luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: luonto

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Mainokset

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Kuuhulluutta ei ole, mutta kuunvalosta kannattaa hullaantua

IMG_0421a

Aprillipäivänä ilmestyi kaksi kiinnostavaa Kuu-uutista. Helsingin Sanomat kertoi tiedesivujen pikku-uutisessaan, että kuuhulluus ja muut Kuun vaikutukset ihmiseen eivät ole totta. Jutun mukaan Kuun vaiheet eivät vaikuta esimerkiksi liikenneonnettomuuksiin, naisten kuukautiskiertoon, masennukseen tai rikollisuuteen. Uutinen perustui Science Daily -sivuston kuvaukseen Nursing Research -tiedelehdessä ilmestyneestä tutkimuksesta.

Samana päivänä New Scientist -lehden verkkosivu kertoi tutkijoista, jotka olivat löytäneet Kuun vaiheiden mukaan elintoimintojaan rytmittävän kasvin. Kasvi erittää pölyttäjähyönteisiä houkuttelevaa mettä vain täysikuun aikaan. Ilmiön havainneet ruotsalaistutkijat pitivät tätä aluksi sattumana ja Kuun mahdollista vaikutusta pikemminkin vitsinä kuin vakavasti otettavana mahdollisuutena. Tarkemmissa tutkimuksissa yhteys osoittautui todeksi, mutta vielä ei tiedetä mikä rytmittymisen aiheuttaa. Kuun valo on kuitenkin todennäköinen selitys.

Kuuhulluus, ihmissudet ja muut urbaanit legendat on hyvä erottaa Kuun kierron todellisista vaikutuksista. Niitäkin on. Toisin kuin Helsingin sanomien jutussa väitettiin, Kuun vaiheet vaikuttavat monin tavoin maallisiin tapahtumiin. Tästä vakuuttuakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä seisomaan valtameren rannalle ja odottaa vuorovettä. Myös Kuun valolla on vaikutuksia.

Ihminen on päiväaktiivinen eläin, joka ei ole sopeutunut aistimaan vähäisiä valomääriä. Lisäksi nukumme öisin sisätiloissa, joihin Kuu ei loista edes silloin kun täysikuun aikaan taivas on pilvetön. Siksi Kuun valo ei vaikuta ihmisiin niinkään suoraan valoaistimusten kautta, vaan ennen muuta kulttuuristen ja psykologisten mekanismien kautta. Niinpä ihmissusillakin on ihan todellisia vaikutuksia ainakin viihdeteollisuudelle ja herkkähermoisimmille kauhufilmien katselijoile.

Ennen sähkövalon aikakautta Kuun vaiheilla ajateltiin olevan osuutta moniinkin asioihin maan päällä. Nykyään keinovalot ja valosaaste peittävät kuunvalon luontaisen vaihtelun pahimmillaan kokonaan. Tämän takia Kuun kulttuurinen ja käytännöllinen merkitys on hiipunut. Itsekin pääsen nauttimaan Kuun valosta ja varjoista vain mökkimaisemissa.

Noin puolet nisäkäslajeista ja valtaosa selkärangattomista eliöistä on yö- tai hämäräaktiivisia. Niille kuunvalon peittoava valosaaste voi olla kohtalon kysymys. Ongelmana on, ettei valosaasteen lisääntymisen eikä kuunvalon vaihtelun vaikutuksista luontoon tiedetä vielä kovin paljoa. Pelkkä vitsi kuunvalon vaikutus ympäristöön ei kuitenkaan ole.

Lyhyempi versio kirjoituksesta ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 3.4.2015.

Luonnon hyödyt eivät tule ilmaiseksi

Luonnon tuottamista hyödyistä on puhuttu paljon. Eikä ihme, sillä luonto antaa meille happea hengitettäväksi, kasvattaa ruokaa syötäväksi ja kierrättää vettä juotavaksi. Luonto pitää meitä terveinä, sillä jos elämme lapsuutemme välittömässä kosketuksessa monimuotoisen luonnon kanssa, meille ei kehity allergioita yhtä helposti kuin kaupunkiympäristössä. Monet ihailevat luonnon maisemia ja elpyvät luonnon rauhassa.

Tutkijat ovat kehittäneet luonnon hyödyille ihan oman käsitteen: ekosysteemipalvelut. Tätä termiä ryhdyttiin käyttämään erityisesti vuoden 2005 jälkeen. Tuolloin julkaistiin kunnianhimoinen raportti, jossa maailmanlaajuisesti kartoitettiin luonnon ihmiselle tuottamia hyötyjä ja niiden uhkia. Sittemmin työ on jatkunut muun muassa selvityksissä, joissa on yritetty laittaa luonnolle hintalappu. Näiden niin sanottujen TEEB-selvitysten ideana on tehdä päätöksentekijöille selväksi, miten kalliiksi tulee, jos jatkamme ympäristön tuhoamista ja hävitämme samalla luonnon meille tarjoamat hyödyt.

Todellisuudessa luonto tuottaa muutakin kuin hyötyjä ja palveluita. Puutarhurit, lintujen tarkkailijat, kalastajat ja metsästäjät ovat tietoisia luonnon auliisti jakelemista harmeista ja haitoista. Kasvitaudit ja -tuholaiset, linnunpoikasia ja riistaeläimiä syövät pedot ja vaikkapa marjastajan kimppuun hyökkäävät hyttyset, hirvikärpäset, punkit ja puutiaiset ovat ekosysteemihaittoja, joista monet luontoharrastajat mieluusti pääsisivät eroon.

Pahimmillaan kyse on kuolemanriskistä. Suomessa luonto tosin tappaa ihmisiä aniharvoin, vaikka kiihkeimmästä susikeskustelusta voi saada toisen kuvan. Kuolemansyytilastojen perusteella susia paljon vaarallisempia ovat hirvet, naudat, koirat, ampiaiset ja mehiläiset. Eivätkä nekään kovin vaarallisia ole. Alkoholiin tai ylipainoon verrattuna ne koituvat hyvin harvojen kohtaloksi.

Suomessa vähäisiinkin luonnon aiheuttamiin vaaroihin on varauduttu varsin hyvin. Köyhissä kehitysmaissa varautuminen on vaikeampaa. Hyttysten välityksellä leviävän malariaan sairastuu joka vuosi satoja miljoonia ihmisiä ja tautiin kuolee ehkä puolisen miljoonaa ihmistä. Suomessa malariasta on päästy eroon ennen muuta parantuneiden asumisolojen ansiosta, mutta ilmaston lämpeneminen voi lisätä malarialoisen esiintyvyyttä täälläkin. Ympäristönmuutoksiin liittyy arvaamattomia haittoja erityisesti silloin, kun eri muutokset kietoutuvat toisiinsa.

Luonnon aiheuttamissa haitoissa on usein kyse siitä, että ihminen on jollain tavalla heikentänyt ekosysteemin toimintaa. Tulvien tuhoisuus kasvaa, jos ihminen kuivattaa suot, hakkaa metsät, ruoppaa mutkittelevat joet ja päällystää maan asvaltilla. Vesi ei enää imeydy ja pidäty, vaan pääsee virtaamaan entistä vinhemmin. Tuhot kasvavat, jos ilmastonmuutos samaan aikaan tuo lisää sateita.

Julkisessa keskustelussa ekosysteemien tuottamat haitat ja hyödyt nousevat esiin yleensä varsin satunnaisesti, eikä niitä juurikaan vertailla keskenään. Yksittäinen haitta – tai pelkkä pelko mahdollisesta haitasta – voi aiheuttaa suhteettoman kohun ja toisaalta suuretkin hyödyt voivat jäädä huomiotta. Hyötyjä ja haittoja pitäisi tarkastella yhdessä yhtenäisen kehikon avulla. Vasta tällöin ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Haittoja ei pidä ylikorostaa, mutta myös yksipuolinen luonnon hyötyjen korostaminen voi olla lopulta karhunpalvelus koko luonnonsuojelulle. Haitat eivät häviä, vaikka niistä yritettäisiin olla hiljaa. Sen sijaan haittoja tai niille altistumista voidaan ehkäistä vain, jos ne on kartoitettu kattavasti ja jos niiden syyt tunnetaan riittävän hyvin. Kattava tieto on paras lääke sen osoittamiseen, jos jotkut pyrkivät liioittelemaan haittoja – tai hyötyjä.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin muistaa, että ainakin osa luonnon haitoista pitää hyväksyä hintana monimuotoisten ekosysteemien tuottamista hyödyistä. Ekosysteemipalvelutkaan eivät ole ilmaisia.

Kirjoitus pohjautuu Ecosystem Services -lehdessä käytyyn keskusteluun ekosysteemipalveluista ja -haitoista. Aihepiiriin liittyvää keskustelua löytyy myös Kemppisen blogista ja Prisma-studion jaksosta Areenasta.

Heuristiikka avaa ympäristönsuojelun solmuja

Ympäristökysymyksiä koskeva tieto on epävarmaa ja ongelmien ratkaisu tuottaa herkästi uusia ongelmia ja ristiriitoja. Vastajulkaistu suomalaisten tutkijoiden toimittama kirja, Transdisciplinary sustainability studies, painottaa, että toimivien ratkaisujen löytämiseen tarvitaan heuristista ajattelua.

Kirjan ovat toimittaneet Katri Huutoniemi ja Petri Tapio. Kirjassa on mukana yhdessä Lars Kjerulf Petersenin kanssa kirjoittamani luku, jossa käsitellään erilaisia ekosysteemipalveluiden hahmottamiseen liittyviä heuristiikkoja.

Mutta mitä ovat heuristiikat? ”Heuristiikalla tarkoitamme ajattelun välineitä, joiden avulla on mahdollista jäsentää ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja”, kuvailee kirjan toimittaja, tutkija Katri Huutoniemi Helsingin yliopistosta. ”Heuristiikan avulla voidaan etsiä tieteenalarajat ylittäviä reittejä ongelmallisten tilanteiden kohtaamiseen ja tarkasteluun.”

Yleensä tutkijat tarjoavat ongelmien ratkaisuiksi yhä täsmällisempiä menetelmiä – kerätään tarkempaa tietoa, lisätään muuttujia matemaattiseen malliin tai hahmotetaan vaihtoehtoisia skenaarioita päätöksenteon tueksi.

Monet ongelmat kuitenkin pakenevat täsmällisiä ratkaisuja – ne ovat monitahoisia, monimutkaisia ja moniarvoisia. Kun esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden suojelussa painotetaan kaupunkimetsän päivällä tuottamia virkistyshyötyjä, unohdetaan herkästi että yöllä luonto voidaan kokea pelottavaksi paikaksi.

Kun kaupunkipuistoja nakerretaan vähä vähältä rakentamiseen, voi jäädä huomiotta että tietyn pisteen jälkeen viherlaikkuja on jäljellä niin vähän, ettei niistä ole juurikaan iloa ihmisille eikä muulle luonnolle. Tällainen tilanne syntyy herkästi, kun ajattelua ohjaa heuristiikka, jonka mukaan viheralueista saatava hyöty muuttuu suoraviivaisesti alueiden pinta-alan mukaan.

Kaupunkeja ehkä suunniteltaisiin toisella tavalla, jos ajattelua ohjaisi kynnysarvojen heuristiikka. Sen mukaan mukaan viheralueista saatavat hyödyt voivat muuttua hypähdyksenomaisesti, kun niiden pinta-ala ylittää tai alittaa tietyn kynnysarvon. Tällöin  kaupunkirakennetta ”tiivistettäessä” pitää miettiä hyvin tarkasti, ollaanko jo lähellä kynnysarvoa.

Vaihtoehtoiset heuristiikat voivat varoittaa haitallisista muutoksista, mutta ne voivat myös avata mahdollisuuksia. Esimerkiksi kaupunkien viheralueita ei ole pakko ajatella pelkkinä puistoina. Miten voisimme vaikkapa tunnistaa alueet, joihin lisätty viheralue, vaikkapa viherkatto tai -seinä, lisäisi parhaiten hyvinvointiamme. Löytyisikö tällainen alue sisätiloista?

Lisää pohdintaa heuristiikoista löytyy Katri Huutoniemen englanninkielisestä kolumnista.

Luonnon hyötyjä etsimässä

Mitä luonto meille tekee? Onko luonto mukava ja terveellinen vai ikävä ja vaarallinen? Kummallekin näkemykselle on perusteensa. Viime vuosina on puhuttu paljon luonnon tarjoamista hyödyistä eli ekosysteemipalveluista. Käsite on kuitenkin vielä monille uusi ja outo.

Ihmiskunnan pitkän historian aikana luonto on useimmiten nähty pelottavana vastustajana, jota on keinoja kaihtamatta yritetty kesyttää ja kahlita. Tämä ajattelu elää vieläkin vahvana, vaikka Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa ihmiset eivät enää kohtaa luonnon armottomuutta yhtä suoraan kuin entisaikoina.

Tulvat, myrskyt, suurpedot ja ”tappajaetanoiden” kaltaiset vieraslajit riittävät silti aiheuttamaan paljon puhetta ja jos jonkinlaista harmia. Nämä luonnon tuottamat haitat ovat konkreettisia ja usein rahallisestikin helposti hahmotettavia. Sen sijaan luonnosta saamamme hyödyt jäävät useimmiten hinnoittelematta.

Monimuotoinen luonto tuottaa meille monenmoista hyötyä: ravinteiden kierrätystä, ravintoa, raaka-aineita, esteettisiä elämyksiä ja suojaa sään ääri-ilmiöiltä. Näitä ekosysteemipalveluita on tutkittu pontevasti, mutta myös avoimia kysymyksiä riittää rutkasti.

On hämmentävää, miten heikosti luonnon monimuotoisuuden, ekosysteemipalveluiden ja ihmisten terveyden välisiä kytköksiä tunnetaan. Itseäni kiinnostaa eniten se, millaista hyötyä terveydellemme on pimeästä yöluonnosta. Monet ihmiset kokevat pimeän luonnon pelottavana. Pimeissä puskissa voivat vaania niin pedot, ryöstäjät kuin raiskaajatkin.

Luonto kuitenkin tarvitsee pimeyttä, ja niin myös ihmisen elimistö. Evoluutio on miljoonien vuosien aikana virittänyt kaikkien eliöiden elintoimintoja ja käyttäytymistä luontaisesti vaihtelevien valorytmien mukaan. Luonnonoloissa mikään eliö ei milloinkaan pääse kokonaan pimeyttä pakoon.

Viimeisen sadan vuoden aikana käytännössä kaikki vauraiden alueiden asutuskeskukset, monet liikenneväylät, teollisuusalueet, matkailukohteet ovat muuttuneet pysyvästi valaistuiksi. Suuren kaupungin ympäriltä pimeys katoaa satojen kilometrien säteeltä. Nyt monet eliöt eivät enää pääse pakoon valoa.

Eläinkokeissa valoaltistuksen on todettu lisäävän muun muassa hiirten lihomista. Yöllinen keinovalo voi lisätä ihmiselläkin lihavuutta, univaikeuksia, monia syöpiä, mielenterveyden ongelmia ja stressaantuneisuutta. Hormonijärjestelmämme kaipaa luonnonpimeitä öitä toimiakseen kunnolla.

Pimeyden puuttuminen voi heikentää terveyttämme myös välillisesti, kun ekosysteemipalveluiden tuotanto vaarantuu. Keinovalo vaikeuttaa monien yöeläinten liikkumista, häiritsee eliöiden käyttäytymistä, ravinnonhankintaa, suojautumista, lisääntymistä ja hormonaalisia järjestelmiä.

Valosaaste voi häiritä esimerkiksi yöperhosia ja heikentää siksi kasvien pölytystä. Toistaiseksi tiedämme vain vähän siitä, miten valon lisääntyminen vaikuttaa lajien välisiin suhteisiin ja kokonaisten ekosysteemien toimintaan.

Valosaasteen riskit kasvavat koko ajan. Ihmisen luontoon päästämä valo on ehkä nopeimmin viime vuosikymmeninä lisääntynyt ympäristökuormituksen muoto. Yölliset satelliittikuvat näyttävät vastaansanomattomasti, että kyseessä on maailmanlaajuinen ja pysyväluontoinen ympäristömuutos.

Lumettoman alkutalven aikana pimeyttä tuntuu riittävän loputtomiin, mutta tosiasiassa täysin rikkumatonta pimeyttä on vaikea löytää ainakaan Etelä-Suomesta. Harkitsemattomasti ulkovalaistusta lisäämällä teemme karhunpalveluksen sekä omalle terveydellemme että luonnolle. Pimeän luonnon palvelut ovat hyvä esimerkki siitä, miten monin säikein terveytemme on sidoksissa monimuotoiseen luontoon. Tärkeä osa monimuotoisuutta on valon ja pimeän vaihtelu.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeen blogissa.

Luonnosta täysi hyöty irti kaupungissa

Luonnonvarojen käyttö on herättänyt viime aikoina runsaasti keskustelua ja käytöstä aiheutuvien haittojen vuoksi myös huolta. Toisaalta luontoa pitäisi hyödyntää vielä enemmän erityisesti kaupungeissa. Urbaani luonto auttaa esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisessa hillitsemällä kaupunkitulvia ja laskemalla ilman lämpötilaa hellejaksoilla. Lisäksi lukuisissa suomalaisissa ja ulkomaisissa tutkimuksissa on saatu vakuuttavaa näyttöä siitä, että lyhytaikainenkin oleilu esimerkiksi kaupunkipuistossa voi tuottaa ihmisille monenlaista hyötyä. Koehenkilöiden verenpaine on laskenut, koettu stressi vähentynyt ja suorituskyky parantunut.

HS uutisoi 8.5. ekologi Ilkka Hanskin ja lääkäri Tari Haahtelan johtaman tutkimuksen tuloksista, joiden mukaan kaupunkimainen elämäntyylimme saattaa olla syynä allergioiden ja astman lisääntymiseen. Tutkimuksessa selvisi, että nuorten allergeeniherkkyys on pienempi, jos heidän asuinympäristössään on paljon metsää ja maatalousmaata. Elimistömme toimintaa ohjaavat yhä sopeutumat, joita evoluutio on kehittänyt luonnonoloissa, vaikka elinympäristömme on muuttunut. Näyttääkin siltä, että kaupunkiympäristö eristää elimistömme luonnon tuottamilta hyödyiltä. Ongelma ei ole vähäinen, koska valtaosa maapallon väestöstä asuu jo nyt kaupungeissa.

Hanskin ja Haahtelan tutkimuksen perusteella on yhä selvempää, että hyvinvointimme vaatii läheistä kosketusta mahdollisimman luonnonmukaiseen ympäristöön. Tämä on mahdollista kaupungeissakin, kun niin halutaan. Kirsi Heininen-Blomstedt (HS Mielipide 15.5.) toi esille, että väljä, luonnonläheisen asumisen mahdollistava yhdyskuntarakenne ei ole kuitenkaan enää mahdollinen mm. ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja luonnonvarojen säästämisen vuoksi.

Olemassa olevien viheralueiden säilyttäminen on useimmiten edelleen perusteltua, mutta sen lisäksi on löydettävä myös uusia keinoja tuoda lisää luontoa kaupunkeihin. Parhaimmillaan kaupunkiluonto voi auttaa hulevesien hallinnassa, antaa varjoa ja viilennystä helteellä, parantaa ihmisten viihtyvyyttä ja terveyttä sekä samalla toimia suojapaikkana uhanalaisille lajeille. Kaupunkiluonnon mahdollisuudet hyvinvoinnin tuottajana tulisi nähdä nykyistä paljon avarammin ja niitä pitäisi hyödyntää aktiivisesti. Heininen-Blomstedt toi esille pihojen merkityksen luonnon monimuotoisuuden säilyttäjinä sekä uusien palstaviljelyalueiden tarjoamisen. Viime aikoina virinnyt innostus kaupunkiviljelyyn ja kattopuutarhoihin sekä viherkattojen ja -seinien rakentaminen ovat myös esimerkkejä tavoista, joilla kaupunkivihreää voidaan lisätä tiiviisti rakennetuilla alueilla. Helsingin päärautatieaseman viheristutukset tarjoavat esimakua siitä, miltä sisätiloihin tai puoliavoimiin tiloihin tuotu luonto voi näyttää.

Lasten kosketusta luontoon ja hyödylliseen mikrobimaailmaan voitaisiin lisätä vaikkapa ottamalla päiväkotien ja koulujen opetukseen mukaan säännöllinen multapeuhu, jossa lapset parantavat vastustuskykyään ja tutustuvat samalla ekosysteemin toimintaan kasveja kasvattamalla. Koulu- ja päiväkotirakennusten suunnittelussa voitaisiin piha-alueisiin sisällyttää myös rakentamatonta luontoa, vaikka se ei tiukasti tulkittuja EU:n turvallisuusstandardeja välttämättä täytäkään. Terveellisen mikrobialtistuksen lisäksi luonto tarjoaa myös luovien mahdollisuuksien leikkiympäristön, jota valmiit leikkivälineet eivät kykene antamaan. Vanhemmat puolestaan voivat antaa lapsille mahdollisuuksia luontoon tutustumiseen ja siellä liikkumiseen ja touhuamiseen. Lasten kosketus luontoon onkin kaupungeissa pitkälti aikuisten vallassa.

Innostusta tarvitaan, mutta samalla pitää muistaa, että luonto tuottaa myös kustannuksia, vaivaa ja harmia. Haittojen minimoimiseksi ja hyötyjen maksimoimiseksi tarvitaan monitieteistä tutkimusta, jossa painopiste on laaja-alaisessa pitkän aikavälin vaikutusten arvioinnissa ja parhaiden ratkaisujen etsimisessä. Pikaisia taloudellisia etuja kapeanäköisesti painottavassa päätöksenteossa tämä on kova haaste.

Kirjoitus perustuu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 25.5. ilmestyneeseen, yhdessä Leena Kopperoisen kanssa kirjoittamaani vastineeseen.