luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: luonto

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Mainokset

Pimeyttä pitää suojella

Maailman suurin luonnonsuojelualue on häviämässä. Syynä on se, että tämä alue jää herkästi huomaamatta. Sen sijainti ei selviä kysymällä missä, vaan milloin.

Pimeys tarjoaa suojapaikan monille lajeille. Pimeällä useimmat ihmiset vetäytyvät nukkumaan, jolloin ympäristöön jää enemmän tilaa ja rauhaa. Puolet maapallosta pitäisi olla koko ajan luontaisen pimeyden peitossa.

Satelliittikuviin perustuvissa tutkimuksissa on osoitettu, että näin ei ole. Vain 17 % maapallon väestöstä näkee täysin valosaasteettoman yötaivaan asuinpaikaltaan. Noin 60 % eurooppalaisista asuu alueilla, joilla ei keinovalaistuksen takia ole enää mahdollista nähdä Linnunrataa.

Capture

Photo by Vincent Chin on Unsplash

Todellisuudessa tilanne on vielä pahempi, sillä satelliittikuvat jättävät huomiotta suuren osan LED-valoista. Mittalaitteet eivät pysty havainnoimaan lyhytaaltoisinta keinovaloa. Sitä on runsaasti valkosävyisissä LED-lampuissa, joiden käyttö ulkovalaistuksessa on yleistynyt nopeasti.

Ongelmaa kärjistää se, että alle 500 nanometrin lyhytaaltoisen keinovalon biologiset vaikutukset ovat kaikkein voimallisimmat. Tuotekehityksen avulla LED-lamppujen lyhytaaltoista valoa voitaisiin vähentää. Tämä olisi ympäristönsuojelun kannalta perusteltua, vaikka lamppujen energiatehokkuus heikkenee hieman.

Luontovaikutukset eivät ole olleet valaistussuunnittelun lähtökohta. Pahimmillaan valo tappaa, kun esimerkiksi muuttolintu harhautuu reitiltään ja törmää valaistuun rakennelmaan. Monet kirkkaasti valaistut kaupungit sijaitsevat yömuuttajien lentoreittien lähellä ja esimerkiksi Torontossa on kampanjoitu toimistorakennusten yövalaistuksen sammuttamiseksi lintujen muuttoaikana.

Suomenkin kaupungeissa on helppo nähdä, miten yöhyönteiset juuttuvat uuvuttavaan kuolemantanssiin katulampun ympärille. Heikkotehoinenkin valo häiritsee, sillä monet lajit aistivat valoa paljon herkemmin kuin ihminen silmillään. Keinovalon kajossa esimerkiksi kiiltomatonaaraan on turha yrittää houkutella kumppania himmeän fluoresenssivalonsa avulla.

Keinovalon haittoja ei ole haluttu nähdä, sillä ihmisille valo edustaa kehitystä ja edistystä. Valon on ajateltu nujertavan pimeyden voimat ja pitävän hämärämiehet kurissa. Tällaisesta syvälle juurtuneesta kulttuurisesta symboliikasta on syytä päästä eroon. Kaikki valo ei ole hyvästä.

Luontoon pääsevä keinovalo on lähtökohtaisesti saastetta. Se tuhoaa monille lajeille elintärkeän luonnonvaran – pimeyden. Suuntaa-antavan arvion mukaan kaksi kolmasosaa maapallon selkärangattomista lajeista on aktiivisia hämärässä tai pimeässä. Lepakkolajeista liki kaikki ja sammakkoeläimistä yli 90 % on pimeäaktiivisia. Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä elintoimintojensa rytmittämiseen ja solujen normaaliin toimintaan.

Arviot yöeliöiden määrästä ovat epävarmoja, sillä valtaosa maapallon lajeista on vielä tunnistamatta. Päivälajit tunnetaan parhaiten, joten suurin osa tuntemattomasta elonkirjosta piileskelee kirjaimellisesti pimeydessä.

Suomen nisäkäslajeista selkeästi päiväaktiivisia ovat vain orava ja ihminen. Luonnonsuojelun näkökulmasta on ongelmallista, että keinovalon avulla ihminen on murtautunut ulos ajallisesta ekologisesta lokerostaan. Ihmisen omaa hyvinvointia valot toki auttavat. Turvallinen ja nopea liikkuminen, tehokas työnteko tai opiskelu ei pilkkopimeässä onnistu. Useimmissa öisissä harrastuksissakin hyvä valaistus on välttämättömyys.

Haitatonta öinen valoaltistus ei silti ole ihmisellekään. Keinovalo voi häiritä lepäämistä, kehon palautumista ja normaalin vuorokausirytmin säilymistä silloinkin, kun se koetaan miellyttäväksi ja turvalliseksi. Muiden lajien tapaan olemme evoluutiossa sopeutuneet säännöllisiin pimeän ja valoisan ajan sykleihin. Lukemattomien sukupolvien aikana kehittyneitä sopeutumia ei hiljattain ympäristöömme tullut sähkövalo miksikään muuta.

Valo vaikuttaa kehoomme tiedostamattomasti hormonijärjestelmän kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu vahvoja viitteitä yöllisen valoaltistuksen yhteydestä moniin terveysongelmiin ja tarttumattomiin sairauksiin, kuten ylipainoon ja eri syöpiin. Ympäristöön pääsevään keinovaloon pitäisikin suhtautua samoin kuin ympäristömeluun, joka on jo laajasti tunnustettu haitalliseksi.

Onneksi valosaaste on helposti ratkaistava ongelma. Kun turhaan palavat, liian kirkkaat, häikäisevät tai väärään paikkaan osoittavat lamput napsautetaan sammuksiin, katoaa pahin ongelma valon nopeudella. Samalla säästyy energiaa ja energiantuotannon päästöt vältetään kokonaan.

Pitkällä aikavälillä tärkeintä on huolellinen valaistussuunnittelu, jonka avulla huonot ratkaisut voidaan ehkäistä ennalta. Älykäs valaistustekniikka antaa jo nyt mahdollisuuksia mukauttaa esimerkiksi katujen, puistojen ja teiden valaistus automaattisesti käyttäjien tarpeisiin. Kun käyttäjiä ei ole, voidaan valaistus himmentää tai sammuttaa.

Kyse ei ole paluusta pimeään keskiaikaan, vaan valaistuksen taitavasta, tehokkaasta ja tarpeenmukaisesta käytöstä. Valosaasteen vähentäminen mahdollistaa nykyistä miellyttävämmän, turvallisemman ja terveellisemmän elinympäristön ihmiselle. Vieläkin tärkeämpää on, että myös muu luonto saa samalla tarvitsemansa turvapaikan.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.2018

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Yhteiskuntasuunnittelun Nobel sopuleille

WP_20181016_11_18_40_Pro (2)

Ovatko sopulit itsetuhoisia lisääntyessään ensin holtittomasti ja rynnätessään sitten tuhoon tuomitulle joukkovaellukselle? Eivät ole, selviää Maria Katajavuoren kirjoittamasta Kuoleman ja elämän kysymyksestä. Kirja pohtii itsetuhoisuuden ongelmaa. Miksi kuolema näyttää olevan ennalta ohjelmoitu ominaisuus niin solujen, yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Miksemme voi elää ikuisesti? Periaatteessa esteitä ei ole, jos ympäristöstä on saatavilla resursseja elon aikana tapahtuvien vaurioiden korjaamiseen ja jatkuvaan uudistumiseen.

Sopulien joukkovaellus on reaktio ravinnon saatavuuden heikentymiseen tietyllä alueella. Kun sopuleita on liikaa ja pohjolan hyytävä talvi kolkuttelee ovella, kannattaa lähteä epätoivoisellekin vaellukselle mieluummin kuin jäädä sijoilleen odottamaan käytännössä varmaa kuolemaa. Mielettömältä vaikuttava sopuleiden ryntäys on mielekäs reaktio ympäristön paineisiin. Katajavuori arvioi, että sopuleiden käyttäytyminen on Nobelin palkinnon arvoinen oivallus, ainakin verrattuna ihmisten kyvyttömyyteen reagoida itse aiheuttamiinsa ympäristön muutoksiin.

Katajavuoren teos kattaa kuolemien eri tasot solun sisäisistä prosesseista aina globaalille tasolle asti. Teos on virkistävän poikkitieteellinen, pikkutarkka ja samaan aikaan suuria linjoja pelkäämätön. Katajavuoren reipas kirjoitustyyli tuo nautittavuudessaan mieleen Stephen Jay Gouldin kaltaiset popularisoinnin mestarit.

Omaan makuuni kirjassa oli ehkä liikaakin konkretisoivia esimerkkejä ja jonkin verran toistoa, mutta nämä ovat makukysymyksiä. Jotkut analogiat biologisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien välillä tuntuivat turhan suoraviivaisilta, mutta lukijan pieni ärtymys mahdollisista ylitulkinnoista on vain hyväksi. Se osoittaa kirjan onnistuvan herättämään aidosti ajatuksia. Vankkaan luonnontieteelliseen tietoon kytkeytyvää yhteiskunnallista pohdintaa ei Suomessa ole liiaksi harjoitettu.

Miksi sitten kuolemme? Luultavasti siksi että kuolemaa parempaa tapaa elämän jatkumiselle ei toistaiseksi ole keksitty. Tarkemmat perustelut kannattaa lukea kirjasta.

Maria Katajavuori (2018). Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena 468 s.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Kuuhulluutta ei ole, mutta kuunvalosta kannattaa hullaantua

IMG_0421a

Aprillipäivänä ilmestyi kaksi kiinnostavaa Kuu-uutista. Helsingin Sanomat kertoi tiedesivujen pikku-uutisessaan, että kuuhulluus ja muut Kuun vaikutukset ihmiseen eivät ole totta. Jutun mukaan Kuun vaiheet eivät vaikuta esimerkiksi liikenneonnettomuuksiin, naisten kuukautiskiertoon, masennukseen tai rikollisuuteen. Uutinen perustui Science Daily -sivuston kuvaukseen Nursing Research -tiedelehdessä ilmestyneestä tutkimuksesta.

Samana päivänä New Scientist -lehden verkkosivu kertoi tutkijoista, jotka olivat löytäneet Kuun vaiheiden mukaan elintoimintojaan rytmittävän kasvin. Kasvi erittää pölyttäjähyönteisiä houkuttelevaa mettä vain täysikuun aikaan. Ilmiön havainneet ruotsalaistutkijat pitivät tätä aluksi sattumana ja Kuun mahdollista vaikutusta pikemminkin vitsinä kuin vakavasti otettavana mahdollisuutena. Tarkemmissa tutkimuksissa yhteys osoittautui todeksi, mutta vielä ei tiedetä mikä rytmittymisen aiheuttaa. Kuun valo on kuitenkin todennäköinen selitys.

Kuuhulluus, ihmissudet ja muut urbaanit legendat on hyvä erottaa Kuun kierron todellisista vaikutuksista. Niitäkin on. Toisin kuin Helsingin sanomien jutussa väitettiin, Kuun vaiheet vaikuttavat monin tavoin maallisiin tapahtumiin. Tästä vakuuttuakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä seisomaan valtameren rannalle ja odottaa vuorovettä. Myös Kuun valolla on vaikutuksia.

Ihminen on päiväaktiivinen eläin, joka ei ole sopeutunut aistimaan vähäisiä valomääriä. Lisäksi nukumme öisin sisätiloissa, joihin Kuu ei loista edes silloin kun täysikuun aikaan taivas on pilvetön. Siksi Kuun valo ei vaikuta ihmisiin niinkään suoraan valoaistimusten kautta, vaan ennen muuta kulttuuristen ja psykologisten mekanismien kautta. Niinpä ihmissusillakin on ihan todellisia vaikutuksia ainakin viihdeteollisuudelle ja herkkähermoisimmille kauhufilmien katselijoile.

Ennen sähkövalon aikakautta Kuun vaiheilla ajateltiin olevan osuutta moniinkin asioihin maan päällä. Nykyään keinovalot ja valosaaste peittävät kuunvalon luontaisen vaihtelun pahimmillaan kokonaan. Tämän takia Kuun kulttuurinen ja käytännöllinen merkitys on hiipunut. Itsekin pääsen nauttimaan Kuun valosta ja varjoista vain mökkimaisemissa.

Noin puolet nisäkäslajeista ja valtaosa selkärangattomista eliöistä on yö- tai hämäräaktiivisia. Niille kuunvalon peittoava valosaaste voi olla kohtalon kysymys. Ongelmana on, ettei valosaasteen lisääntymisen eikä kuunvalon vaihtelun vaikutuksista luontoon tiedetä vielä kovin paljoa. Pelkkä vitsi kuunvalon vaikutus ympäristöön ei kuitenkaan ole.

Lyhyempi versio kirjoituksesta ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 3.4.2015.

Luonnon hyödyt eivät tule ilmaiseksi

Luonnon tuottamista hyödyistä on puhuttu paljon. Eikä ihme, sillä luonto antaa meille happea hengitettäväksi, kasvattaa ruokaa syötäväksi ja kierrättää vettä juotavaksi. Luonto pitää meitä terveinä, sillä jos elämme lapsuutemme välittömässä kosketuksessa monimuotoisen luonnon kanssa, meille ei kehity allergioita yhtä helposti kuin kaupunkiympäristössä. Monet ihailevat luonnon maisemia ja elpyvät luonnon rauhassa.

Tutkijat ovat kehittäneet luonnon hyödyille ihan oman käsitteen: ekosysteemipalvelut. Tätä termiä ryhdyttiin käyttämään erityisesti vuoden 2005 jälkeen. Tuolloin julkaistiin kunnianhimoinen raportti, jossa maailmanlaajuisesti kartoitettiin luonnon ihmiselle tuottamia hyötyjä ja niiden uhkia. Sittemmin työ on jatkunut muun muassa selvityksissä, joissa on yritetty laittaa luonnolle hintalappu. Näiden niin sanottujen TEEB-selvitysten ideana on tehdä päätöksentekijöille selväksi, miten kalliiksi tulee, jos jatkamme ympäristön tuhoamista ja hävitämme samalla luonnon meille tarjoamat hyödyt.

Todellisuudessa luonto tuottaa muutakin kuin hyötyjä ja palveluita. Puutarhurit, lintujen tarkkailijat, kalastajat ja metsästäjät ovat tietoisia luonnon auliisti jakelemista harmeista ja haitoista. Kasvitaudit ja -tuholaiset, linnunpoikasia ja riistaeläimiä syövät pedot ja vaikkapa marjastajan kimppuun hyökkäävät hyttyset, hirvikärpäset, punkit ja puutiaiset ovat ekosysteemihaittoja, joista monet luontoharrastajat mieluusti pääsisivät eroon.

Pahimmillaan kyse on kuolemanriskistä. Suomessa luonto tosin tappaa ihmisiä aniharvoin, vaikka kiihkeimmästä susikeskustelusta voi saada toisen kuvan. Kuolemansyytilastojen perusteella susia paljon vaarallisempia ovat hirvet, naudat, koirat, ampiaiset ja mehiläiset. Eivätkä nekään kovin vaarallisia ole. Alkoholiin tai ylipainoon verrattuna ne koituvat hyvin harvojen kohtaloksi.

Suomessa vähäisiinkin luonnon aiheuttamiin vaaroihin on varauduttu varsin hyvin. Köyhissä kehitysmaissa varautuminen on vaikeampaa. Hyttysten välityksellä leviävän malariaan sairastuu joka vuosi satoja miljoonia ihmisiä ja tautiin kuolee ehkä puolisen miljoonaa ihmistä. Suomessa malariasta on päästy eroon ennen muuta parantuneiden asumisolojen ansiosta, mutta ilmaston lämpeneminen voi lisätä malarialoisen esiintyvyyttä täälläkin. Ympäristönmuutoksiin liittyy arvaamattomia haittoja erityisesti silloin, kun eri muutokset kietoutuvat toisiinsa.

Luonnon aiheuttamissa haitoissa on usein kyse siitä, että ihminen on jollain tavalla heikentänyt ekosysteemin toimintaa. Tulvien tuhoisuus kasvaa, jos ihminen kuivattaa suot, hakkaa metsät, ruoppaa mutkittelevat joet ja päällystää maan asvaltilla. Vesi ei enää imeydy ja pidäty, vaan pääsee virtaamaan entistä vinhemmin. Tuhot kasvavat, jos ilmastonmuutos samaan aikaan tuo lisää sateita.

Julkisessa keskustelussa ekosysteemien tuottamat haitat ja hyödyt nousevat esiin yleensä varsin satunnaisesti, eikä niitä juurikaan vertailla keskenään. Yksittäinen haitta – tai pelkkä pelko mahdollisesta haitasta – voi aiheuttaa suhteettoman kohun ja toisaalta suuretkin hyödyt voivat jäädä huomiotta. Hyötyjä ja haittoja pitäisi tarkastella yhdessä yhtenäisen kehikon avulla. Vasta tällöin ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Haittoja ei pidä ylikorostaa, mutta myös yksipuolinen luonnon hyötyjen korostaminen voi olla lopulta karhunpalvelus koko luonnonsuojelulle. Haitat eivät häviä, vaikka niistä yritettäisiin olla hiljaa. Sen sijaan haittoja tai niille altistumista voidaan ehkäistä vain, jos ne on kartoitettu kattavasti ja jos niiden syyt tunnetaan riittävän hyvin. Kattava tieto on paras lääke sen osoittamiseen, jos jotkut pyrkivät liioittelemaan haittoja – tai hyötyjä.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin muistaa, että ainakin osa luonnon haitoista pitää hyväksyä hintana monimuotoisten ekosysteemien tuottamista hyödyistä. Ekosysteemipalvelutkaan eivät ole ilmaisia.

Kirjoitus pohjautuu Ecosystem Services -lehdessä käytyyn keskusteluun ekosysteemipalveluista ja -haitoista. Aihepiiriin liittyvää keskustelua löytyy myös Kemppisen blogista ja Prisma-studion jaksosta Areenasta.

Heuristiikka avaa ympäristönsuojelun solmuja

Ympäristökysymyksiä koskeva tieto on epävarmaa ja ongelmien ratkaisu tuottaa herkästi uusia ongelmia ja ristiriitoja. Vastajulkaistu suomalaisten tutkijoiden toimittama kirja, Transdisciplinary sustainability studies, painottaa, että toimivien ratkaisujen löytämiseen tarvitaan heuristista ajattelua.

Kirjan ovat toimittaneet Katri Huutoniemi ja Petri Tapio. Kirjassa on mukana yhdessä Lars Kjerulf Petersenin kanssa kirjoittamani luku, jossa käsitellään erilaisia ekosysteemipalveluiden hahmottamiseen liittyviä heuristiikkoja.

Mutta mitä ovat heuristiikat? ”Heuristiikalla tarkoitamme ajattelun välineitä, joiden avulla on mahdollista jäsentää ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja”, kuvailee kirjan toimittaja, tutkija Katri Huutoniemi Helsingin yliopistosta. ”Heuristiikan avulla voidaan etsiä tieteenalarajat ylittäviä reittejä ongelmallisten tilanteiden kohtaamiseen ja tarkasteluun.”

Yleensä tutkijat tarjoavat ongelmien ratkaisuiksi yhä täsmällisempiä menetelmiä – kerätään tarkempaa tietoa, lisätään muuttujia matemaattiseen malliin tai hahmotetaan vaihtoehtoisia skenaarioita päätöksenteon tueksi.

Monet ongelmat kuitenkin pakenevat täsmällisiä ratkaisuja – ne ovat monitahoisia, monimutkaisia ja moniarvoisia. Kun esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden suojelussa painotetaan kaupunkimetsän päivällä tuottamia virkistyshyötyjä, unohdetaan herkästi että yöllä luonto voidaan kokea pelottavaksi paikaksi.

Kun kaupunkipuistoja nakerretaan vähä vähältä rakentamiseen, voi jäädä huomiotta että tietyn pisteen jälkeen viherlaikkuja on jäljellä niin vähän, ettei niistä ole juurikaan iloa ihmisille eikä muulle luonnolle. Tällainen tilanne syntyy herkästi, kun ajattelua ohjaa heuristiikka, jonka mukaan viheralueista saatava hyöty muuttuu suoraviivaisesti alueiden pinta-alan mukaan.

Kaupunkeja ehkä suunniteltaisiin toisella tavalla, jos ajattelua ohjaisi kynnysarvojen heuristiikka. Sen mukaan mukaan viheralueista saatavat hyödyt voivat muuttua hypähdyksenomaisesti, kun niiden pinta-ala ylittää tai alittaa tietyn kynnysarvon. Tällöin  kaupunkirakennetta ”tiivistettäessä” pitää miettiä hyvin tarkasti, ollaanko jo lähellä kynnysarvoa.

Vaihtoehtoiset heuristiikat voivat varoittaa haitallisista muutoksista, mutta ne voivat myös avata mahdollisuuksia. Esimerkiksi kaupunkien viheralueita ei ole pakko ajatella pelkkinä puistoina. Miten voisimme vaikkapa tunnistaa alueet, joihin lisätty viheralue, vaikkapa viherkatto tai -seinä, lisäisi parhaiten hyvinvointiamme. Löytyisikö tällainen alue sisätiloista?

Lisää pohdintaa heuristiikoista löytyy Katri Huutoniemen englanninkielisestä kolumnista.

Luonnon hyötyjä etsimässä

Mitä luonto meille tekee? Onko luonto mukava ja terveellinen vai ikävä ja vaarallinen? Kummallekin näkemykselle on perusteensa. Viime vuosina on puhuttu paljon luonnon tarjoamista hyödyistä eli ekosysteemipalveluista. Käsite on kuitenkin vielä monille uusi ja outo.

Ihmiskunnan pitkän historian aikana luonto on useimmiten nähty pelottavana vastustajana, jota on keinoja kaihtamatta yritetty kesyttää ja kahlita. Tämä ajattelu elää vieläkin vahvana, vaikka Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa ihmiset eivät enää kohtaa luonnon armottomuutta yhtä suoraan kuin entisaikoina.

Tulvat, myrskyt, suurpedot ja ”tappajaetanoiden” kaltaiset vieraslajit riittävät silti aiheuttamaan paljon puhetta ja jos jonkinlaista harmia. Nämä luonnon tuottamat haitat ovat konkreettisia ja usein rahallisestikin helposti hahmotettavia. Sen sijaan luonnosta saamamme hyödyt jäävät useimmiten hinnoittelematta.

Monimuotoinen luonto tuottaa meille monenmoista hyötyä: ravinteiden kierrätystä, ravintoa, raaka-aineita, esteettisiä elämyksiä ja suojaa sään ääri-ilmiöiltä. Näitä ekosysteemipalveluita on tutkittu pontevasti, mutta myös avoimia kysymyksiä riittää rutkasti.

On hämmentävää, miten heikosti luonnon monimuotoisuuden, ekosysteemipalveluiden ja ihmisten terveyden välisiä kytköksiä tunnetaan. Itseäni kiinnostaa eniten se, millaista hyötyä terveydellemme on pimeästä yöluonnosta. Monet ihmiset kokevat pimeän luonnon pelottavana. Pimeissä puskissa voivat vaania niin pedot, ryöstäjät kuin raiskaajatkin.

Luonto kuitenkin tarvitsee pimeyttä, ja niin myös ihmisen elimistö. Evoluutio on miljoonien vuosien aikana virittänyt kaikkien eliöiden elintoimintoja ja käyttäytymistä luontaisesti vaihtelevien valorytmien mukaan. Luonnonoloissa mikään eliö ei milloinkaan pääse kokonaan pimeyttä pakoon.

Viimeisen sadan vuoden aikana käytännössä kaikki vauraiden alueiden asutuskeskukset, monet liikenneväylät, teollisuusalueet, matkailukohteet ovat muuttuneet pysyvästi valaistuiksi. Suuren kaupungin ympäriltä pimeys katoaa satojen kilometrien säteeltä. Nyt monet eliöt eivät enää pääse pakoon valoa.

Eläinkokeissa valoaltistuksen on todettu lisäävän muun muassa hiirten lihomista. Yöllinen keinovalo voi lisätä ihmiselläkin lihavuutta, univaikeuksia, monia syöpiä, mielenterveyden ongelmia ja stressaantuneisuutta. Hormonijärjestelmämme kaipaa luonnonpimeitä öitä toimiakseen kunnolla.

Pimeyden puuttuminen voi heikentää terveyttämme myös välillisesti, kun ekosysteemipalveluiden tuotanto vaarantuu. Keinovalo vaikeuttaa monien yöeläinten liikkumista, häiritsee eliöiden käyttäytymistä, ravinnonhankintaa, suojautumista, lisääntymistä ja hormonaalisia järjestelmiä.

Valosaaste voi häiritä esimerkiksi yöperhosia ja heikentää siksi kasvien pölytystä. Toistaiseksi tiedämme vain vähän siitä, miten valon lisääntyminen vaikuttaa lajien välisiin suhteisiin ja kokonaisten ekosysteemien toimintaan.

Valosaasteen riskit kasvavat koko ajan. Ihmisen luontoon päästämä valo on ehkä nopeimmin viime vuosikymmeninä lisääntynyt ympäristökuormituksen muoto. Yölliset satelliittikuvat näyttävät vastaansanomattomasti, että kyseessä on maailmanlaajuinen ja pysyväluontoinen ympäristömuutos.

Lumettoman alkutalven aikana pimeyttä tuntuu riittävän loputtomiin, mutta tosiasiassa täysin rikkumatonta pimeyttä on vaikea löytää ainakaan Etelä-Suomesta. Harkitsemattomasti ulkovalaistusta lisäämällä teemme karhunpalveluksen sekä omalle terveydellemme että luonnolle. Pimeän luonnon palvelut ovat hyvä esimerkki siitä, miten monin säikein terveytemme on sidoksissa monimuotoiseen luontoon. Tärkeä osa monimuotoisuutta on valon ja pimeän vaihtelu.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeen blogissa.