luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: Uncategorized

Metsän kätköistä löytyy vaikka mitä

wp_20170218_11_23_10_pro

Metsän salainen elämä ei ole syyttä suotta palkittu tietokirja. Harvoin tulee luettua näin vetävästi kirjoitettua teosta aiheesta, jota kuivakkaampaa on vaikea kuvitella: eliölajien tunnistaminen ja luokittelu.

Kirja nostaa näkyville metsäluonnon pienimmät eliöt sääskistä sieniin ja luteista lukkeihin. Pelkästään kirjan lopussa olevan nimihakemiston silmäily on kielen riemujuhlaa. Minkähänlainen otus on pikkuhytykkä tai syrjäntympönen? Mitä ovat lämäkät ja miltä näyttää peikonmalja? Hapsisista ja korusista nyt puhumattakaan.

Sujuvan sanailun ohella myös kirjan runsas kuvitus ansaitsee kehuja. Valokuvat tuovat näkyville hyönteismaailman pienipiirteisen kauneuden ja paljaalle silmälle näkymättömät mikroskooppiset yksityiskohdat.

Kirja perustuu ympäristöministeriön rahoittaman Putte-tutkimusohjelman tuloksiin. Monivuotinen tutkimus on tuottanut paljon uutta tietoa metsälajistosta. Samalla se on osoittanut, miten heikosti metsien elonkirjo edelleen tunnetaan. Esimerkiksi maailman tunnetuista kirvalajeista melkein kymmenesosa, 488 lajia, esiintyy Suomessa. Viimeisten 25 vuoden aikana Suomen kirvalajien luettelo on pidentynyt 174 uudella lajilla. Punaiselle listalle eli uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi on päätynyt yli sata kirvalajia.

Uhanalaisuustietojen valossa näyttää selvältä, että ihmisen toimeliaisuuden takia monet lajit ovat hävinneet jo ennen kuin olemme oppineet niitä tuntemaan. Harvinaisemmista tuttavuuksista esimerkiksi ukkokauniaista tai mannerheiminkiiluria lienee enää turha etsiä Suomen luonnosta. Toisaalta aiempaa tarkemmat tutkimukset ovat osoittaneet joidenkin lajien olevan luultua yleisempiä.

Lajitietämys on perusta luonnonsuojelulle ja luonnon arvostamiselle yleisemminkin. Lajien välistä vuorovaikutusta päästään pohtimaan luotettavasti vasta kun ymmärrämme edes pääpiirteissään lajiston koko kirjon. Helposti metsä ei salaisuuksiaan paljasta, ja niinpä tutkijakin voi päätyä arvelemaan ”luonnon olevan välillä tarkoituksenmukainen nero, välillä järjetön pölvästi.”

Jos kirjalta voisi toivoa jotain lisää, niin ehkäpä esimerkkejä ötököiden elämästä talvella. Suomen luonnossa talvesta selviytyminen on aivan yhtä tärkeää kuin elämä kesällä. Kirkkaiden kesäpäivien vilinän ohella kirjassa toki käsitellään esimerkiksi maanalaisessa pimeydessä möyriviä eliöitä ja yötaivaalla ahkeroivia lepakoita.

Kirjasta välittyy tutkijoiden aito ilo työstään, mutta myös huoli metsien pienimmistä. Kirjoittajat välttelevät voimakkaita kannanottoja, mutta rivien välistä huoli välittyy selvästi. Pienten perspektiivistä kehitys ei todellakaan näyttäydy kestävänä. Uhkana ovat niin metsien liikakäyttö, vieraslajit kuin ilmastonmuutoskin.

Ydinkysymys on erilaisten elinympäristöjen kirjon ja riittävän laajojen vanhojen metsien säilyminen. Kirja nostaakin pintaan pahan epäilyksen siitä, että puuston pikakasvatuksen takia metsistämme on tullut ongelmanuoria, jotka eivät pysty pitämään huolta luonnon monimuotoisuudesta.

Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén, Terhi Ryttäri (toim.) Metsän salainen elämä. Gaudeamus 2016. 395 s.

Mainokset

Mikä tekee maaseutumaisemasta arvokkaan?

IMG_3911

Mikä on heinänkorren oikea hinta? Tällaistakin päädyin kesälomalla pohtimaan, kun vietin aikaa mökillä heinäpellon äärellä. Heinäpellon omistaja osasi antaa kysymykseen napakan vastauksen: Pellolla olleen heinän arvo oli nolla, koska omat ladot olivat täynnä eikä ostajaa ylimääräiselle heinälle löytynyt.

Näin yksiselitteinen vastaus ei minua tyydyttänyt. Itselleni heinäpellolla on jokin arvo, koska nurmipellot ovat olennainen osa mökkimaisemaani. Viljellyt pellot kerta kaikkiaan kuuluvat vihreään maaseutuidylliini.

Maisema-arvoille ei toistaiseksi ole kauppapaikkaa. Yhteiskunta on kuitenkin tunnustanut maisemien rahallisen arvon tukemalla maanviljelijöiden maisemanhoitotöitä erilaisten tukien avulla. Niillä on muun muassa pyritty estämään perinnemaisemien pusikoitumista.

Kulttuurimaisema ei säily itsestään

Mökkiläiselle kaunis maisema on kuitenkin ilmaishyödyke. Minunkaan ei tarvitse maksaa viljelijälle maisemankatselumaksua. Enkä oikein edes osaa arvioida, montako euroa voisin olla valmis maksamaan kauniin maiseman säilymisestä tai rumentumisen ehkäisemisestä.

Arvon määrittely vaikeutuu entisestään, jos huomioidaan myös muiden ihmisten mieltymykset. Allergioista kärsivät saattaisivat olla halukkaita maksamaan siitä, että saisivat heinät kokonaan pois näkymistään. Toivonpa tosiaan, ettei kukaan ala järjestämään tarjouskilpailua minun ja allergikkojen välille. Maat omistava viljelijä tosin voisi tästä kilpailusta hyötyä, joten ehkäpä tällaiseenkin arvonmäärittelyyn joskus päädytään.

Entä pitäisikö heinäpellon hintaan ottaa mukaan myös kasvillisuuden ilmakehästä sitoman hiilen arvo tai pellolta vesistöön pääsevien rehevöittävien ravinteiden aiheuttamat haitat? Nämä kysymykset ovat jo nousseet esiin vakavasti otettavassa ympäristötutkimuksessa ja ympäristöpoliittisessa keskustelussa.

Uudet maisemien käyttömuodot tuovat yllätyksiä

IMG_3847Tällä erää lopullisen totuuden heinänkorren hinnasta määritteli mökkimaisemissa ulkoillut kissamme. Kesäloman loppupäivinä kissa heittäytyi huonovointiseksi. Parin päivän oksentelun jälkeen se oli kiikutettava kiireesti eläinlääkärille.

Huonovointisuuden syyksi selvisi kissan nenänieluun juuttunut heinänkorsi. Kissan jalostamana yhden heinänkorren hinnaksi tuli lopulta noin 250 euroa. Tällä summalla taitaisi hyvinkin saada sata pikkupaalia hyvälaatuista kuivaheinää. Itse olin kuitenkin korren hintaan tyytyväinen, koska kissa elää edelleen.

Harmittamaan jäi vain se, etten älynnyt pyytää kortta itselleni. Sen olisi voinut kehystää tauluksi mökin seinälle. Siinäpä se olisi muistuttanut, että vaikka heinän hinta perinteisessä maataloudessa kävisi heikoksi, voi uusia arvoja löytyä yllättävistäkin paikoista.

Kirjoituksen varhaisempi versio ilmestyi Maaseutupolitiikan blogissa 19.8.2016.

Muovin kierrätyksen uudet koukerot

Lähimarkettimme pihaan oli tupsahtanut keräyspiste muoviroskille. Ehdinkin jo ihmetellä, miksei mitään näyttänyt tapahtuvan, vaikka muovijätteen kierrättämisen piti olla kotitalouksille mahdollista jo vuodenvaihteesta alkaen.

Meillä muovin kierrätys lähti iloisesti käyntiin. Keittiön roskapisteeseen oli helppoa raivata tila kierrätysmuoville, eikä muoviastioiden puhdistaminenkaan pienellä kylmällä vesitilkalla tunnu mitenkään ylivoimaiselta.

Kun paperit ja pahvit, lasi ja metalli kierrätettiin jo ennestään ja eloperäiset jätteet kompostoidaan, näyttää sekajätettä syntyvän meillä yllättävän vähän. Siitäkin huolimatta että PVC-muovit (merkitty 03-merkinnällä) ja likaisimmat muovipakkaukset päätyvät edelleen sekajätteeksi.

Toivottavasti muovin kierrätys lähtee yleisemminkin hyvin käyntiin, vaikka epäilyjäkin on. Jaksavatko ja osaavatko ihmiset lajitella muovijätteet oikein? Tässä on varmaan suuria eroja. Minusta on jopa hauskaa miettiä, kuuluuko jugurttipurkki tai hammasharja poltettaviin sekajätteisiin vai muovinkeräykseen, mutta ymmärrän kyllä että useimmilla ihmisillä lienee parempaakin pohdittavaa.

Pääsääntöisesti lajittelun on oltava niin helppoa, että se onnistuu rutiininomaisesti, ilman sen kummempaa ajattelua. Tuotteiden valmistajilla on tässä paljon parantamisen varaa. Erityisen herkullinen harmittelun aihe ovat jogurtti- ja viilipurkit, joissa muovipakkauksen ympärille on kietaistu kartonkikääre. Polttoon menevässä jätteessä tämä ei ole ongelma, sillä sekä muovi että kartonki kyllä palavat iloisesti. Mutta kierrätyksen kannalta eri materiaaleista koostuvat tuplapakkaukset ovat hankalia. Veikkaanpa että läheskään kaikki ihmiset eivät ole edes huomanneet, että muovisen viilipurkin ympärillä onkin kartonki.

IMG_3638

Paraatiesimerkkejä turhasta pakkaamisesta

Viilipurkki on konkreettinen muistutus siitä, että kiertotaloudessa sekä yksittäiset pakkaukset että koko jätehuollon järjestelmä pitää miettiä uusiksi. Jätekeskustelussa on jo vuosia kiistelty siitä, tulisiko jätteiden keruu kotitalouksista hoitaa kunnallisessa ohjauksessa vai vapaan kilpailun periaatteella. Tämän kiistelyn varjoon on jäänyt keskustelu siitä, mitä jätteitä kotitalouksista ylipäätään kerätään.

Omassa taloudessamme ei enää olisi tarvetta jäteyhtiön kuorma-autolle, joka jyräyttää parin viikoin välein pihaan keräämään muutaman sekajätepussukan, mutta ei huoli mukaansa mitään kierrätykseen menevää materiaalia. Vähäiset sekajätteet voisimme yhtä hyvin viedä lähikaupan parkkipaikan keräyspisteeseen, samalla kuin viemme sinne hyötykäyttöön menevät materiaalit. Mutta jäteautosta emme pääse kokonaan eroon ennen kuin jätehuoltoa koskevia säädöksiä muutetaan. Jätteenkeräyksen järkevöittämissä olisikin hyvä kohde paljon puhutuille normitalkoille.

Kiertotalous ravistelee jätteiden kuljetuksen lisäksi myös jätteiden käsittelyn käytäntöjä. Tilastojen mukaan kaatopaikoille päätyy nykyään selvästi aiempaa vähemmän kotitalousjätettä, mutta tämä ei johdu materiaalien hyötykäytön lisääntymisestä, vaan jätteenpolton yleistymisestä. Energiaa toki syntyy, mutta polttoon päätyy myös materiaalejä, joilla voisi olla monta käyttökierrosta edessään.

Jätteenpolttolaitoksia on Suomessa liikaa. Kaikille laitoksille ei riitä jaettavaa jätekakusta, jos jätehuollon perustavoitteissa onnistutaan. Jo lähitulevaisuudessa materiaaleja pitää pystyä hyödyntämään paljon nykyistä tehokkaammin. ”Polttamalla pois silmistä” ei ole kovin kestävää kehitystä. Tämä motivoi näpertelemään viilipurkkienkin parissa, ainakin siihen asti kunnes saamme parempia pakkauksia.

Mustan perjantain historia

Capture

Kulutuskriittiset kansalaisjärjestöt ovat kampanjoineet Black Friday -päivää vastaan joskus ironisellakin otteella.  Kuva: Adbusters

Black Friday, kauppojen joulumyynnin käynnistävä alennusmyynti tuli tänä vuonna ryminällä Suomeen. Musta perjantai -nimityksen kerrotaan periytyvän 1920-luvun Yhdysvalloista. Tarinan mukaan kauppa kävi yleensä alkuvuonna heikosti, minkä takia tilinpidossa käytettiin punaista väriä. Vasta marraskuun lopulla – kiitospäivän jälkeisenä perjantaina – tilikirjoissa voitiin käyttää voittoa kuvaavaa mustaa väriä.

Tarina on hyvä, mutta vain osittain tosi. Black Friday -nimitykselle on useita selityksiä, mutta todennäköisimmin se syntyi 1960-luvulla Philadelphian kaupungissa. Nimitystä käyttivät poliisit, jotka olivat tuskastuneita kiitospäivän jälkeisten alennusmyyntien aiheuttamiin pahoihin liikenneruuhkiin.

Kauppiaat eivät nimityksestä pitäneet. ”Musta” luo jo yksinään negatiivisia mielikuvia, eivätkä asiaa parantaneet mielikuvat ruuhkiin jumiutumisesta. Niinpä päivää yritettiin markkinoida isona perjantaina (Big Friday). Musta perjantai pysyi kuitenkin sitkeästi käytössä. Tämän takia kauppiaat ja mainostajat keksivät 1980-luvulla mustalle perjantaille uuden, vanhaan kirjanpidon käytäntöön liittyvän selityksen, joka ei viitannut kaupankäynnin haittoihin.

Alennusmyyntien huuma voi tuoda hetken lohtua, mutta mustan perjantain todellinen historia on hyvä muistutus siitä, että kestävää hyvinvointia tuskin voidaan rakentaa pelkästään kauppoihin ryntäämällä. Varsinkin joulun odotuksen avajaisiksi mustaa perjantaita paremmin sopii älä osta mitään -päivä.

Tiedon väheksynnän valtakunta

Onko Suomesta tulossa tietovihamielinen maa? Nopeita ja määrätietoisia päätöksiä suosiva pääministerimme totesi keväällä 2015 hallitusohjelman tasa-arvovaikutuksista tietoa peränneelle professoriryhmälle että ”Tehdään nyt ensin se uudistus ja katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.” (HS 11.6.2015). Vaikutusten kattavaa ennakkoarviointia Sipilä ei siis pitänyt  tarpeellisena. Päätösten vaikutukset toki selviävät jälkikäteenkin.

Monia muitakin esimerkkejä tiedon väheksynnästä löytyy. Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön uuden strategian mukaan Suomi tarvitsee toimintaa ja tekoja, ei selvityksiä ja raportteja. Säätiö haluaa tukea tiedon tuottamisen sijaan rohkeita avauksia ja tekoja, jotka luovat kasvua ja uudistavat yhteiskuntaa. Pelkkien selvitysten tehtailua on kritisoitu muuallakin, osin aiheesta, joskus myös aiheetta. Turhaltakin tuntuva raportti muuttua arvokkaaksi tiedonlähteeksi, jos se päätyy sopivalla hetkellä oikealle vastaanottajalle.

Myös viime aikoina muodikkaaksi noussut kokeilujen korostaminen voi kääntyä tiedon väheksymiseksi. Miksi ryhtyä vaivalloiseen tiedon keräämiseen ja kattavaan vaikutusten ennakkoarviointiin, kun voi kääriä hihat, tehdä kokeilun ja katsoa mitä tapahtuu?

Kokeilukulttuuria Talvivaarassa. Kuva: Antti Lankinen CC-BY-2.0

Kokeilukulttuuria Talvivaaran malliin. Kuva: Antti Lankinen CC-BY-2.0

Kokeilukulttuurin edistäminen tärkeää, mutta holtittomat kokeilut eivät kannata. Pahimmillaan ne johtavat ennakoimattomiin vahinkoihin, joiden korjaaminen on vaikeaa ja kallista. Aina vahinkojen korjaus ei onnistu ollenkaan. Talvivaaran kaivos lienee tunnetuin esimerkki suuren mittakaavan kokeilusta, joka meni pahasti mönkään. Tuskinpa tarkoituksena oli, että kaivosteknologiakokeilun tuloksena olisi oikeudenkäynti, sitkeästi tappiota tuottava kaivos ja pysyvät jäljet maisemaan.

Tieto on kokeilujenkin perusta. Pitää tietää tarkasti, mitä kannattaa kokeilla. Tällaista tietoa löytyy etsimällä uutterasti oleellisimpia raportteja ja selvityksiä arkistojen kätköistä, kysymällä oikeilta henkilöiltä ja tekemällä tarvittaessa uusia tutkimuksia, joiden avulla saadaan kattava kuva riskeistä ja ehkä myös löydetään uusia mahdollisuuksia.

Pelkkää tekemistä ja tohinaa painottamalla luisumme kohti tiedon väheksynnän valtakuntaa. Tekemiseen kannattaa siirtyä vasta kun tietoa on tarpeeksi.

Maitomaali – mökkimaalarin paras valinta?

Millainen maali on ympäristöystävällisin puupintojen peite ulkotiloissa? Mielestäni ylivoimaisesti tärkeintä on, että maali kestää seinässä kauan, eikä aiheuta vaurioita alla olevaan pintaan. Tällöin luonnonvaroja ei kulu turhaan korjaamiseen ja rakentamiseen.

Kohde ennen maalausta

Kulahtamaan päässyt kohde ennen maalausta

Tänä kesänä kokeilin itse tehtyä maitomaalia. Kokeilukohteena oli vanha riihi, jossa oli aiemmin todennäköisesti punamultamaalilla siveltyä hirsipintaa, kymmenisen vuotta vanhaa maalaamatonta lautapintaa ja äskettäin seinään naputeltua, sisätiloissa aiemmin ollutta kierrätyslautaa.

Maalin valmistamiseen käytin Panu Kailan reseptiä: litraan maitoa sekoitetaan 300 g punamultaa ja 100 g muuraussementtiä. Keltaista väriä tein sekoittamalla litraan maitoa 450 g keltaokraa (Uula) ja 100 g sementtiä.

Sateisen kesän takia tein maalia pääsääntöisesti litran erissä. Tällöin maalia ei mene sateen yllättäessä hukkaan. Lisäksi pientä maalimäärää on helppo sekoittaa puulastalla laakean ämpärin pohjalla. Jos maalattavana on suuri yhtenäinen pinta ja säät suosivat, kannattaa maalia tehdä niin paljon että koko pinnan pystyy maalaamaan kerralla. Muuten sävyerot voivat yllättää.

Maitomaali muistuttaa ominaisuuksiltaan aitoa keitettyä punamultamaalia. Se ei muodosta tiivistä vettä pidättävää pintaa, vaan päästää kosteuden lävitseen. Puu kastuu, mutta pääsee myös kuivumaan. Tärkeintä on, ettei maalipinnan alle jää muhimaan kosteutta, joka mädännyttää puun. Jos rakennuksen perustukset ja katto ovat kunnossa, puu kestää jopa satoja vuosia maalaamattomanakin. Maalin tehtävä on kaunistaa pintaa aiheuttamatta suurta tuhoa.

Kailan mukaan maitomaali voi pysyä seinässä 50 vuotta. Sää syö maalia vähitellen, ja kun pinta alkaa näyttää liian kauhtuneelta, sen voi maalata suoraan uudella maitomaalilla. Työtä ja rahaa säästyy melkoisesti, kun maalia ei tarvitse raaputtaa työläästi pois ja uudelleenmaalata vähän väliä.

Edullisuus on maitomaalin parhaita puolia. Maaliksi käy vanhentunutkin maito, jota voi saada kaupasta alennushintaan. Itse pröystäilin käyttämällä rasvatonta luomumaitoa. Punamulta ja muut väriaineet säilyvät vuosia, joten jos kuiva säilytyspaikka löytyy, niitä voi ostaa kerralla isommankin erän tulevaa käyttöä varten. Käsittelyssä kannattaa olla varovainen, sillä punamultasäkistä pölähtää herkästi punaista pölyä, jota on todennetusti vaikea puhdistaa. Sementtikään ei ole kallista, mutta kokonaista säkillistä tuskin saa maalaukseen kulumaan. Kannattaakin varata jokin pieni muuraus- tai valutyö loppusementin käyttämiseksi viimeistään syksyn saapuessa. Rautakaupassa todennäköisesti tyrkytetään muuraussementtisäkkejä, joihin on hiekka sekoitettu valmiiksi. Sellaista ei pidä ostaa maalaukseen.

Riihen keskiosan hirsipinnat ja lautapinnat vasemmalla sekä ovet maalattuna. Urakka jatkuu vielä pienellä pintaremontilla...

Riihen keskiosan hirsipinnat ja lautapinnat vasemmalla sekä ovet maalattuna. Urakka jatkuu vielä pienellä pintaremontilla…

Maitomaalillakin on huonoja puolia. Pintaan jää herkästi pieniä sävyeroja mutta on makukysymys, onko tämä haitta vai korostaako se puupintojen luontaista elävyyttä. Maalatessa maalia pitää sekoittaa, jotta painava sementti ei laskeudu purkin pohjalle. Käytännössä sekoitin maalia leveällä puulastalla aina ennen kuin kastoin pensselin maaliin. Tämä hidastaa maalausta hieman, varsinkin kun sekoittaminen ei saa olla niin rajua että maali alkaa kuohumaan. Mutta kiire ei muutenkaan kuulu maitomaalaukseen.

Panu Kailan ohjeiden ja omienkin aikaisempien kokemuksieni perusteella maaliin voi tulla pieniä tummia homeläikkiä. Tämä on pelkästään esteettinen haitta, joka ei vaikuta puun kestävyyteen. Ongelman pitäisi hävitä itsestään muutamassa vuodessa, kun homeilta loppuu maitoyhdisteiden antama ravinto. Kokeilin homealttiutta maalaamalla osan riihen takaseinästä raakamaidolla, josta kuorin vain enimmät kermat päältä pois. Ensi vuonna nähdään, riehaantuvatko homeet tässä kohdassa. Rasvaa sisältävä maali myös haisee aluksi aika tympeältä, joten tätä kokeilua ei kannata tehdä tiiviin asutuksen keskellä.

Ainakin mökkiremontoijalle maitomaali on erittäin hyvä valinta. Ja jos maalaus alkaa tympimään, voi maidolle keksiä muuta käyttöä vaikkapa vaihtamalla punamullan kaakaojauheeseen.

Yleistajuisen vastakohta ei ole tieteellinen, vaan erikoistajuton

Kaskas Median järjestämässä After work -tilaisuudessa (suomeksi vaikkapa iltaturinat) pohdittiin monipuolisesti tiedeviestintää ja tutkimuksen tulosten mittaamista. Onko järkevää pisteyttää tutkijoiden tuotoksia niin, että englanninkielisestä tutkimusjulkaisusta saa esimerkiksi 4 tuottavuuspistettä, kun kotimainen yleistajuinen julkaisu tuottaa vain 0,1 pistettä. Kysymys ei jää pelkästään akateemiseksi, jos nämä pisteet ohjaavat tutkimukseen suunnattavaa rahoitusta.

kaskasTiedekeskustelua siivitti tiukka tyrni-porkkana -shotti. Kuva: Kaskas Media.

Pisteproblematiikkaa on nostanut esiin muun muassa professori Erkki Karvonen, joka oli tilaisuudessa panelistina. Keskustelun taustalla on muun muassa Julkaisufoorumi, jossa eri tutkimusalojen tieteellisiä julkaisukanavia on pyritty pisteyttämään niiden laadun perusteella.

Eri tyyppisiä viestinnän ja vuorovaikutuksen keinoja on toki mahdollista pisteyttää määrällisesti, jonka jälkeen niiden vertailu on helppoa – ainakin näennäisesti. Vaikeutena on valita pisteyttäväksi otettavat kohteet ja niiden painoarvot oikealla tavalla. Hankaluuksiin törmätään jo verrattaessa eri tieteenaloja toisiinsa. Muun muassa tieteellisten julkaisujen muoto ja viittauskäytännöt eroavat huomattavasti.

Vielä vaikeampaa on sovittaa samalle vertailuasteikolle yleistajuinen viestintä ja tieteellinen raportointi. Jos sanomalehden yliökirjoituksesta saa pisteitä, niin miksei mielipidekirjoituksesta tai blogipostauksesta? Voisiko tutkija tienata pisteensä ahkerasti tiedetwiittejä tehtailemalla?

Pohjimmiltaan kyse on päärynöiden ja pähkinöiden vertailusta. Tieteellinen ja yleistajuinen viestintä eivät ole saman jatkumon ilmiöitä. Yleistajuisesta jatkumo johtaa vaikeasti tajuttavaan, tieteellisestä taas epätieteelliseen. Kaikki hankalatajuinen ei ole tieteellistä eikä selväsanainen ilmaisu automaattisesti tarkoita epätieteellisyyttä.

Tässäkin eri tieteenalat eroavat toisistaan. Joillakin tieteenaloilla kielenkäyttö on kokonaan eriytynyt yleiskielestä, toisilla aloilla vain vähän. Esimerkiksi omalla alallani, monitieteisessä yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa, on mahdollista – ehkä jopa toivottavaa – julkaista tutkimusraportteja, joiden ydintulokset ovat helposti ymmärrettävissä myös oman alan ulkopuolella.

Tieteenalojen eroista huolimatta jokaisen julkisella rahoituksella toimivan tutkijan pitää pystyä perustelemaan selväsanaisesti, miksi oma tekeminen on yhteiskunnalle tärkeää. Tämä päätelmä tuli Kaskas-iltaturinoissa esiin varsin yksituumaisesti.

Toinen keskeinen päätelmä oli se, että tarvitsemme riittävän monimuotoisen mittareiden joukon, jonka avulla tutkimuksen tuotoksia ja vaikuttavuutta arvioidaan. Joillakin aloilla oleellista on perustutkimuksen pitkäjänteinen edistäminen, toisilla soveltaviin ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuminen. Hyviä tutkimusrahoituksen ratkaisuja ei voi tehdä yksittäistä pistettä tuijottamalla.

Tiedeviestinnän karikoita vesiviestinnässä

Vesistöjen rehevöityminen on yksi eniten keskustelua herättäneistä ympäristöongelmista Suomessa. Silti vain hieman yli tuhannesosa Helsingin Sanomien uutisoinnista käsittelee rehevöitymistä, ainakin jos keräämäni alustava data ympäristöuutisoinnista 25 vuoden ajalta pitää paikkansa. Pitäisikö rehevöitymisestä keskustella siis enemmän? Vai liittyvätkö ympäristökeskustelun ongelmat enemmän uutisoinnin laatuun kuin määrään? Miten ympäristötutkijat pystyvät parhaiten viestimään tuloksistaan? Millaisia vaikeuksia erilaiset epävarmuudet ja kriisitilanteet aiheuttavat viestinnälle? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohdittiin 17.3. Suomen ympäristökeskuksessa järjestetyssä Vesiviestejä-seminaarissa. Seminaarin järjestäjinä olivat myös Suomen Vesifoorumi, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto.

vesiseminaari

Ympäristöuutisoinnissa syntyy harvoin todellisia skuuppeja. Joskus sentään. Yksi jymyjuttu ilmestyi alkuvuonna 2012, kun julkisuuteen tuotiin tieto Suomenlahden etelärannalta yllättäen löytyneestä suuresta fosforipäästöjen lähteestä. Venäläisen Eurochem-yhtiön lannoitetehtaan jätekipsivuori Lugajoen varrella oli osoittautunut pahaksi meren rehevöittäjäksi. Jälkiviisauden voimalla voi ihmetellä, miten vuoren kokoinen asia jää huomaamatta maailmassa, jossa satelliitit pyyhkivät pallon pintaa helposti metrien tarkkuudella.

Tapauksen taustoja ja oppeja kriisiviestinnälle puntaroitiin seminaarissa monelta kantilta. Päästölähteen alun perin löytänyt tutkija Seppo Knuuttila painotti perusteellista tutkimustyötä: faktojen on pidettävä paikkansa, jotta tutkija voi seistä sanojensa takana missä tahansa tilanteessa. Tämä lienee hyvä perussääntö tiedeviestintään, ja mieluusti muuhunkin viestintään.

Toinen seminaarissa esiin noussut perusasia oli se, että tutkimuksen tuloksia on osattava konkretisoida. Juuri kukaan ei ymmärrä, jos jokiveden fosforipitoisuuden sanotaan olevan 123 milligrammaa litrassa. Helpompaa on hahmottaa vaikkapa se, että ravinnepitoisuus on tällöin 25 kertaa suurempi kuin käsittelemättömässä yhdyskuntien jätevedessä. Tällaisia pitoisuuksia mitattiin Lugajoesta. Konkretisointia painotti myös Helsingin Sanomien toimittaja Heli Saavalainen, joka on ansiokkaasti uutisoinut niin Venäjän kuin Puolankin päästölähteistä Itämereen.

Selvät faktatkaan eivät aina auta. Lugajupakan alkuvaiheessa Eurochem-yhtiö kielsi kokonaan aiheuttavansa päästöjä. Lopulta yhtiö joutui myöntämään ympäristökuormituksen, paljolti median aiheuttaman paineen takia. Pääosin Venäjällä toimiva yhtiö tekee myös kansainvälistä bisnestä, eikä voinut kokonaan jättää julkista kritiikkiä huomiotta.

Kiistely politisoitui jo alkuvaiheessaan, sillä päästöistä nousseen kohun pelättiin vaarantavan hyvin sujuneen ympäristöyhteistyön Suomen ja Venäjän välillä, ja viilentävän maiden välejä muutenkin. Tämän takia osa suomalaisistakin toimijoista pyrki pikemminkin hillitsemään keskustelua, kuin selvittämään todellista tilannetta. Ympäristötutkijoiden sananvapaus ei siis ole itsestäänselvyys Suomessa sen enempää kuin  sananvapauden mallimaana itseään pitävässä Yhdysvalloissakaan.

Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä Suomenlahden vuosittaista fosforikuormitusta saatiin paljastuksen ansiosta vähennettyä käytännössä miltei yhtä paljon kuin Pietarin kaupungin tehostetulla jätevesien puhdistuksella. Lugajoella päästöjen vähentämiseen riitti kipsivuoren valumavesien patoaminen ja ohjaaminen puhdistukseen. Rahaa tähän tarvittiin ehkä noin kymmenestuhannesosa Pietarin jätevesien puhdistamisen miljardikustannuksista.

Tarinan tärkein opetus ei tietenkään ole se, että Pietarin investoinnit olisivat turhia. Tärkein opetus on se, että luotettavaan tietoon perustuvan julkisen keskustelun avulla päästöjä pystyttiin vähentämään kustannustehokkaasti suurkaupungin kuormitusta vastaavalla määrällä. Tämän ansiosta toivottavasti saamme lukea tulevaisuudessa entistä vähemmän uutisia Itämeren sinileväesiintymistä.

Pelin säännöt uusiksi matkailussa

Ympäristöongelmien ratkaisu vaatii uudenlaisia kuluttamisen tapoja, kuten Juha Koistiainen, Roope Mokka ja Terhi-Anna Wilska kirjoittivat Helsingin Sanomissa 17.4. He pitivät Airbnb-palvelua erinomaisena esimerkkinä ympäristöystävällisestä kuluttamisesta.

Airbnb on uudenalainen hotellipalvelu, jonka kautta yksityiset ihmiset voivat tarjota korvausta vastaan kotejaan matkailijoiden majoitukseen. Matkailijalle hinta voi olla halvempi kuin hotellissa ja kaupan päälle tulee aito tuntuma paikalliseen arkeen.

Ympäristölle palvelusta lienee kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Hotellimajoitukseen verrattuna päästöt voivat jopa lisääntyä, kun esimerkiksi vuodevaatteiden pesu tapahtuu tehottomasti kotien pienillä pesukoneilla. Suurin ympäristöhaitta aiheutuu siitä, jos suosittu ja halpa palvelu lisää matkailun kokonaismäärää.

Uudenlaisia kuluttamisen tapoja ei saa oikeuttaa ympäristönsuojelulla silloin, kun ympäristökuormitus ei oleellisesti vähene. Tosiasia on, että kestävä turismi on vielä haave.

Matkailu on mukavaa, joten haaveisiin kannattaa uskoa. Mutta ehkä on niin, että matkailu muuttuu kestäväksi vasta, kun on pakko keksiä kokonaan nykyisistä poikkeavia vaihtoehtoja.

Työpaikoilla matkustamista on jo korvattu etäpalavereilla. Myös huvimatkailun korvaajaksi tarvitaan radikaaleja innovaatioita, joiden avulla matkailukokemuksia voidaan saada jopa poistumatta kotiseudulta.

Suuret muutokset eivät synny hyvin pelaamalla, vaan ajattelemalla pelin säännöt kokonaan uusiksi.

Tämä mielipidekirjoitus ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.4.2014

Vaivaako valosaaste lemmikeitäkin?

Tietokirjamme valosaasteesta on virittänyt mukavasti keskustelua siitä, millainen keinovalon käyttö lisää aidosti hyvinvointiamme. Kuten odotettavaa olikin, terveysvaikutukset tuntuvat kiinnostavan enemmän kuin mahdolliset ympäristö- tai luontohaitat. Myös uusia kiinnostavia kysymyksiä on nousemassa esiin.

Hyviä juttuja aiheesta ovat kirjoittaneet muun muassa LED-valojen lisääntyvää käyttöä pohtiva Kansan Uutisten Pekka Helminen ja mökkimaisemien muistoihin sukeltava MTV3:n Päivi Mäki-Petäjä. Aamulehden uutisoinnissa nousi esiin valon laajamittainen vaikutus yömaisemiin. YLE:n uutisessa taas painotettiin mahdollisia vaikutuksia luonnon monimuotoisuudelle. URSA:n Anne Liljeström summasi aihepiirin hykerryttävästi tähtiharrastajan näkökulmasta.

Radion puolella kävimme keskustelemassa aiheesta Leena Mattilan vieraana YLE Ykkösen Puheet ja teot -ohjelmassa.  Piipahdimme myös televisiossa Prisma Studion jaksossa, jossa pohdittiin pimeiden syyskelien aiheuttaman masennuksen selättämistä.  Myös Aamu-TV:n vierailun pohjalta tehdyssä uutisessa YLE painotti vaikutuksia ihmisiin.

Monesti haastattelut antavat ajattelemisen aihetta haastateltavallekin. Erityisen mielenkiintoinen oli Lemmikki-lehteen lähiaikoina tulossa oleva juttu, joka herätti itsenikin pohtimaan sitä, miten keinovalolle altistuminen vaikuttaa lemmikkieläimiin. Tuotantoeläimien kasvun ja elintoimintojen säätelyyn valoa käytetään paljolti samaan tapaan kuin kasvien kasvatuksessa kasvihuoneissa. Keinovaloa ja pimeyttä jaksottamalla vauhditetaan esimerkiksi broilereiden ja kalojen kasvua. Valon vaikutukset tuotantoeläimiin tunnetaan kohtuullisen hyvin. Sen sijaan vaikutuksia lemmikkieläimiin ei tietääkseni ole juurikaan tutkittu.

Lemmikit elävät useimmiten yhtä lailla keinovalojen vaikutuksen alaisina kuin ihmisetkin. Mahdollisten vaikutusten hahmottaminen on kuitenkin hankalaa, sillä valon ohella lemmikit altistuvat myös ihmisen toiminnan aiheuttamalle melulle, hajuille, tärinälle, ilman hiukkasille ja muulle ympäristökuormitukselle. Kyse on ennen muuta näiden yhteisvaikutuksista. Konkreettinen esimerkki ovat uudenvuoden ilotulitukset, jolloin lemmikit altistuvat niin välähdyksille, paukkeelle, savulle kuin ruudinhajullekin.

Jotkut lemmikkieläimet, kuten kissat, ovat hämäräaktiivisia ja valolle paljon herkempiä kuin ihmiset. Tämän takia sisäkissalle ei ole syytä jättää valoa palamaan silloin kun kissa jää yksin kotiin. Ympäristönsuojelunkin kannalta kiinnostava kysymys on se, parantaako vai heikentääkö ulkotilojen keinovalo ulkona vapaasti liikkuvien kissojen kykyä pyydystää jyrsijöitä, matelijoita tai pikkulintuja? Kysymys voi olla oleellinen luonnon monimuotoisuudelle, ainakin jos uskomme Pentti Linkolaa, joka taannoin väitti kissoja suureksi uhkaksi Suomen luonnolle.