luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: tutkimus

Politiikassa tarvitaan pontevampaa tutkimustiedon koontia

Professori Jukka Korpela (HS 30.3) on huolissaan keskustelusta, jossa kansainvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raporttien epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä. Jaamme tämän huolen. IPCC:n raportteihin tulisi suhtautua kriittisesti. Kriittisyyteen on syytä, sillä nämä raportit todennäköisemmin vähättelevät kuin liioittelevat ilmastonmuutoksen riskejä.

IPCC tekee yhteenvetoja parhaimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon perustuen. Tämän takia riskit, joita tutkijat eivät vielä ole luotettavasti pystyneet arvioimaan, jäävät liian vähälle huomiolle. Varsinkin eri ympäristömuutosten monimutkaiset yhteisvaikutukset voivat tuottaa ikäviä yllätyksiä, kuten tauteja levittävien vieraslajien ilmaantumisen luontoomme.

Puutteistaan huolimatta IPCC tekee hyvää työtä tiedon kokoajana ja välittäjänä. Kukaan yksittäinen tutkija ei pystyisi vastaavalla tavalla piirtämään kokonaiskuvaa tuhansista eri näkökulmista tehdyistä ilmastotutkimuksista.

Kansallisella tasolla vastaavaa työtä tekee Suomen ilmastopaneeli. Vähemmän tunnettuja ovat kansallinen luontopaneeli ja kestävän kehityksen asiantuntijapaneeli, jotka koostavat tutkimustietoon perustuvia suosituksia luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi.

Professori Korpelan mukaan ”tiede ei ratkaise eikä sen tule ratkaista poliittisia kysymyksiä”. Samassa kirjoituksessa hän kuitenkin vaatii, että politiikassa päätösten valmistelijoina tulisi olla kriittiseen tieteelliseen ajatteluun kouliintuneita henkilöitä.

Onkin päivänselvää, poliittisia kysymyksiä pitää ratkaista ennen muuta tieteen pohjalta. Hyviä päätöksiä tuskin saadaan aikaan pelkän kokemustiedon tai lyhytnäköisen eturyhmäpolitiikan avulla. IPCC ja muut asiantuntijapaneelit voivat tehdä virheitä, mutta niille kannattaa antaa mahdollisuus korjata virheitään koko ajan lisääntyvän tutkimustiedon avulla. Tällöin myös poliittisia päätöksiä voidaan suunnata tarvittaessa uudelleen.

Kirjoitus on editoimaton ensimmäinen versio Helsingin Sanomissa 3.4.2018 ilmestyneestä mielipidekirjoituksesta, jonka lopulta kirjoitin yhdessä Katriina Soinin (Luonnonvarakeskus) ja Paula Schönachin (HELSUS) kanssa.

Mainokset

Hiljaisuutta ja hämäryyttä tieteen päivillä

Millainen olisi nykyistä monimuotoisempi kaupungin ääni- ja valomaisema? Tekninen kehitys ja urbanisaatio ovat kyllästäneet ympäristömme melulla ja valolla, mutta kaupunkeihinkin on mahdollista rakentaa hiljaisuuden ja pimeyden taskuja. Mitä monimuotoisuus ääniympäristön suhteen tarkoittaisi ja miten tilaa saataisiin raivattua melulta pienille luonnon äänille ja kulttuurisesti merkityksellisille äänille? Saisimmeko tähdet takaisin näkyviin valosaasteen vaivaamissa kaupungeissakin?

Näitä kysymyksiä pohdimme keskiviikkona 9.1. Outi Ampujan kanssa Tieteen päivien Tiedettä kaupungissa tapahtumassa. Tiiviin esityksemme kalvot löytyvät täältä ja esitys on myös taltioitu Tiede-TV:n kanavalle (alkaa 2:30 kohdalta, sitä ennen taltioinnissa on mukana paljon muutakin mielenkiintoista monimuotoisista kaupungeista).

Seuraavana päivänä teeman käsittely jatkui pidemmässä sessiossa, jossa Outi toimi puheenjohtajana ja itse puhuin keinovalosta erityisesti liikennesektorin näkökulmasta otsikolla ”Energiamurros liikenteessä: rohkeasti vähemmin valoin”.

Esityksen lähtökohta oli se, että liikkumisemme ei ole kestävää. Niin ilmastonmuutos kuin ihmisten ylipaino-ongelmat johtuvat osittain siitä, että yhteiskunta ympärillämme perustuu nopeaan motorisoituun liikenteeseen. Tavaroiden ja ihmisten vaivattomasta siirtymisestä vinhalla vauhdilla paikasta toiseen on tullut itsestäänselvyys, jonka todellista hintaa ei sen kummemmin mietitä. Nopea liikkuminen vaatii raskaan infrastruktuurin, turvalliset tiet, raiteet, satamat ja lentokentät. Energiaa kuluu matkustamiseen sitä enemmän, mitä nopeammin matkasta halutaan selvitä. Ja useimmiten haluamme selvitä nopeasti.

Ympäristö- ja terveyshaasteet pakottavat kuitenkin miettimään liikkumista – ja liikkumattomuutta – uusilla tavoilla. Pelkästään ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen vaatii kyseenalaistamaan sen, voiko nopea liikkuminen enää olla yhteiskunnan kehittämisen perusoletus.

Keinovalon käyttö liikenteessä tarjoaa mainion esimerkin, jonka kautta haasteita voidaan tarkastella. Nopea öinen liikkuminen perustuu sähkövalon runsaaseen käyttöön. Nyky-Suomessa on totuttu siihen, että kulkuväyliä valaistaan yöt läpeensä, vaikka viimeisetkin kujien kulkijat olisivat kaikonneet sisätiloihin. Öisin liikkuva ihminen pärjää kävelyvauhdissa mainiosti vaikka pelkällä kuun loisteella, mutta nopeampi liikkuminen ilman voimakasta sähkövaloa osoittaa yleensä huonoa harkintaa ja liian optimistista luonnetta.

Vuosikymmenien saatossa valaistustekniikan energiatehokkuus on parantunut, mutta valon käyttö on lisääntynyt vielä nopeammin. Tämän seurauksena myös valaistusenergian tuotannosta syntyvät ilmastopäästöt ovat kasvaneet. Samalla ongelmaksi on noussut valosaaste: ekosysteemien normaali toiminta ja myös ihmisen elimistö tarvitsee pimeän ja valoisan ajan luonnonmukaisen rytmin. Pitäisikö siis liikennesuunnittelun lähtökohdaksi ottaa rohkeasti valaistuksen vähentäminen?

capture

Pimeyttä pitää suojella

Maailman suurin luonnonsuojelualue on häviämässä. Syynä on se, että tämä alue jää herkästi huomaamatta. Sen sijainti ei selviä kysymällä missä, vaan milloin.

Pimeys tarjoaa suojapaikan monille lajeille. Pimeällä useimmat ihmiset vetäytyvät nukkumaan, jolloin ympäristöön jää enemmän tilaa ja rauhaa. Puolet maapallosta pitäisi olla koko ajan luontaisen pimeyden peitossa.

Satelliittikuviin perustuvissa tutkimuksissa on osoitettu, että näin ei ole. Vain 17 % maapallon väestöstä näkee täysin valosaasteettoman yötaivaan asuinpaikaltaan. Noin 60 % eurooppalaisista asuu alueilla, joilla ei keinovalaistuksen takia ole enää mahdollista nähdä Linnunrataa.

Capture

Photo by Vincent Chin on Unsplash

Todellisuudessa tilanne on vielä pahempi, sillä satelliittikuvat jättävät huomiotta suuren osan LED-valoista. Mittalaitteet eivät pysty havainnoimaan lyhytaaltoisinta keinovaloa. Sitä on runsaasti valkosävyisissä LED-lampuissa, joiden käyttö ulkovalaistuksessa on yleistynyt nopeasti.

Ongelmaa kärjistää se, että alle 500 nanometrin lyhytaaltoisen keinovalon biologiset vaikutukset ovat kaikkein voimallisimmat. Tuotekehityksen avulla LED-lamppujen lyhytaaltoista valoa voitaisiin vähentää. Tämä olisi ympäristönsuojelun kannalta perusteltua, vaikka lamppujen energiatehokkuus heikkenee hieman.

Luontovaikutukset eivät ole olleet valaistussuunnittelun lähtökohta. Pahimmillaan valo tappaa, kun esimerkiksi muuttolintu harhautuu reitiltään ja törmää valaistuun rakennelmaan. Monet kirkkaasti valaistut kaupungit sijaitsevat yömuuttajien lentoreittien lähellä ja esimerkiksi Torontossa on kampanjoitu toimistorakennusten yövalaistuksen sammuttamiseksi lintujen muuttoaikana.

Suomenkin kaupungeissa on helppo nähdä, miten yöhyönteiset juuttuvat uuvuttavaan kuolemantanssiin katulampun ympärille. Heikkotehoinenkin valo häiritsee, sillä monet lajit aistivat valoa paljon herkemmin kuin ihminen silmillään. Keinovalon kajossa esimerkiksi kiiltomatonaaraan on turha yrittää houkutella kumppania himmeän fluoresenssivalonsa avulla.

Keinovalon haittoja ei ole haluttu nähdä, sillä ihmisille valo edustaa kehitystä ja edistystä. Valon on ajateltu nujertavan pimeyden voimat ja pitävän hämärämiehet kurissa. Tällaisesta syvälle juurtuneesta kulttuurisesta symboliikasta on syytä päästä eroon. Kaikki valo ei ole hyvästä.

Luontoon pääsevä keinovalo on lähtökohtaisesti saastetta. Se tuhoaa monille lajeille elintärkeän luonnonvaran – pimeyden. Suuntaa-antavan arvion mukaan kaksi kolmasosaa maapallon selkärangattomista lajeista on aktiivisia hämärässä tai pimeässä. Lepakkolajeista liki kaikki ja sammakkoeläimistä yli 90 % on pimeäaktiivisia. Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä elintoimintojensa rytmittämiseen ja solujen normaaliin toimintaan.

Arviot yöeliöiden määrästä ovat epävarmoja, sillä valtaosa maapallon lajeista on vielä tunnistamatta. Päivälajit tunnetaan parhaiten, joten suurin osa tuntemattomasta elonkirjosta piileskelee kirjaimellisesti pimeydessä.

Suomen nisäkäslajeista selkeästi päiväaktiivisia ovat vain orava ja ihminen. Luonnonsuojelun näkökulmasta on ongelmallista, että keinovalon avulla ihminen on murtautunut ulos ajallisesta ekologisesta lokerostaan. Ihmisen omaa hyvinvointia valot toki auttavat. Turvallinen ja nopea liikkuminen, tehokas työnteko tai opiskelu ei pilkkopimeässä onnistu. Useimmissa öisissä harrastuksissakin hyvä valaistus on välttämättömyys.

Haitatonta öinen valoaltistus ei silti ole ihmisellekään. Keinovalo voi häiritä lepäämistä, kehon palautumista ja normaalin vuorokausirytmin säilymistä silloinkin, kun se koetaan miellyttäväksi ja turvalliseksi. Muiden lajien tapaan olemme evoluutiossa sopeutuneet säännöllisiin pimeän ja valoisan ajan sykleihin. Lukemattomien sukupolvien aikana kehittyneitä sopeutumia ei hiljattain ympäristöömme tullut sähkövalo miksikään muuta.

Valo vaikuttaa kehoomme tiedostamattomasti hormonijärjestelmän kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu vahvoja viitteitä yöllisen valoaltistuksen yhteydestä moniin terveysongelmiin ja tarttumattomiin sairauksiin, kuten ylipainoon ja eri syöpiin. Ympäristöön pääsevään keinovaloon pitäisikin suhtautua samoin kuin ympäristömeluun, joka on jo laajasti tunnustettu haitalliseksi.

Onneksi valosaaste on helposti ratkaistava ongelma. Kun turhaan palavat, liian kirkkaat, häikäisevät tai väärään paikkaan osoittavat lamput napsautetaan sammuksiin, katoaa pahin ongelma valon nopeudella. Samalla säästyy energiaa ja energiantuotannon päästöt vältetään kokonaan.

Pitkällä aikavälillä tärkeintä on huolellinen valaistussuunnittelu, jonka avulla huonot ratkaisut voidaan ehkäistä ennalta. Älykäs valaistustekniikka antaa jo nyt mahdollisuuksia mukauttaa esimerkiksi katujen, puistojen ja teiden valaistus automaattisesti käyttäjien tarpeisiin. Kun käyttäjiä ei ole, voidaan valaistus himmentää tai sammuttaa.

Kyse ei ole paluusta pimeään keskiaikaan, vaan valaistuksen taitavasta, tehokkaasta ja tarpeenmukaisesta käytöstä. Valosaasteen vähentäminen mahdollistaa nykyistä miellyttävämmän, turvallisemman ja terveellisemmän elinympäristön ihmiselle. Vieläkin tärkeämpää on, että myös muu luonto saa samalla tarvitsemansa turvapaikan.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.2018

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Rakentavaa riskitiedottomuutta

Julkisen keskustelun tulisi kohentaa yleistä tietoisuutta ympäristöriskeistä ja niihin varautumisesta, mutta läheskään aina näin ei ole. Riskikeskustelu kiihtyy helposti ylikierroksille, luo turhia pelkoja tai jättää terveyden ja ympäristön kannalta oleellisia asioita huomiotta.

Tieto lisää tuskaa, joskus tarpeettomastikin. Rakentavan riskikeskustelun yksi edellytys on sopu siitä, millainen tieto kannattaa jättää huomiotta ja miksi.

Tarpeettomana tai haitallisena pidetystä keskustelusta pidättäytyminen ei ole helppoa. Jopa ilmiselvästi paikkansa pitämätöntä tai vanhentunutta tietoa halutaan usein pitää näkyvästi esillä. Useimmat meistä takertuvat väärään tietoon sitkeästi, jos se palvelee taloudellisia etujamme tai on syvään juurtuneiden ennakkoluulojemme ja uskomustemme mukaista.

Lisätietoa on sen sijaan helppo vaatia. Aina sitä ei kuitenkaan kannattaisi tuottaa. Tietoa voi olla jo tarpeeksi käytännön toimenpiteiden pohjaksi ja lisätiedon hankkiminen voi olla kallista saataviin hyötyihin nähden. Uusi tieto voi herättää turhia huolia tai ohjata huomiota vääriin asioihin.

Kaikkien julkisessa keskustelussa esiin nousevien huolenaiheiden tutkimiseen ei ole syytä käyttää rajallisia tutkimusresursseja. Esimerkiksi matalataajuisen tuulivoimaloiden melun mahdollisia terveyshaittoja on selvitetty pikemminkin poliittisen suosion kalastelussa nostatetun kohun siivittämänä kuin siksi, että tutkijat pitäisivät aihetta erityisen vakavana tai epäselvänä. Pahimmillaan liioiteltu riskipuhe aiheuttaa huolta ja hyvinvoinnin heikkenemistä enemmän kuin itse riskit toteutuessaankaan.

Myös tiedontuotannon ja viestinnän ajankohta on tärkeää: ennakoiva keskustelu eri vaihtoehtojen riskeistä on tärkeää, mutta tällaisessa riskipuheessa ei kannata piehtaroida enää sen jälkeen kun peruuttamattomat päätökset on jo tehty. Sitäkin tärkeämpää on poimia oppimisen eväitä vastaisen varalle.

Tarkoituksellinen tietämättömyys voi olla paljonkin järkevämpää kuin pakonomainen uuden tiedon tuottaminen. Kaikkea ei voida tietää, mutta oleellista on päästä jyvälle siitä, millaisista asioista ollaan tietämättömiä ja miksi.

Capture

Tietämättömyydellä on monia muotoja riskiviestinnässä, eikä kaikki tietämättömyys ole pahasta (muokattu: Lyytimäki & Assmuth 2017).

Kirjoitus perustuu Ympäristö ja Terveys -lehdessä (1/2018) ilmestyneeseen artikkeliin

 

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Siirryttäisiinkö töihin virtuaaliluontoon?

Nyt pitää hehkuttaa kilpailevan putiikin puolesta! Luonnonvarakeskuksessa on alkamassa työhyvinvointiin liittyvä tutkimus, jollaista itsekin olen miettinyt. Tutkijat selvittävät sitä, miten virtuaalinen luonto voisi auttaa työkuormituksesta palautumisessa. Täytyy myöntää että pieni kateus pistelee rinnassa, kun tällaista hanketta ei ole saatu viriteltyä omassa putiikissamme.

Mutta sitäkin hienompaa on, että asiaa nyt lähdetään tutkimaan. Luonnon monista terveyshyödyistä on jo paljon tietoa, jota koottiin muun muassa ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hankkeessamme. Sen ja lukuisten muiden tutkimusten perusviesti on, että liiallinen nököttäminen sisätiloissa on monilla tavoilla haitallista terveydellemme ja hyvinvoinnillemme.

Mutta aina ulos ei pääse, tai keli on niin kauhea ettei kerta kaikkiaan huvita. Siksi kannattaa miettiä myös sitä, miten luonnon voisi tuoda sisälle. Muutama vuosi sitten harrastin pohdintaa itsekin, mutta eipä asia isosti siitä edennyt.

Luonnon digitalisoinnin mahdolliset hyödyt – ja haitat – tunnetaan paljon heikommin kuin ulkoluonnossa oleskelun vaikutukset. Tämä johtunee siitä, että digitalisoitu tai muulla tavoin virtuaalisesti esitetty luonto on monella tavalla väliinputoaja.

Ympäristötutkimuksessa on perinteisesti lähdetty ulos oikeaan luontoon – mitä ”alkuperäisempään”, sen parempi. Kaupunkiympäristöä ei ole samalla tavalla ymmärretty tutkimisen arvoiseksi ekosysteemiksi, puhumattakaan sisätilojen luontoelementeistä.

Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa ympäristötutkimuksessa on keskitytty luonnon representaatioihin, huomioimatta riittävästi ihmistä evoluution tuottamana luonnon olentona.

Lääketieteessä luontopohjaiset ratkaisut on turhankin herkästi niputettu huuhaahoidoiksi, joita ei kannata ottaa vakavasti. Työhyvinvoinnin tutkimusta en juurikaan tunne, mutta tuskinpa luonto on sielläkään ollut ihan ykkösaihe.

Capture

Luonnon eri ulottuvuudet voisi nähdä näinkin. Virtuaalinen liittyy fyysiseen ja rakennettu ympäristö rakentamattomaan luontoon. (Lähde: Lyytimäki 2012)

Mielenkiinnolla odotan millaisia tuloksia Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston kollegat aikanaan saavat. Ehkäpä itsekin joku päivä pääsen istumaan (tai seisomaan) virtuaaliseen luontotoimistoon, silloin kun se muu luonto on tavoittamattomissa.

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Futwend-hanke pohtii kestävän energiamurroksen edellytyksiä

Futwend-hanke käynnistyi mukavasti, kun tiedelehti Nature julkaisi uusiutuvaa energiaa käsittelevän lyhyen kommenttini. Halusin kommentillani kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä puhtaiden ja uusiutuvien energian tuotantotapojen kehittäminen tuskin riittää kestävän energiamurroksen toteuttamiseen.

capture_nature

Joukko nimekkäitä tutkijoita ehdotti aiemmin Naturessa uuden globaalitason rahaston perustamista. Rahaston tehtävänä olisi tukea maailmanlaajuisesti koordinoitua, kunnianhimoista energiatutkimusta, jossa tähdättäisiin uusien puhtaiden ja edullisten energiateknologioiden kehittämiseen.

Ehdotuksen taustalla on samankaltainen ajatus kuin Yhdysvaltojen Apollo-kuuohjelmassa 1960-luvulla. Mahdottomaltakin tuntuva tavoite voidaan saavuttaa lyhyessä ajassa, jos resursseja käytetään määrätietoisesti ja tavoite rajataan tarkasti.

Minustakin lisäresurssien kohdentaminen energiatutkimukseen on järkevää. Mutta pahoin pelkään, että Apollo-ohjelman kaltainen, vahvasti globaalitasolta lähtevä tutkimus- ja kehitystyö ei kykene tuottamaan suuresti vaihteleviin paikallisiin oloihin ja tarpeisiin parhaiten soveltuvia ratkaisuja.

Tutkimusongelma on moniulotteinen. Nyt emme ole lähettämässä yksinkertaisesti miestä kuuhun, vaan olemme etsimässä erilaisia tapoja tyydyttää energiaan liittyviä moninaisia tarpeita mahdollisimman haitattomasti ja mahdollisimman monelle.

Kyse ei ole vain halvan, ehtymättömän ja päästöttömän energian tuotantotavan löytämisestä. Kestävä energiamurros syntyy vasta, jos löydämme myös tapoja käyttää energiaa niin, että emme aiheuta liikaa haitallisia ympäristövaikutuksia.

Tässä riittää haastetta hajautetun uusiutuvan energian lisäämismahdollisuuksia tutkivalle Futwend-hankkeellemme ja koko liudalle muutakin energiatutkimusta.

Suomen akatemian rahoittaman Futwend-hankkeen koordinoijana on Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskus ja muina toteuttajina Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus.