeutuminen ei ole helppoa edes ympäristöliikkeelle, puhumattakaan muista yhteiskunnallisista toimijoista.

Lähde hahmottaa kolme pitkän aikavälin mahdollista tulevaisuutta. Pahimmillaan luonnonvarojen liikakäyttö johtaa absoluuttiseen niukkuuteen, joka romahduttaa yhteisöt eikä jätä mahdollisuuksia kestävämpien toimintatapojen kehittämisen. Toinen vaihtoehto on sitkeä pyrkimys jatkaa nykymenoa mahdollisimman kauan. Tämä vaatisi yhä avoimemman voimapolitiikan käyttöä, ihmisten eriarvoisuuden kasvattamista ja kurjuuden ulkoistamista heikoimmille.

Kolmantena tulevaisuuden perusvaihtoehtona on sopeutuvuuden edellytysten rakentaminen. Tämä vaatisi sitä, että talouden ”realiteettien” sijaan politiikan sisältöjä määrittäisi monipuolinen ekologinen ja yhteiskunnallinen tieto. Valmiita ja ongelmattomia ratkaisuja ei ole, mutta parhaimmillaan voimme hankkia lisäaikaa hallitulle yhteiskunnalliselle muutokselle ja teknologian – niin matalan kuin korkeankin – kehittämiselle.

Aikalisä on tarpeen, sillä olemme perineet tilanteen, jossa monet haitalliset kehityskulut jatkuvat vielä pitkään. Esimerkiksi energiajärjestelmien muuttaminen on vääjäämättä hidasta, riippumatta siitä, miten vakavana ongelmana ilmaston muuttumista tai öljyn hupenemista pidetään.

Lähde painottaa moniulotteisten tarkastelujen tärkeyttä. Monimutkaisia kysymyksiä ei ole mahdollista saada haltuun yksiulotteisilla mittareilla. Silti yksinkertaistavat indikaattorit ovat tarpeen. Tämä tulee esiin kirjassakin, jossa hyödynnetään äärimmilleen pelkistettyjä ja siksi puhuttelevia graafeja vaikkapa biomassan ja fossiilisten polttoaineiden välisten suhteiden havainnollistamiseen.

Liialliset yksinkertaistukset ja kapeat rajaukset ovat ongelmallisia ennen muuta siksi, että ne johtavat ihmistoiminnan sivuvaikutusten unohtamiseen. Lähde kuitenkin huomauttaa, että kärsivällisyys toiminnan sivuvaikutuksista huolehtimiseen on väistämättä kortilla erityisesti silloin, kun ajat ovat ankeat ja saavutetuista eduista on tingittävä.

Teos on helppolukuinen, paikoin jopa lennokas. Sitä ei silti kannata hurauttaa kerralla läpi, sillä lukujen välillä on hieman toistoa. Tämä ei häiritse, jos kirjan malttaa lukea jaksoittain, sisältöä vaikkapa päivän uutisointiin peilaten. Parhaimmillaan kirja lieneekin luku kerrallaan nautittuna, hitaasti sulateltuna.

Ville Lähde (2013). Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere. 188 s.

Ville Lähteen blogi

Tämä kirjaesittely ilmestyi myös Yhteiskuntapolitikka-lehden numerossa 4/2014

Loppuuko yö?

Ekosysteemi voi hyvin, jos sieltä löytyy tähtitieteilijä. Tällaisen luonnehdinnan indikaattorilajista esittää yhdysvaltalainen tietokirjailija Paul Bogard teoksessaan The End of Night. Jos luonnossa on tarpeeksi pimeää tähtihavaintojen tekemiseen, on siellä riittävän häiriötöntä myös monimuotoiselle elonkirjolle.

Keinovaloista taivaalle sinkoutuva valosaaste on jo hävittänyt Linnunradan ja useimmat tähdet kaupungeissa asuvien ihmisten silmistä. Bogard ounastelee, että vaurailla alueilla eläviä ihmisiä vaivaa pimeänpuutteen oireyhtymä. Kun lapsena ei pysty kokemaan tähtikirkasta taivasta, ei sitä osaa kaivata aikuisenakaan. Niinpä keinovalo vain lisääntyy.

Bogard kuvailee yrityksiään päästä paikkoihin, joissa vielä olisi mahdollista kokea aito pimeys. Helppoa se ei ole, sillä kaupungit loistavat satojen kilometrien päähän ja liikenteen valot viistävät asumattomiakin seutuja.

Eri puolilla maailmaa on ryhdytty toimiin huolimatonta, tarpeetonta ja liiallista valaistusta vastaan. Paikoin valosaasteen lisääntymistä onkin onnistuttu hidastamaan. Pimeän taivaan suojelualueita on perustettu, ohjeita ja lainsäädäntöä kehitetty ja tekniikkaa parannettu.

Lisää aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan. Muuten käy niin, että tulevaisuudessa yhä useammasta ekosysteemistä puuttuu tähtitieteilijä ja moni muukin valolle herkkä laji.

Paul Bogard. The End of Night: Searching for Natural Darkness in an Age of Artificial Light. Fourth Estate, 2013.

Tämä kirjaesittely on julkaistu Ympäristö-lehdessä osana laajempaa valosaastetta käsittelevää artikkelia. Paul Bogard esittelee valosaasteen vaikutuksia napakassa kirjoituksessa Yale Environment 360-sivustolla.