luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: politiikka

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Mainokset

Politiikassa tarvitaan pontevampaa tutkimustiedon koontia

Professori Jukka Korpela (HS 30.3) on huolissaan keskustelusta, jossa kansainvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raporttien epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä. Jaamme tämän huolen. IPCC:n raportteihin tulisi suhtautua kriittisesti. Kriittisyyteen on syytä, sillä nämä raportit todennäköisemmin vähättelevät kuin liioittelevat ilmastonmuutoksen riskejä.

IPCC tekee yhteenvetoja parhaimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon perustuen. Tämän takia riskit, joita tutkijat eivät vielä ole luotettavasti pystyneet arvioimaan, jäävät liian vähälle huomiolle. Varsinkin eri ympäristömuutosten monimutkaiset yhteisvaikutukset voivat tuottaa ikäviä yllätyksiä, kuten tauteja levittävien vieraslajien ilmaantumisen luontoomme.

Puutteistaan huolimatta IPCC tekee hyvää työtä tiedon kokoajana ja välittäjänä. Kukaan yksittäinen tutkija ei pystyisi vastaavalla tavalla piirtämään kokonaiskuvaa tuhansista eri näkökulmista tehdyistä ilmastotutkimuksista.

Kansallisella tasolla vastaavaa työtä tekee Suomen ilmastopaneeli. Vähemmän tunnettuja ovat kansallinen luontopaneeli ja kestävän kehityksen asiantuntijapaneeli, jotka koostavat tutkimustietoon perustuvia suosituksia luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi.

Professori Korpelan mukaan ”tiede ei ratkaise eikä sen tule ratkaista poliittisia kysymyksiä”. Samassa kirjoituksessa hän kuitenkin vaatii, että politiikassa päätösten valmistelijoina tulisi olla kriittiseen tieteelliseen ajatteluun kouliintuneita henkilöitä.

Onkin päivänselvää, poliittisia kysymyksiä pitää ratkaista ennen muuta tieteen pohjalta. Hyviä päätöksiä tuskin saadaan aikaan pelkän kokemustiedon tai lyhytnäköisen eturyhmäpolitiikan avulla. IPCC ja muut asiantuntijapaneelit voivat tehdä virheitä, mutta niille kannattaa antaa mahdollisuus korjata virheitään koko ajan lisääntyvän tutkimustiedon avulla. Tällöin myös poliittisia päätöksiä voidaan suunnata tarvittaessa uudelleen.

Kirjoitus on editoimaton ensimmäinen versio Helsingin Sanomissa 3.4.2018 ilmestyneestä mielipidekirjoituksesta, jonka lopulta kirjoitin yhdessä Katriina Soinin (Luonnonvarakeskus) ja Paula Schönachin (HELSUS) kanssa.

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä

Silmiini osui äskettäin kovin ristiriitaiselta näyttävä arvio, jonka mukaan Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa edistytään pääsääntöisesti hyvin, mutta tavoitteita ei silti suinkaan olla saavuttamassa. Jäin miettimään tätä muotoilua. Miksi ympäristöministeriön julkaisemassa arvioinnissa luodaan mielikuvaa hyvästä edistymisestä, vaikka asetetusta tavoitteesta ollaan jäämässä?

Capture

Toivottavasti tässä ei käy niin kuin ennen. Nykyisenä kansallisena tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Aiempi tavoite oli pysäyttää monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä. Kun tätä tavoitetta ei saavutettu, siirrettiin aikaraja kymmenen vuoden päähän. Nykymenolla näyttää pahasti siltä, että kolmen vuoden päästä käy samoin. Tähän ei kuitenkaan pidä tyytyä.

Luonnonsuojeluun tarvitaan jämeryyttä. Oppia voisi ammentaa ilmastokeskustelusta, jossa tavoitteita on viime vuosikymmeninä toistuvasti kiristetty. Vielä vuosikymmen sitten vaatimus hiilidioksidipäästöjen lopettamisesta herätti lähinnä epäuskoista hymähtelyä, mutta nykyään hiiliheutraaliudesta keskustellaan jo varsin luontevasti. Eikä keskustelu tähänkään pysähdy. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen etenemisestä antaa vahvasti aihetta epäillä, että lähivuosina Suomen kaltaisissa vauraissa maissa tavoitteeksi pitää asettaa negatiiviset hiilipäästöt.

Entäpä sitten elonkirjo? Miten välttäisimme sen, että vuonna 2020 todetaan ettei tavoitetta taaskaan saavutettu, ja asetetaan uudeksi tavoitteeksi luonnon monimuotoisuuden katoamisen pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä? Varmaa vastausta ei ikävä kyllä taida keneltäkään löytyä.

Todennäköistä on, että perinteisten yksivaikutteisten toimien rinnalle tarvitaan monivaikutteisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti auttavat useiden ympäristöhaasteiden taltuttamisessa. Metsien ja peltojen hiilivarastojen kasvattaminen on yksi tällainen ratkaisu, ja toinen on uudenlaiset kaupunkien viheralueet vaikkapa parkkipaikoilla, seinillä ja katoilla. Jämerän tavoitteenasettelun lisäksi tarvitaan ketterää ratkaisujen etsimistä.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.

Tutkijan velvollisuus olla äänessä

Capture2Kuva: Peter Milne, Motion Picture Directing

Suomessa sananvapaus on itsestäänselvyys, ongelmat muualla. Näin olen aiemmin ajatellut. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin koetelleet uskoani. YLE kertoi julkisuudessa runsaasti esiintyneen evoluutiopsykologian tutkijan kohtaamasta häirinnästä ja kiusanteosta. Ilmeisesti jotkut kokevat aivan sietämättömäksi vaikkapa tutkimustiedon siitä, että ihmisen käyttäytymistä selittävät evoluutiossa kehittyneet biologiset ominaisuutemme. Naistutkimus, monikulttuurisuuden tutkimus ja ilmastotutkimus ovat myös aloja, joilla toimivat tutkijat ovat ainakin ajoittain joutuneet häirinnän kohteeksi.

Aina asialla eivät ole tutkimukseen vihamielisesti suhtautuvat yksittäiset ihmiset tai ryhmittymät. Joissakin maissa myös julkinen valta pyrkii rajoittamaan tutkijoiden vapautta kertoa tuloksistaan. Nämä maat eivät välttämättä ole yksinvaltaisesti hallittuja diktatuureja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa on pyritty kieltämään julkisella rahoituksella toimivien viranomaisten ja tutkijoiden oikeus puhua ilmastonmuutoksesta ja Isossa-Britanniassa on rajoitettu tutkijoiden oikeutta olla suoraan yhteydessä toimittajiin.

Vähemmän yllättävää lienee, että Venäjää syytetään sumeilemattomasta valheellisen sotapropagandan levittämisestä ja median käytöstä vallanpitäjien aseman pönkittämiseen. Surkuhupaisuuden rajoja kolkuttelee päätös, jonka perusteella Venäjällä on kiellettyä julkaista julkisuuden henkilöitä esittäviä kuvamanipulaatioita, jotka eivät oikealla tavalla tuo esiin henkilön luonteenpiirteitä.

Venäjän sanavapauden rajoitukset vaikuttavat keskusteluun myös Suomessa. Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän esimerkiksi Venäjän ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden käsittelyn ongelmista. Kotimaisessa energiakeskustelussa olisi syytä paneutua myös ympäristöongelmiin, joita Suomeen tuotavan öljyn poraaminen, käsittely ja kuljetus aiheuttaa Venäjällä. Vaikka emme näitä ongelmia pysyisikään Suomesta käsin ratkomaan, parempi tietoisuus niistä voisi motivoida tuontiriippuvuuden vähentämiseen, tarmokkaampaan energiansäästöön ja vaihtoehtoisten energialähteiden käyttöönottoon.

Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua. Itse ajattelen, että jokaisen verovaroja käyttävän tutkijan velvollisuus on tuoda aktiivisesti ja avoimesti tuloksiaan päätöksentekijöiden ja laajan yleisön tietoisuuteen. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun tieteelliset tulokset näyttävät poikkeavan yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Poliitikkojen vallanhalun, uskonnollisen kiihkoilun tai liikeyritysten edun ei pidä antaa rajoittaa sananvapautta. Tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on pitkällä aikavälillä hyödyksi useimmille, vaikka joillekin siitä hetkellistä harmia koituisikin.

Normitalkoilla parempaa puhtia yhteiskunnan rakentamiseen

Tarpeettomina pidettyjen säädösten, liiallisten lakien ja turhien pykälien karsiminen on herättänyt paljon kiinnostusta viime aikoina. SYKEn Sivuvaikutukset hallintaan: monitieteisen tiedon hyödyntäminen ympäristönsuojelussa -hanke järjesti syys–lokakuun vaihteessa kyselyn, johon vastanneet yli 400 kansalaista kertoivat näkemyksenä ongelmallisimpana pitämästään ympäristösäädöksestä. Kyselyn avulla pyrittiin löytämään erityisesti viestinnän ja vuorovaikutuksen pullonkauloja ja kipupisteitä.

Useimmin vastauksissa nousivat esiin haja-asutusalueiden jäteveden käsittelyä koskevat säädökset, jotka olivat kyselyn ajankohtana muutenkin esillä julkisuudessa. Jätevesisäädöksiin kohdistui perustavanlaatuista kritiikkiä, mutta myös turhia huolia. Ne kohdistuivat ennen muuta lainsäädännön alkuvaiheen ongelmiin, joita on sittemmin korjattu. Selkeää viestintää ja neuvontaa jätevesiä koskevista vaatimuksista kannattaa edelleen jatkaa tarpeettomien huolien poistamiseksi.

Myös erilaiset väärinkäsitykset olivat vastauksissa melko yleisiä. Osa vastaajista esimerkiksi piti asetuksen tavoitetta Itämeren suojelusta suorastaan järjettömänä, vaikka tosiasiassa nykyisen asetuksen ensisijaisena tavoitteena on nimenomaan oman lähiympäristön suojelu. Epäilyt pienpuhdistamojen teknisestä toimimattomuudesta elivät myös vahvoina, vaikka nykyisin on jo tarjolla hyvin toimivia ratkaisuja. Aiemmat ongelmat kummittelevat edelleen epäluuloa aiheuttaen.

Jätevesisäädöksiin kohdistui myös kritiikkiä, johon vastaaminen tuskin onnistuisi, ellei säädöksiä muuttaisi jälleen kerran. Osa vastaajista vaati koko hajajätevesiasetuksen perumista. Vastauksissa kyseenalaistettiin esimerkiksi asetuksen kustannustehokkuus ja kritisoitiin ravinteiden kierrätysmahdollisuuksien heikentymistä. Liittymispakon vesi- ja viemäriverkostoon koettiin joissakin tapauksissa kohtelevan kiinteistönomistajia epäoikeudenmukaisesti. Osittain näihin huoliin on jo vastattu esimerkiksi vesihuoltolaissa määritellyn liittymispakon lievennyksellä.

Kommenttien kirjo oli lavea

Luonnonsuojelu oli toinen aihepiiri, joka sai kyselyssä runsaasti kritiikkiä osakseen. 1990-luvun Natura-keskustelun kuohut näkyivät vastauksissa edelleen epäluottamuksena ympäristöhallintoa kohtaan. Kipukohtia ovat muun muassa suojeltujen lajien aiheuttamien vahinkojen korvaaminen sekä metsästysoikeuksien rajoittaminen.

Paljon kohua herättäneet hehkulamppujen myyntikielto ja kotien energiatodistus nostettiin esiin vain muutamissa vastauksissa. Tämä voi johtua siitä, että nämä aiheet eivät kyselyajankohtana olleet näkyvästi julkisuudessa esillä. Huonolaatuisten energiansäästölamppujen aiheuttama kritiikki on myös laimentumassa, kun paremmat led-lamput ovat nousseet uudeksi vaihtoehdoksi.

Melusäädöksiä pidettiin liian tiukkoina esimerkiksi autourheiluun kohdistuvien rajoitusten takia. Toisaalta meluun liittyviä säädöksiä moitittiin liian löysiksi varsinkin tuulivoimaloiden aiheuttamiin haittoihin liittyen.

Osa vastaajista puolestaan piti joitakin ympäristönormeja kohtuuttoman löysinä. Meluhaittojen lisäksi esiin nousivat varsinkin kaivostoimintaa ohjaavat säädökset, joita pidettiin ympäristönsuojelun näkökulmasta riittämättöminä. Puolustajia löytyi jopa paljon parjatulle haja-asutusalueiden jätevesilainsäädännölle, jonka ongelmaksi nähtiin joissakin vastauksissa pikemminkin asetuksen arvaamattomat muutokset ja kunnittain vaihtelevat tulkinnat kuin liian tiukat vaatimukset.

Yhteisiä näkemyksiä tarvitaan

Yhteistä säveltä on vaikea löytää, jos keskitytään mielipiteiden ääripäihin. Kun yhden vastaajan mielestä sääntelyn ainoa ongelma on se, että ympäristöhallinnolla on liian vähän rahaa kunnolliseen toimeenpanoon ja valvontaan, niin toisen mielestä koko ympäristöhallinto voitaisiin lopettaa yhteiskunnalle haitallisena. Tällaisia näkemyksiä on vaikea sovitella yhteen millään keinolla.

Valtaosa vastauksista kuitenkin antoi toivoa siitä, että vuoropuhelu on mahdollista. Rakentavaa keskustelua peräänkuulutti esimerkiksi vastaaja, jonka mukaan ”Ympäristöä ja vesiä ei pelasteta yksin toimintaa lamauttavilla säännöillä vaan oikeiden menetelmien esittämisellä, sekä kohdennetulla neuvonnalla.”

Kansalaisille pitää pystyä perustelemaan ymmärrettävästi, miksi jokin tyytymättömyyttä aiheutuva säädös on koko yhteiskunnan kannalta hyödyllinen. Jos tällaista ymmärrettävää perustelua ei löydy, kannattaa aloittaa keskustelu mahdollisista muutostarpeista.

Kysely toi esiin myös sen, että pelkkä kansalaisille suunnattu yksisuuntainen neuvonta ei riitä. Viestinnän on oltava kaksisuuntaista vuorovaikutusta, jossa ihmisten huolenaiheet aidosti kulkeutuvat päättäjien ja viranomaisten tietoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että säädöksiä muokattaisiin aina, kun joku ilmaisee tyytymättömyytensä. Haitalliset päästöt on syytä puhdistaa, vaikka hinta kovalta tuntuisikin.

Hallinnolla ja poliittisella päätöksenteolla pitää olla kuuntelukykyä, joka auttaa seulomaan esiin oleellisen kritiikin. Ongelmana on, että erityisesti median ja sosiaalisen median esiin nostamista epäkohdista voi tulla niin vuolaita palauteryöppyjä, ettei niiden kunnolliseen perkaamiseen riitä mitkään resurssit.

Selväsanainen viestintä ja johdonmukainen lainsäädäntö auttavat vähentämään kritiikkiä jo ennakolta. Tämä puolestaan helpottaa oleellisen kritiikin esiinpääsyä ja huomiointia. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että jo olemassa olevat ohjeistukset ja perustelut esitetään selkosuomella ja ne tehdään helposti löydettäviksi.

Yhteiskunta ei tule valmiiksi

Toiveista huolimatta ympäristösääntelyn kokonaismäärää tuskin pystytään vähentämään. Pikemminkin käy päinvastoin, sillä vain harvoja ympäristöongelmia on saatu taltutettua, eivätkä pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuvat keinot näytä tehoavan juuri minkään ongelman ratkaisemisessa. Uusia säädöksiä tarvitaan koko ajan vanhojen tilalle niin ympäristöpolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Säädösten huolellinen suunnittelu, nykyistä kattavammat ennakkoarvioinnit ja tilapäiset kokeilut rajatulla alueella voisivat parantaa uusien säädösten laatua. Tällöin mahdollisiin ongelmakohtiin voitaisiin puuttua ennen kuin säädökset toteutetaan täysimittaisesti.

Normitalkoot on viimeaikaisessa keskustelussa ymmärretty sääntelyn vähentämiseksi. Perinteisesti talkoita on järjestetty, kun on haluttu rakentaa jotakin. Normitalkootkin kannattaa ymmärtää yhteisenä ponnistuksena, jossa tarkoituksena ei ole hajottaa, vaan rakentaa entistä paremmin toimivia normeja ja säädöksiä.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Maaseudun Tulevaisuudessa 4.2.2015. Kyselymme tulokset on esitelty tarkemmin hankkeen loppuraportissa.

Kukapa vastustaisi turhan sääntelyn vähentämistä?

Turhien lakien ja kahlitsevien määräysten perkaustalkoisiin on ilmoittautunut monia innokkaita osallistujia. Listoja tarpeettomista säädöksistä on kerätty niin poliittisten puolueiden, median kuin yritystenkin toimesta. Vaalien alla keskustelu aiheesta kiihtyy.

Kukapa vastustaisi turhasta luopumista. Ongelma vain on, että turhuutta on vaikea määritellä vedenpitävästi. On helppoa listata säädöksiä tai määräyksiä, jotka tietyllä hetkellä ja jostakin näkökulmasta tuntuvat tarpeettomilta tai jopa haitallisilta. Paljon vaikeampaa on yrittää ymmärtää, millaisia ovat säädösten pitkän aikavälin vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Viimeaikaista sääntelykeskustelua on leimannut moraalinen närkästys, jonka mukaan ihmisten vapautta kahlehditaan tarpeettomasti. Tällainen kysymys ohjaa kuitenkin harhaan, sillä yhteiskunnallisessa sääntelyssä ensisijainen näkökulma ei ole yksittäisen ihmisen oikeus tehdä haluamiaan – viisaita tai tyhmiä – päätöksiä. Kyse on yhteisen edun ja yhteiskunnan toimintaedellytysten turvaamisesta, jopa vuosisatojen aikajänteellä.

Kotimainen keskustelu turhasta sääntelystä luo mielikuvan siitä, että Suomessa olisi poikkeuksellisen paljon erilaisia määräyksiä, sääntöjä ja kieltoja. Tämä mielikuva ei ole kovin uskottava. Lakeja meillä toki on paljon, mutta säädöspohjan laajentuminen on yleismaailmallinen ilmiö. Suomi ei tässä suhteessa ole erityinen poikkeus. Väestönkasvun, kaupungistumisen ja teknisen kehityksen takia yhteiskunnat muuttuvat monimutkaisemmiksi, jolloin sujuvan yhteiselon turvaamiseksi tarvitaan entistä enemmän sääntöjä.

Myös kansainvälistyminen ja ylikansallisten ongelmien hallinta vaativat yhteisten menettelytapojen ja sopimusten kehittämistä. Emme enää pääse pakoon edes Impivaaran korpeen, vaikka yhteiset säännöt karvailta tuntuisivatkin.

Monimutkaistumisen ohella tärkeä syy säädösten lisääntymiseen on elintason kohentuminen. Esimerkiksi melua koskeva lainsäädäntö kehitettiin 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun ihmisten elintaso kohosi, eivätkä he enää sietäneet meluhaittoja entiseen tapaan. Kolmas syy on tiedon lisääntyminen. Nykyään tiedämme, että melu on vakavasti otettava terveysriski, vaikka korvia särkevää koneiden jyskettä ja moottoreiden jyrinää aikoinaan ihannoitiinkin edistyksen osoittimina.

Ilmastopolitiikkaan liittyvä sääntely osoittaa ehkä parhaiten tiedon merkityksen. Nimenomaan tutkimustieto on nostanut ilmastonmuutoksen maailmanlaajuiseksi huolenaiheeksi. Osa päätöksentekijöistä on ottanut tämän tiedon vakavissaan. Sen sijaan joidenkin mielestä tutkimustiedon perusteella ei saisi rajoittaa ihmisten ja yritysten toimintavapautta. Ei vaikka tutkimusnäyttö ilmastonmuutoksen haitoista on vuosi vuodelta vankempaa.

Turhaa sääntelyä ja byrokratian valtaa vastaan käymällä on helppo ansaita sankarin sädekehä. Tuikeita tuomioita byrokratialle latelee esimerkiksi Matti Wiberg pamfletissaan Julkea sektori. Hän tuo ansiokkaan selväsanaisesti esiin sen, että verovaroin rahoitettu byrokratia pyrkii pitämään kiinni aiemmasta rahoituksestaan siinä missä kaikki muutkin toimijat. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki vaatimukset byrokratian ja sääntelyn vähentämiseksi olisivat oikeutettuja.

Vähentämisvaatimukset eivät läheskään aina perustu pelkkään pyyteettömään haluun edistää yhteistä hyvää. Ylisääntelystä puhuminen on myös keino, jonka avulla halutaan päästä eroon itselle epämieluisista määräyksistä, tai ainakin välttää uudet hankalat tai kalliiksi tulevat velvoitteet. Tällöin kyse on taloudellisten etujen turvaamisesta tai poliittisen vallan pönkittämisestä raadollisimmillaan.

Kun säädöksiä on paljon, osa niistä toimii väistämättä huonosti. Tästä huolimatta vain harvat uudet säädökset ovat niin epäonnistuneita, että ne pahentavat tilannetta entiseen verrattuna. Tyypillisempää on, että säädös täyttää ainakin kohtuullisesti aiotun tarkoituksensa, mutta tuottaa samalla odottamattomia sivuvaikutuksia. Nämä vaikutukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä. Esimerkiksi ilmastopolitiikan sivuvaikutuksena energian tuotantovarmuus voi parantua ja meluntorjunta saattaa auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä.

Taikatemppuihin ei kannata uskoa. On epätodennäköistä, että yhteiskunta lähtisi kehittymään suotuisimpaan mahdolliseen suuntaan vain säädöksiä vähentämällä. Emme tarvitse vähemmän, vaan parempia säädöksiä. Keskusteluun tulisi nostaa esimerkkejä sujuvasta sääntelystä ja normien järkevästä tulkinnasta. Hyvien esimerkkien kautta sääntelyä voidaan kehittää sellaisillakin aloilla, joissa ongelmia on. Huonon sääntelyyn ja pelkkiin epäonnistumisiin keskittymällä luomme herkästi vain uusia epäonnistumisia.

Kirjoitus on reippaasti tiivistetty versio Kanava-lehdessä ilmestyneestä katsausartikkelista (Kanava 1/2015, ss. 38-40).