luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: tutkimus

Siirryttäisiinkö töihin virtuaaliluontoon?

Nyt pitää hehkuttaa kilpailevan putiikin puolesta! Luonnonvarakeskuksessa on alkamassa työhyvinvointiin liittyvä tutkimus, jollaista itsekin olen miettinyt. Tutkijat selvittävät sitä, miten virtuaalinen luonto voisi auttaa työkuormituksesta palautumisessa. Täytyy myöntää että pieni kateus pistelee rinnassa, kun tällaista hanketta ei ole saatu viriteltyä omassa putiikissamme.

Mutta sitäkin hienompaa on, että asiaa nyt lähdetään tutkimaan. Luonnon monista terveyshyödyistä on jo paljon tietoa, jota koottiin muun muassa ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeessamme. Sen ja lukuisten muiden tutkimusten perusviesti on, että liiallinen nököttäminen sisätiloissa on monilla tavoilla haitallista terveydellemme ja hyvinvoinnillemme.

Mutta aina ulos ei pääse, tai keli on niin kauhea ettei kerta kaikkiaan huvita. Siksi kannattaa miettiä myös sitä, miten luonnon voisi tuoda sisälle. Muutama vuosi sitten harrastin pohdintaa itsekin, mutta eipä asia isosti siitä edennyt.

Luonnon digitalisoinnin mahdolliset hyödyt – ja haitat – tunnetaan paljon heikommin kuin ulkoluonnossa oleskelun vaikutukset. Tämä johtunee siitä, että digitalisoitu tai muulla tavoin virtuaalisesti esitetty luonto on monella tavalla väliinputoaja.

Ympäristötutkimuksessa on perinteisesti lähdetty ulos oikeaan luontoon – mitä ”alkuperäisempään”, sen parempi. Kaupunkiympäristöä ei ole samalla tavalla ymmärretty tutkimisen arvoiseksi ekosysteemiksi, puhumattakaan sisätilojen luontoelementeistä.

Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa ympäristötutkimuksessa on keskitytty luonnon representaatioihin, huomioimatta riittävästi ihmistä evoluution tuottamana luonnon olentona.

Lääketieteessä luontopohjaiset ratkaisut on turhankin herkästi niputettu huuhaahoidoiksi, joita ei kannata ottaa vakavasti. Työhyvinvoinnin tutkimusta en juurikaan tunne, mutta tuskinpa luonto on sielläkään ollut ihan ykkösaihe.

Capture

Luonnon eri ulottuvuudet voisi nähdä näinkin. Virtuaalinen liittyy fyysiseen ja rakennettu ympäristö rakentamattomaan luontoon. (Lähde: Lyytimäki 2012)

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuloksia Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston kollegat aikanaan saavat. Ehkäpä itsekin joku päivä pääsen istumaan (tai seisomaan) virtuaaliseen luontotoimistoon, silloin kun se muu luonto on tavoittamattomissa.

Mainokset

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.

Juomavesi riskiä vailla?

Talousveden terveysriskejä selvittäneen CONPAT-hankkeemme päätösseminaarissa pohdittiin monipuolisesti kemikaalien ja mikrobien kulkeutumista ja muuntumista vesistöissä, niiden aiheuttamien riskien suuruutta, mahdollisia haittavaikutuksia ja riskien hallintaa. Hanke keskittyi Kokemäenjoen vesistöön ja Turun seudulle vettä toimittavaan Virttaankankaan tekopohjavesilaitokseen.

Hankkeen päätulos oli se, että terveysriskit ovat hyvin hallussa. Ihmisen toiminnasta luontoon pääsevien kemikaalien pitoisuudet ovat Kokemäenjoessa normaalitilanteissa suhteellisen pieniä. THL:n Päivi Meriläinen kertoi seminaariesityksessään, että jokivettä pitäisi juoda suunnilleen miljoona litraa, jotta siitä saisi makeutusaineena käytettyä asesulfaami-K-yhdistettä saman määrän, joka on sallittu litrassa limsaa.

wp_20160915_14_11_19_pro

Vettä ei silti kannata hörppiä suoraan joesta. Veteen päätyy jätevedenpuhdistamoilta ja erilaisesta hajakuormituksesta mikrobeja ja kemiallisia haitta-aineita, jotka voivat kulkeutua pitkiäkin matkoja. Myös luonto itse kuormittaa jokea niin eroosion huuhtomilla maa-aineksilla kuin luonnonvaraisten eläinten jätöksillä. Vesi pitää puhdistaa huolellisesti ennen juontia.

Noin kuudesosa suomalaisten vesilaitosten vedestä on peräisin tekopohjavedestä. Turun Seudun Veden Virttaankankaan tekopohjavesilaitos herätti valmistelu- ja rakentamisvaiheessa paljon kiistelyä ja myös epäilyjä laitoksen toimivuudesta. Laitos on ollut toiminnassa vuodesta 2011 lähtien. CONPAT-hankkeen tulokset vahvistivat, että epäpuhtauksia poistuu tekopohjaveden valmistuksessa tehokkaan esikäsittelyn ja maaperässä tapahtuvan imeytymisen aikana. Tekopohjaveteen perustuva puhdistusprosessi tuottaa normaalitilanteessa turkulaisille ja lähikuntien asukkaille hyvälaatuista, turvallista ja terveydelle vaaratonta talousvettä.

Kiinnostava kysymys onkin se, mikä on normaalitilanne. Hankkeessa pohdittiin erilaisia skenaarioita mahdollisille häiriötilanteille. Kuvitteellisiin tilanteisiin perustuvissa mallinnuksissa merkittäviä terveydellisiä tai taloudellisia haittoja saatiin syntymään vasta, kun häiriöt oletettiin epärealistisen suuriksi.

Yksi osa hanketta oli riskikeskustelun tutkiminen. Selvitimme hankkeen valmisteluvaiheessa käytyä julkista keskustelua, jossa esiin marssitettiin suuri määrä erilaisia riskejä ja uhkakuvia. Tekopohjaveden terveysriskeihin liittyneet pelot näyttävät tutkimustiedon valossa siis paljolti perusteettomilta. Toki pitää muistaa, että tietoa on vain vaarallisimmiksi arvioiduista haitta-aineista ja että yhteisvaikutukset ja pitkän aikavälin vaikutukset voivat tuottaa yllätyksiä, samoin kuin uudentyyppisten haitta-aineiden mahdollinen päätyminen ympäristöön.

Lisätietoa tarvitaan, vaikka nykytiedon valossa terveysriskit ovat vähäisiä. Hankkeessa ei myöskään arvioitu lainkaan ympäristöriskejä: ihmisille koituvien terveysriskien vähäisyys ei aina tarkoita haitattomuutta esimerkiksi kaloille tai hyönteisille. Kuten SYKEn Timo Assmuth seminaarissa painotti, oleellista on se, miten riskit rajataan ja miten epävarmuuksiin ja tiedon puutteeseen suhtaudutaan.

wp_20160915_11_31_01_pro

Uusi tutkimustieto ei kuitenkaan ratkaise kaikkia pulmia. Pahimmillaan lisätieto vain hukuttaa yksityiskohtiin tai antaa eripuraisille kiistelijöille mahdollisuuden kaivautua entistä syvemmälle omien faktojensa poteroihin. Seminaarin omassa esityksessäni pohdin sitä, voisiko riskikeskustelua edistää kiinnittämällä enemmän huomiota siihen, millainen tieto kannattaa tietoisesti jättää syrjään keskustelusta. Tietoyhteiskunnassa tarvitaan yhä kipeämmin kykyä unohtaa, jotta keskustelulle olennaisesta jäisi enemmän tilaa.

Nelivuotisen Veden kontaminantit – likaantumisen syyt, terveysriskit ja riskien hallinta (CONPAT) -hankkeen vetäjänä toimi Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos ja tutkimukseen osallistui Suomen ympäristökeskuksen lisäksi Valtion taloudellinen tutkimuslaitos. Rahoituksen saimme Suomen Akatemian AKVA-tutkimusohjelmalta.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Ympäristöhistorian juuria tonkimassa

IMG_2590

Ympäristökirjallisuuden klassikon voi tunnistaa jo kansikuvasta

Klassikkokirjoja kannattaa lukea aina. Antikvariaatissa käteeni osui kirja, jota en aluksi edes klassikoksi tunnistanut. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Fairfeld Osbornin teos Rosvottu kiertotähtemme. Teos ilmestyi suomennettuna vuonna 1952.

Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1948 ja siitä tuli monille kielille käännetty myyntimenestys. Itselleni kirja oli uusi tuttavuus, vaikka olen jonkin verran pyrkinyt tutustumaan ympäristönsuojelun historiaan. Terveellinen muistutus siitä, että 1960-luvun alku ja Rachel Carsonin Äänetön kevät eivät todellakaan olleet ympäristönsuojelun alkupiste.

Osbornin teos on vieläkin yllättävän ajankohtainen. Kirjan pääpaino on luonnonvarojen käytön ja väestönkasvun suhteessa, mutta siitä löytyy pohdintaa niin ekosysteemipalveluista kuin antroposeenista. Näitä 2000-luvun termejä kirjassa ei toki mainita, mutta käsitteiden takana olevat perusoivallukset ovat helposti hahmotettavissa.

Kirjaa lukiessa mieleeni hiipiikin epäilys siitä, että ympäristönsuojelun ydinkysymyksiä koskeva tutkimus on reilussa puolessa vuosisadassa edistynyt aika vähän.

Yksittäisiä ympäristömuutoksia koskeva tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta tietämyksemme siitä, mitä ongelmille pitäisi tehdä, tuntuu edistyvän tuskastuttavan hitaasti. Uskomme vahvasti siihen, että kunhan tietoa tulee lisää, ongelmatkin lopulta saadaan ratkaistua. Tällainen vahva usko tutkimustiedon vaikuttavuuteen voi osoittautua virheeksi.

Yhä yksityiskohtaisempi ympäristötieto voi olla tarpeellista, mutta se ei välttämättä riitä ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimusten ja selvitysten tuloksena saattaa olla ”paralysis by analysis” eli kyvyttömyys poimia toiminnan pohjaksi tarvittavaa tärkeintä tietoa alati lisääntyvän nippelitiedon joukosta.

Tiedon lisääntyminen ei aina ja joka tilanteessa olekaan välttämämättä hyvä asia. Ympäristötutkijoilta pitäisi löytyä nykyistä useammin rohkeutta todeta selkeästi, että nyt tiedämme tarpeeksi. Jos tutkijat eivät itse tuo esiin oleellisimpia oivalluksia ja vaadi pontevasti tutkimustietoon pohjautuvia yhteiskunnallisia muutoksia, voi olla turhaa odottaa että poliitikotkaan niin tekisivät.

Elonkehä-lehden numerosta 1/2016 löytyy kirjaesittely, jossa vertailen Osbornin teosta ja tuoreempaa samaa aihepiiriä käsittelevää Olli Borgin ja Maria Joutsenvirran kirjaa Maapallo ja me.

Päivystävän dosentin itsekritiikki

Suomen hallitusta on viime aikoina syytetty tiedevastaisuudesta. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia on kuritettu julkista rahoitusta vähentämällä, poliittisia päätöksiä on haluttu runnoa eteenpäin asiantuntijoiden näkemyksistä piittaamatta ja tutkimustiedon merkitystä on avoimesti väheksytty.

Konkreettisiksi esimerkeiksi tiedon väheksynnästä on nostettu pääministerin lohkaisu ”kaiken maailman dosenteista” ja valtionvarainministerin letkautus professoreiden kolmen kuukauden kesälomasta.

Monet tutkijat ovat tyrmistyneet näistä kommenteista. Joidenkin mielestä nyt näyttää olevan meneillään toisen maailmansodan jälkeisen ajan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja. Tämä tulkinta voi hyvinkin olla oikeaan osuva.

Samalla on näkynyt merkkejä tutkijoiden huolestuttavasta kyvyttömyydestä vastaanottaa omaan toimintaansa kohdistuvaa kritiikkiä. ”Päivystävän dosentin” stereotyypissä on myös totuuden siemen.

Viimeaikaisessa väittelyssä näyttää jo unohtuneen edellinen dosenttikohu. Vain jokunen vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö olla mahdollista ottaa dosentin nimike pois henkilöltä, joka esittää julkisuudessa toistuvasti epätieteellisiä näkemyksiä. Keskustelun virittivät dosentti Johan Bäckmanin omintakeiset näkemykset Venäjän toiminnasta.

Entäpä jos pääministeri Sipilän aito huoli onkin se, että oman pätevyysalueensa ulkopuolella asiantuntijoina esiintyvät tahot pystyvät vääristämään päätöksenteon pohjaa? Esimerkiksi ilmastotiedettä vääristelleet tahot ovat pystyneet vaikuttamaan varsinkin Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan, julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Syvemmältä historiasta löytyy yllin kyllin esimerkkejä siitä, miten ”tieteellä” on perusteltu rasistisia näkemyksiä tai pönkitetty itsevaltiaiden asemaa. Tämän takia meillä päivystävillä dosenteilla itsellämme on suurin vastuu tuoda esiin sekä viimeisin tutkimustieto että tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset. Päätöksenteon kannalta juuri tiedon epävarmuudet taitavat olla niitä hankalimpia asioita.

Tutkimuksia luetaan enemmän kuin koskaan

Tieteellä menee nyt hyvin. Tutkimuksia luetaan ja niihin viitataan enemmän kuin koskaan ennen. Kuulostavatko nämä väitteet omituisilta? Eipä ihme, sillä tiedettä koskeva uutisointi on ollut viime vuosina kovin negatiivista. Valitusvirsiä on kuultu erityisesti kiristyvästä rahoitustilanteesta, mutta myös siitä, että tutkimusraportteja tuotetaan liikaa, niitä ei lueta, eikä niitä hyödynnetä päätöksenteossa.

Myönnän itsekin syyllistyneeni negatiivisten mielikuvien synnyttämiseen. Herättelimme lokakuussa julkaistussa verkkouutisessa lukijan kiinnostusta toistamalla väitteen, jonka mukaan ”90 prosenttiin tieteellisistä julkaisuista ei koskaan viitata, ja 50 prosenttia ei edes lue kukaan tutkimusprosessin ulkopuolinen.” Uutisessa kerroimme alustavista tuloksista, joita saimme kun keräsimme tietoja Suomen ympäristökeskuksen julkaisemien raporttien saamista viittauksista Google Scholar -tietokannassa. Tulokset eivät vastanneet synkkiä ennakko-oletuksia. Kahteen kolmasosaan tarkastelluista julkaisuista löytyi viittauksia, vaikka näitä raportteja ei ensisijassa ole suunnattu tieteelliselle yleisölle.

Twitter:

Twitterissäkin on valiteltu tutkimusten lukijakatoa

Mutta mihin perustuvat väitteet vähäisistä viittauksista ja lukijamääristä? Ainakin väite lukijoiden puuttumisesta kuulosti oudolta. Aiempi selvityksemme Suomen ympäristökeskuksen raporttien latausmääristä ja monien tieteellisten kustantajien sivuilla näkyvät artikkeleiden lataustilastot antavat pikemminkin aihetta epäillä, että lukijoita kyllä löytyy, joskus runsaastikin.

Aloin etsiä väitteiden alkuperää. Pienen nettisurffailun jälkeen löytyi kirjoitus, jonka Indiana Universityn tutkija julkaisi Physics World -lehdessä vuonna 2007. Artikkelin avoimesti saatavilla oleva versio löytyy muun muassa ArXiv-palvelusta. Yleiseen keskusteluun päätyneet väitteet löytyvät heti kirjoituksen alusta:Capture4Artikkeli ei ole tieteellinen tutkimus, vaan ammattiyleisölle suunnattu katsaus, jonka päätarkoitus oli esitellä sitaatioanalyysin hyödyntämismahdollisuuksia fyysikoille. Tästä huolimatta kirjoitukseen on usein viitattu Indiana Universityn tutkimuksena. Ongelmallista on, että viittaus- ja lukijamäärää koskeville väitteille ei kirjoituksessa anneta minkäänlaista lähdeviitettä tai perustelua.

Muut bloggaajat ovat penkoneet asian taustoja. Dahlia Rehmer kertoo blogissaan, että artikkelin kirjoittaneen tutkijan mukaan väitteet ovatkin peräisin lehden toimittajalta, joka lisäsi ne hänen kirjoitukseensa. Indiana Universityn verkkosivuilla olevassa tiedotteessa väite kuitenkin nostetaan esiin nimenomaan tutkijan omana kommenttina:

Capture3Olipa niin tai näin, luotettavaa lähdettä ei näytä löytyvän. Selitys artikkelissa mainitulle arviolle kolmesta lukijasta saattaakin löytyä tutkijoiden toisilleen kertomasta vanhasta vitsistä, jonka mukaan tyypillisen tutkimuksen lukee kolme ihmistä: tekijä itse, tieteellisen lehden toimittaja ja tutkimuksen vertaisarvioitsija. Sarkastiseksi tarkoitettu letkautus onkin ehkä kiertynyt käytäväpuheista ja esitelmien kevennyksistä suurilevikkisen lehden artikkeliin, josta se on poimittu sosiaaliseen mediaan ja verkkokeskusteluihin ilman riittävää lähdekritiikkiä.

Lisäksi näyttää siltä, että keskustelussa menee herkästi sekaisin artikkeleiden viittaukset ja artikkeleiden lukijat. Se, että artikkeliin ei ole viitattu, ei välttämättä kerro mitään artikkelin lukijamäärästä.

Mielikuvat tyypillisen tutkimuksen kolmesta lukijasta vaikuttavatkin siis tuulesta temmatuilta. Todellisuudessa lukijoiden määrää on vaikea arvioida, kun tutkimukset leviävät sekä sähköisinä että painettuina versioina ja niitä on saatavilla niin kustantajien palveluissa, tutkimuslaitosten ja yliopistojen arkistoissa kuin tutkijoiden omilla sivuillakin.

Tutkimustekstien tavoitteena ei yleensä ole viihdyttää suuria massoja, vaan tavoittaa tietyn tieteenalan asiantuntijat. Tästä huolimatta pidän todennäköisenä, että hyviä tieteellisiä käytäntöjä noudattaville julkaisuille lukijoita kertyy keskimäärin reippaasti enemmän kuin kolme. Ja jos avoimen tieteen ihannetta saadaan vietyä oikealla tavalla eteenpäin, lukijamäärä vain kasvaa.

Tenniskyynärpää ja korppikotkien kuolema

Mitä yhteistä on suomalaisen miehen tenniskyynärpäällä ja korppikotkien joukkokuolemalla Intiassa? Vastaus on vaikea sana: Diklofenaakki.

Kävin käsivaivojen takia lääkärillä, jossa tuomioksi tuli tenniskyynärpää. Lääkkeeksi sain leporeseptin lisäksi tulehduslääkettä. Lääkkeen haettuani huvitin itseäni lukemalla pienellä präntätyt tiedot mahdollisista haittavaikutuksista. Selvisi muun muassa että sydän- ja verisuonitauteja sairastavien on varottava lääkettä ja että harvinaisena sivuvaikutuksena voi olla uneliaisuus, erittäin harvinaisena univaikeudet. Samalla huomioni kiinnittyi lääkkeen vaikuttavaan aineeseen, joka kuulosti tutulta, mutta vieläkin vaikeammalta sanalta: Diklofenaakkikalium.

Muistelin että tästä yhdisteestä oli taannoin puhuttu uutisissa, joiden mukaan eläinten lääkitsemiseen käytetty aine tappoi joukoittain uhanalaisia korppikotkia. Näin olikin. Aine on sama diklofenaakki, jonka käytön seurauksena korppikotkien kannat romahtivat Intiassa ja muissa Etelä-Aasian maissa lääkkeen käyttöönoton jälkeen. Esimerkiksi Intiassa Bengalinkorppikotkien määrän arvioitiin olleen vuonna 2007 enää tuhannesosa 1990-luvun alun määrästä.

By (Image: Goran Ekstrom) [CC BY 2.5 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.5)], via Wikimedia Commons

Bengalinkorppikotka. Korppikotkat ovat ekosysteemeissä tärkeitä jätehuollon ammattilaisia. Kuva: Göran Ekström CC-BY-2.5

Korppikotkat altistuivat aineelle syötyään lääkittyjen nautojen raatoja. Lääkejäämät vaurioittivat erityisesti lintujen munuaisia. Lintukantojen romahduksen takia Intia kielsi diklofenaakin käytön eläinlääkinnässä 2006. Aine kiellettiin myös useissa muissa Aasian maissa. Tämän jälkeen korppikotkien kantojen heikentyminen on hidastunut ja jotkut lajit ovat ehkä jo elpymässä.

Diklofenaakki on herättänyt huolta myös Euroopassa. Aine on hyväksytty eläinten lääkintään viidessä EU-maassa: Espanjassa, Italiassa, Latviassa, Tsekin tasavallassa ja Virossa. Lääkkeen käytön pelätään uhkaavan varsinkin Espanjan korppikotkia. Lintujen suojelujärjestö BirdLife on kampanjoinut diklofenaakin kieltämiseksi eläinlääkinnässä. Myös Euroopan lääkevirasto on suhtautunut kriittisesti aineen käyttöön eläinlääkinnässä.

Suomessa korppikotkat eivät ole luonnonsuojelun ensisijainen huolenaihe, ja elintarviketeollisuuden käyttöön kelpaamattomat lääkittyjen eläinten raadot hävitetään Honkajoen kierrätyslaitoksella. Niinpä esimerkiksi raatoja ravintonaan käyttävät maa- ja merikotkat eivät olisi vaarassa, vaikka lääke otettaisiinkin käyttöön eläinten lääkinnässä.

Diklofenaakkia pääsee kuitenkin luontoon ihmisten lääkkeistä. Se on vaikuttava aine monissa yleisesti käytetyissä lääkkeissä, kuten Arthrotec, Diclomex, Motifene ja Voltaren. Suomessa diklofenaakkia käytetään hieman yli 1000 kiloa vuodessa. Lääkejäämät kulkeutuvat ihmisten kehosta viemärijärjestelmän kautta vesistöihin, pohjavesiin ja Itämereen. Jätevedenpuhdistamot eivät yleensä pysty poistamaan lääkeaineita. Myös niiden luontainen hajoaminen voi olla hyvin hidasta.

Lääkejäämien pitoisuudet Suomen vesistöissä ovat yleensä melko pieniä. Tämä on todettu muun muassa Suomen Akatemian rahoittamassa CONPAT-hankkeessa, jossa tutkitaan haitta-aineiden kulkeutumista, muuntumista ja vaikutuksia vesistöissä sekä mahdollisia ongelmien hallintakeinoja.

Yksittäisten aineiden pienet keskimääräiset pitoisuudet eivät automaattisesti merkitse haitattomuutta. Ajoittain tai tietyissä paikoissa pitoisuudet voivat olla merkittäviä. Eri oloissa aineiden haitallisuus voi vaihdella suurestikin ja ihmiselle täysin vaaraton pitoisuus voi olla haitallinen herkimmille eliöille. Tietämys useimpien lääkeaineiden luontovaikutuksista on hyvin puutteellista.

Turun ja Hampurin yliopistojen yhteistutkimuksessa on todettu, että diklofenaakki heikentää kalojen aineenvaihduntaa ja häiritsee vuorokausirytmejä. Tutkimuksessa havaittiin myös, että lääkejäämillä on yhdessä rehevöitymiseen liittyvän veden happipitoisuuden pienentymisen kanssa yhteisvaikutuksia, joiden laajuutta ja mekanismeja ei tunneta tarpeeksi hyvin.

Ongelmia voi syntyä myös muualla kuin vesistöissä. MTT:n (nykyinen LUKE) johdolla on selvitetty eri lääkeaineiden esiintymistä maatilojen biokaasureaktoreiden lopputuotteissa. Biokaasureaktoreiden avulla esimerkiksi lantaa ja biojätteitä voidaan muuttaa energiaksi ja hyvälaatuisiksi lannoitteiksi. Näissä kokeissa diklofenaakkia löytyi bioreaktoriprosessin läpikäyneestä massasta.

Tenniskyynärpää. Lääkkeiden ja levon lisäksi tenniskyynärpään hoidossa auttaa tukiside, joka estää lihaksia rasittamasta liikaa olkaluun sivunastan seutua.

Tenniskyynärpää. Lääkkeiden ja levon lisäksi tenniskyynärpään hoidossa auttaa tukiside, joka estää lihaksia rasittamasta liikaa olkaluun sivunastan seutua.

Lääkkeiden ympäristövaikutuksiin pitää kiinnittää nykyistä enemmän huomioita. Lääkkeiden käyttömäärät ja eri lääkeaineiden lukumäärä kasvaa koko ajan. Ikääntyvä väestö tarvitsee entistä enemmän lääkkeitä ja mainonta kannustaa käyttämään lääkkeitä jopa sellaisiin vaivoihin, joiden aiemmin annettiin parantua itsestään.

Yksi keino haittojen vähentämiseen olisi se, että lääkkeiden mahdolliset ympäristöhaitat listattaisiin tuoteselosteissa yhtä tarkasti kuin mahdolliset sivu- ja haittavaikutukset ihmisille. Tämä pakottaisi nykyistä kattavampiin tutkimuksiin ja antaisi lääkkeiden ostajille mahdollisuuden valita ympäristöä vähemmän kuormittava tuote.

Ympäristöhaittojen ehkäisy on myös yksi lisäperuste sairauksien ennaltaehkäisylle, jolloin lääkkeitäkään ei tarvita. Ehkäpä olisin voinut ehkäistä omankin tenniskyynärpääni monipuolisemmalla liikunnalla ja vähäisemmällä näppäimistön naputuksella.

Tutkijan velvollisuus olla äänessä

Capture2Kuva: Peter Milne, Motion Picture Directing

Suomessa sananvapaus on itsestäänselvyys, ongelmat muualla. Näin olen aiemmin ajatellut. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin koetelleet uskoani. YLE kertoi julkisuudessa runsaasti esiintyneen evoluutiopsykologian tutkijan kohtaamasta häirinnästä ja kiusanteosta. Ilmeisesti jotkut kokevat aivan sietämättömäksi vaikkapa tutkimustiedon siitä, että ihmisen käyttäytymistä selittävät evoluutiossa kehittyneet biologiset ominaisuutemme. Naistutkimus, monikulttuurisuuden tutkimus ja ilmastotutkimus ovat myös aloja, joilla toimivat tutkijat ovat ainakin ajoittain joutuneet häirinnän kohteeksi.

Aina asialla eivät ole tutkimukseen vihamielisesti suhtautuvat yksittäiset ihmiset tai ryhmittymät. Joissakin maissa myös julkinen valta pyrkii rajoittamaan tutkijoiden vapautta kertoa tuloksistaan. Nämä maat eivät välttämättä ole yksinvaltaisesti hallittuja diktatuureja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa on pyritty kieltämään julkisella rahoituksella toimivien viranomaisten ja tutkijoiden oikeus puhua ilmastonmuutoksesta ja Isossa-Britanniassa on rajoitettu tutkijoiden oikeutta olla suoraan yhteydessä toimittajiin.

Vähemmän yllättävää lienee, että Venäjää syytetään sumeilemattomasta valheellisen sotapropagandan levittämisestä ja median käytöstä vallanpitäjien aseman pönkittämiseen. Surkuhupaisuuden rajoja kolkuttelee päätös, jonka perusteella Venäjällä on kiellettyä julkaista julkisuuden henkilöitä esittäviä kuvamanipulaatioita, jotka eivät oikealla tavalla tuo esiin henkilön luonteenpiirteitä.

Venäjän sanavapauden rajoitukset vaikuttavat keskusteluun myös Suomessa. Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän esimerkiksi Venäjän ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden käsittelyn ongelmista. Kotimaisessa energiakeskustelussa olisi syytä paneutua myös ympäristöongelmiin, joita Suomeen tuotavan öljyn poraaminen, käsittely ja kuljetus aiheuttaa Venäjällä. Vaikka emme näitä ongelmia pysyisikään Suomesta käsin ratkomaan, parempi tietoisuus niistä voisi motivoida tuontiriippuvuuden vähentämiseen, tarmokkaampaan energiansäästöön ja vaihtoehtoisten energialähteiden käyttöönottoon.

Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua. Itse ajattelen, että jokaisen verovaroja käyttävän tutkijan velvollisuus on tuoda aktiivisesti ja avoimesti tuloksiaan päätöksentekijöiden ja laajan yleisön tietoisuuteen. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun tieteelliset tulokset näyttävät poikkeavan yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Poliitikkojen vallanhalun, uskonnollisen kiihkoilun tai liikeyritysten edun ei pidä antaa rajoittaa sananvapautta. Tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on pitkällä aikavälillä hyödyksi useimmille, vaikka joillekin siitä hetkellistä harmia koituisikin.