luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: talous

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.

Mainokset

Löytyykö vastuunkantajia kaivoksilta?

Talvivaaran kaivokseen liittyvässä keskustelussa huomiota ovat herättäneet kaivannaisten oton välittömät ympäristöongelmat. Hesarin mielipidepalstalla (5.4.) ilmestyneessä kirjoituksessa yritin pohtia myös hieman laajemmin luonnonvarojen käyttöön ja ympäristön kuormittamiseen liittyviä kysymyksiä:

Kaivosteollisuuden ja turpeenoton ympäristöhaitat ovat herättäneet paljon kritiikkiä, ja hyvä niin. Parhaimmillaan kritiikki vie asioita eteenpäin ja auttaa korjaamaan tehtyjä virheitä. Kritiikki osoittaa myös selvän tarpeen nykyistä kattavammalle ympäristön tilan seurannalle ja tiukemmalle viranomaisvalvonnalle.

Pahimmillaan kritiikki vain siirtää ongelmat muualle. Tämä on uhkana viimeaikaisissa puheenvuoroissa, joissa on vaadittu esimerkiksi turpeenoton täydellistä lopettamista tai kritisoitu uraanin talteenottoa kaivosjätteistä.

Toistaiseksi ei ole näköpiirissä tehokkaita keinoja, joilla estettäisiin turpeen korvaaminen muilla fossiilisilla polttoaineilla. Kivihiilen, maakaasun tai öljyn käyttö ei ole ympäristövaikutusten kannalta juurikaan järkevämpää kuin turpeen poltto. Omat vesistömme voivat säilyä puhtaampina, mutta öljyntuotantoalueilla haitat ovat vähintään yhtä suuria eikä ilmastonmuutoksen torjuntakaan edisty.

Kotimaisen uraanin hyödyntämisen kritisointi on samalla tavalla tekopyhää niin kauan kuin saamme suuren osan sähköstämme ydinvoimasta. Talvivaaran kaivosalueen uraanin talteenottoa koskevan kiistan ydin tosin on kaivosyhtiön toimintatavassa, joka on perustellusti koettu harhaanjohtavaksi ja salailevaksi.

Myös tuulivoiman vastustuksessa näkyy sama ilmiö: puhtaampaa energiaa kannatetaan yleisellä tasolla, mutta vastustetaan ankarasti, jos haittojen pelätään ulottuvan omalle tontille.

Pohjimmiltaan ongelmat johtuvat haittojen ja hyötyjen hinnoittelusta ja kohdistumisesta. Nykyinen markkinataloutemme jättää suuren osan haitoista niin sanottuina ulkoisvaikutuksina kokonaan hinnoittelematta. Hyödyt ja haitat myös jakautuvat epäoikeudenmukaisesti. Turvesoiden, kaivosten ja tuulivoimaloiden lähellä asuvat ovat kokeneet tämän omakohtaisesti, kun kiinteistön arvo on alentunut.

Ympäristönsuojelun ydinkysymys on se, miten pystymme pitkällä aikavälillä säilyttämään kohtuullisen hyvinvoinnin ilman että siirrämme ympäristökuormituksemme epäreilusti muiden kannettavaksi. Vastausta tuskin löytyy, jos energian ja luonnonvarojen käyttö jatkossakin kasvaa viime vuosikymmenien tahtiin.

BKT ja vaihtoehtoiset kehityksen mittarit

Raamattu ja bruttokansantuote ovat hyviä esimerkkejä aikoinaan kelvollisista, mutta nykyään jo paljolti vanhentuneista yhteiskunnallisen kehityksen ohjenuorista. Raamattu on yli tuhannen vuoden aikana koottu kokoelma uskonnollisia tekstejä. Siitä on olemassa useita eri versioita, joita on käännetty melkein 2500 kielelle. Monet ihmiset uskovat Raamatun sisältävän kirjaimellista Jumalan sanaa, erehtymättömiä ja yleispäteviä totuuksia.

Bruttokansantuote (BKT) on maailmanlaajuisesti käytetty talouden mittari. Monet uskovat sen kuvaavan suoraviivaisesti kansakuntien ja ihmisten hyvinvoinnin kehitystä.

Ympäristöongelmat kyseenalaistavat kirjaimelliset tulkinnat niin uskonnossa kuin taloudessakin. Jo 1960-luvulla historioitsija Lynn White Jr väitti, että kristinusko on osaltaan johtanut ympäristön saastumiseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Kritiikin perustana oli se, että Raamatussa ihminen velvoitetaan täyttämään maa ja käyttämään sen antimia oman hyvinvointinsa tavoittelussa.

Tätä käskyä ovat varsinkin kalvinistit toteuttaneet antaumuksella, eikä maallisen menestyksen tavoittelu ole tuntematonta protestanteillekaan. Katolisen paavin kanta ehkäisyyn ja väestönkasvun hillitsemiseen taas on esimerkki ympäristönsuojelussa hyssytellystä suuren luokan ongelmasta. Maa on täytetty jo seitsemällä – kohtapuoliin yhdeksällä tai kymmenellä – miljardilla ihmisellä.

Vastakritiikin mukaan Raamattua voi tulkita myös niin sanotun tilanhoitajaetiikan mukaisesti. Sen mukaan ihminen on asetettu luomakunnan varjelijaksi ja vastuulliseksi viljelijäksi. Tämän näkökannan esi-isäksi on nostettu luonnonsuojelun pyhimykseksikin nimetty Fransiskus Assisilainen.

Raamattu muotoutui varhaisissa Lähi-Idän kulttuureissa. Se sisältää paljon sääntöjä ja neuvoja, jotka aikoinaan olivat perusteltuja, mutta jotka nykypäivän näkökulmasta ovat käsittämättömiä, yhdentekeviä tai vahingollisia. Toisaalta Raamatusta löytyy eettisiä ja moraalisia ohjeita, joiden noudattaminen antaa edelleenkin perusedellytykset arkielämällemme ja luo pohjan luottamukselle yhteiskunnassa.

BKT on samaan tapaan osoittautumassa ajastaan jälkeen jääneeksi mittariksi, jonka kirjaimellisesta tulkinnasta edistyksen osoittimena on päästävä eroon. BKT otettiin laajasti käyttöön viime vuosisadan puolessavälissä kun 1930-luvun suuren laman ja maailmansodan jälkeen tarvittiin luotettavia mittareita kuvaamaan kansakuntien taloudenpitoa. Aluksi bruttokansantuotteena laskettu talouden kasvu kuvasti myös ihmisten hyvinvoinnin kohentumista. Vähitellen BKT:n kasvusta muodostui keskeinen ja kyseenalaistamaton yhteiskunnallinen tavoite.

Ympäristötaloustieteilijät harjoittaneet BKT-kritiikkiä jo muutamia vuosikymmeniä. Viime vuosina kritiikki on laajentunut. Lukuisia kohtuutalouteen, onnellisuuteen ja vaihtoehtoisiin hyvinvoinnin mittareihin liittyviä aloitteita on viritetty. Ympäristönsuojelun näkökulmasta on selvää, että BKT on puutteellinen mittari, jonka rajoitukset pitäisi aina muistaa. Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön otto, öljyn poltto energiantuotannossa tai saastuneen alueen puhdistaminen lisäävät bruttokansantuotetta, luonnonvarojen säästäminen ja ympäristöonnettomuuksien ehkäiseminen voivat jopa pienentää sitä.

Vaihtoehtoiset mittarit, kuten niin sanottu aidon kehityksen mittari (GPI, Genuine Progress Indicator) antavat kehityksestä kovin erilaisen kuvan kuin bruttokansantuote. GPI pyrkii lisäämään kansantalouden laskelmiin hyvinvointia vähentäviä ja ympäristön tilaa heikentäviä tekijöitä. GPI-laskelmien mukaan asukasta kohden laskettu hyvinvointi oli Suomessa suurimmillaan vuonna 1989. Tämän jälkeen hyvinvointimme on heikentynyt.

Ongelmana on, että myös GPI on monin tavoin puutteellinen mittari. Se osoittaa erilaista kehitystä kuin BKT, mutta ei välttämättä totuudenmukaisempaa.

Joidenkin kriitikkojen mukaan niin Raamatusta kuin bruttokansantuotteestakin pitäisi päästä kokonaan eroon. Tämä ei ole toivottavaa eikä mahdollista. Kumpikin näistä on syvälle juurtunut yhteiskuntaamme ja kulttuurihistoriaamme. Kritiikki kannattaa kuitenkin ottaa todesta ja tulkinnat tehdä nykypäivän näkökulmasta. Kirjaimelliset tulkinnat ovat vaarallisia, kun luemme parin tuhannen vuoden takaisia ohjeistuksia hyvästä elämästä tai kun pohdimme talouskehitystä viime vuosisadalta periytyvän mittarin avulla.

Kirjoitus on kevyesti muokattu versio Kulttuurivihkot -lehden numerossa 1/2012 ilmestyneestä yliöstä.