luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: tutkimus

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Mainokset

Rakentavaa riskitiedottomuutta

Julkisen keskustelun tulisi kohentaa yleistä tietoisuutta ympäristöriskeistä ja niihin varautumisesta, mutta läheskään aina näin ei ole. Riskikeskustelu kiihtyy helposti ylikierroksille, luo turhia pelkoja tai jättää terveyden ja ympäristön kannalta oleellisia asioita huomiotta.

Tieto lisää tuskaa, joskus tarpeettomastikin. Rakentavan riskikeskustelun yksi edellytys on sopu siitä, millainen tieto kannattaa jättää huomiotta ja miksi.

Tarpeettomana tai haitallisena pidetystä keskustelusta pidättäytyminen ei ole helppoa. Jopa ilmiselvästi paikkansa pitämätöntä tai vanhentunutta tietoa halutaan usein pitää näkyvästi esillä. Useimmat meistä takertuvat väärään tietoon sitkeästi, jos se palvelee taloudellisia etujamme tai on syvään juurtuneiden ennakkoluulojemme ja uskomustemme mukaista.

Lisätietoa on sen sijaan helppo vaatia. Aina sitä ei kuitenkaan kannattaisi tuottaa. Tietoa voi olla jo tarpeeksi käytännön toimenpiteiden pohjaksi ja lisätiedon hankkiminen voi olla kallista saataviin hyötyihin nähden. Uusi tieto voi herättää turhia huolia tai ohjata huomiota vääriin asioihin.

Kaikkien julkisessa keskustelussa esiin nousevien huolenaiheiden tutkimiseen ei ole syytä käyttää rajallisia tutkimusresursseja. Esimerkiksi matalataajuisen tuulivoimaloiden melun mahdollisia terveyshaittoja on selvitetty pikemminkin poliittisen suosion kalastelussa nostatetun kohun siivittämänä kuin siksi, että tutkijat pitäisivät aihetta erityisen vakavana tai epäselvänä. Pahimmillaan liioiteltu riskipuhe aiheuttaa huolta ja hyvinvoinnin heikkenemistä enemmän kuin itse riskit toteutuessaankaan.

Myös tiedontuotannon ja viestinnän ajankohta on tärkeää: ennakoiva keskustelu eri vaihtoehtojen riskeistä on tärkeää, mutta tällaisessa riskipuheessa ei kannata piehtaroida enää sen jälkeen kun peruuttamattomat päätökset on jo tehty. Sitäkin tärkeämpää on poimia oppimisen eväitä vastaisen varalle.

Tarkoituksellinen tietämättömyys voi olla paljonkin järkevämpää kuin pakonomainen uuden tiedon tuottaminen. Kaikkea ei voida tietää, mutta oleellista on päästä jyvälle siitä, millaisista asioista ollaan tietämättömiä ja miksi.

Capture

Tietämättömyydellä on monia muotoja riskiviestinnässä, eikä kaikki tietämättömyys ole pahasta (muokattu: Lyytimäki & Assmuth 2017).

Kirjoitus perustuu Ympäristö ja Terveys -lehdessä (1/2018) ilmestyneeseen artikkeliin

 

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Siirryttäisiinkö töihin virtuaaliluontoon?

Nyt pitää hehkuttaa kilpailevan putiikin puolesta! Luonnonvarakeskuksessa on alkamassa työhyvinvointiin liittyvä tutkimus, jollaista itsekin olen miettinyt. Tutkijat selvittävät sitä, miten virtuaalinen luonto voisi auttaa työkuormituksesta palautumisessa. Täytyy myöntää että pieni kateus pistelee rinnassa, kun tällaista hanketta ei ole saatu viriteltyä omassa putiikissamme.

Mutta sitäkin hienompaa on, että asiaa nyt lähdetään tutkimaan. Luonnon monista terveyshyödyistä on jo paljon tietoa, jota koottiin muun muassa ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeessamme. Sen ja lukuisten muiden tutkimusten perusviesti on, että liiallinen nököttäminen sisätiloissa on monilla tavoilla haitallista terveydellemme ja hyvinvoinnillemme.

Mutta aina ulos ei pääse, tai keli on niin kauhea ettei kerta kaikkiaan huvita. Siksi kannattaa miettiä myös sitä, miten luonnon voisi tuoda sisälle. Muutama vuosi sitten harrastin pohdintaa itsekin, mutta eipä asia isosti siitä edennyt.

Luonnon digitalisoinnin mahdolliset hyödyt – ja haitat – tunnetaan paljon heikommin kuin ulkoluonnossa oleskelun vaikutukset. Tämä johtunee siitä, että digitalisoitu tai muulla tavoin virtuaalisesti esitetty luonto on monella tavalla väliinputoaja.

Ympäristötutkimuksessa on perinteisesti lähdetty ulos oikeaan luontoon – mitä ”alkuperäisempään”, sen parempi. Kaupunkiympäristöä ei ole samalla tavalla ymmärretty tutkimisen arvoiseksi ekosysteemiksi, puhumattakaan sisätilojen luontoelementeistä.

Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa ympäristötutkimuksessa on keskitytty luonnon representaatioihin, huomioimatta riittävästi ihmistä evoluution tuottamana luonnon olentona.

Lääketieteessä luontopohjaiset ratkaisut on turhankin herkästi niputettu huuhaahoidoiksi, joita ei kannata ottaa vakavasti. Työhyvinvoinnin tutkimusta en juurikaan tunne, mutta tuskinpa luonto on sielläkään ollut ihan ykkösaihe.

Capture

Luonnon eri ulottuvuudet voisi nähdä näinkin. Virtuaalinen liittyy fyysiseen ja rakennettu ympäristö rakentamattomaan luontoon. (Lähde: Lyytimäki 2012)

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuloksia Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston kollegat aikanaan saavat. Ehkäpä itsekin joku päivä pääsen istumaan (tai seisomaan) virtuaaliseen luontotoimistoon, silloin kun se muu luonto on tavoittamattomissa.

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Juomavesi riskiä vailla?

Talousveden terveysriskejä selvittäneen CONPAT-hankkeemme päätösseminaarissa pohdittiin monipuolisesti kemikaalien ja mikrobien kulkeutumista ja muuntumista vesistöissä, niiden aiheuttamien riskien suuruutta, mahdollisia haittavaikutuksia ja riskien hallintaa. Hanke keskittyi Kokemäenjoen vesistöön ja Turun seudulle vettä toimittavaan Virttaankankaan tekopohjavesilaitokseen.

Hankkeen päätulos oli se, että terveysriskit ovat hyvin hallussa. Ihmisen toiminnasta luontoon pääsevien kemikaalien pitoisuudet ovat Kokemäenjoessa normaalitilanteissa suhteellisen pieniä. THL:n Päivi Meriläinen kertoi seminaariesityksessään, että jokivettä pitäisi juoda suunnilleen miljoona litraa, jotta siitä saisi makeutusaineena käytettyä asesulfaami-K-yhdistettä saman määrän, joka on sallittu litrassa limsaa.

wp_20160915_14_11_19_pro

Vettä ei silti kannata hörppiä suoraan joesta. Veteen päätyy jätevedenpuhdistamoilta ja erilaisesta hajakuormituksesta mikrobeja ja kemiallisia haitta-aineita, jotka voivat kulkeutua pitkiäkin matkoja. Myös luonto itse kuormittaa jokea niin eroosion huuhtomilla maa-aineksilla kuin luonnonvaraisten eläinten jätöksillä. Vesi pitää puhdistaa huolellisesti ennen juontia.

Noin kuudesosa suomalaisten vesilaitosten vedestä on peräisin tekopohjavedestä. Turun Seudun Veden Virttaankankaan tekopohjavesilaitos herätti valmistelu- ja rakentamisvaiheessa paljon kiistelyä ja myös epäilyjä laitoksen toimivuudesta. Laitos on ollut toiminnassa vuodesta 2011 lähtien. CONPAT-hankkeen tulokset vahvistivat, että epäpuhtauksia poistuu tekopohjaveden valmistuksessa tehokkaan esikäsittelyn ja maaperässä tapahtuvan imeytymisen aikana. Tekopohjaveteen perustuva puhdistusprosessi tuottaa normaalitilanteessa turkulaisille ja lähikuntien asukkaille hyvälaatuista, turvallista ja terveydelle vaaratonta talousvettä.

Kiinnostava kysymys onkin se, mikä on normaalitilanne. Hankkeessa pohdittiin erilaisia skenaarioita mahdollisille häiriötilanteille. Kuvitteellisiin tilanteisiin perustuvissa mallinnuksissa merkittäviä terveydellisiä tai taloudellisia haittoja saatiin syntymään vasta, kun häiriöt oletettiin epärealistisen suuriksi.

Yksi osa hanketta oli riskikeskustelun tutkiminen. Selvitimme hankkeen valmisteluvaiheessa käytyä julkista keskustelua, jossa esiin marssitettiin suuri määrä erilaisia riskejä ja uhkakuvia. Tekopohjaveden terveysriskeihin liittyneet pelot näyttävät tutkimustiedon valossa siis paljolti perusteettomilta. Toki pitää muistaa, että tietoa on vain vaarallisimmiksi arvioiduista haitta-aineista ja että yhteisvaikutukset ja pitkän aikavälin vaikutukset voivat tuottaa yllätyksiä, samoin kuin uudentyyppisten haitta-aineiden mahdollinen päätyminen ympäristöön.

Lisätietoa tarvitaan, vaikka nykytiedon valossa terveysriskit ovat vähäisiä. Hankkeessa ei myöskään arvioitu lainkaan ympäristöriskejä: ihmisille koituvien terveysriskien vähäisyys ei aina tarkoita haitattomuutta esimerkiksi kaloille tai hyönteisille. Kuten SYKEn Timo Assmuth seminaarissa painotti, oleellista on se, miten riskit rajataan ja miten epävarmuuksiin ja tiedon puutteeseen suhtaudutaan.

wp_20160915_11_31_01_pro

Uusi tutkimustieto ei kuitenkaan ratkaise kaikkia pulmia. Pahimmillaan lisätieto vain hukuttaa yksityiskohtiin tai antaa eripuraisille kiistelijöille mahdollisuuden kaivautua entistä syvemmälle omien faktojensa poteroihin. Seminaarin omassa esityksessäni pohdin sitä, voisiko riskikeskustelua edistää kiinnittämällä enemmän huomiota siihen, millainen tieto kannattaa tietoisesti jättää syrjään keskustelusta. Tietoyhteiskunnassa tarvitaan yhä kipeämmin kykyä unohtaa, jotta keskustelulle olennaisesta jäisi enemmän tilaa.

Nelivuotisen Veden kontaminantit – likaantumisen syyt, terveysriskit ja riskien hallinta (CONPAT) -hankkeen vetäjänä toimi Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos ja tutkimukseen osallistui Suomen ympäristökeskuksen lisäksi Valtion taloudellinen tutkimuslaitos. Rahoituksen saimme Suomen Akatemian AKVA-tutkimusohjelmalta.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.