luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: viestintä

Sinistä kasvua pelillistämisestä

Miten pelillistäminen kytkeytyy siniseen kasvuun ja matkailun kehittämiseen? Tätä pohdittiin SmartSea-hankkeen työpajassa Oulussa 12.10. Pajassa taottiin yhteen ideoita pelillistämisen hyödyntämisestä matkailussa, kaupunkisuunnittelussa, tiedekeskuksessa ja itse peliteollisuudessa. Eri sektoreilta saatujen kokemusten pohjalta keskusteltiin pelillistämisen mahdollisuuksista ja esteistä.

salomaa

Anna Salomaa (Oulu Game Lab) esitteli työpajassa pelillistämisen haasteita ja mahdollisuuksia matkailu- ja pelialan yrityksien näkemysten pohjalta

Selväksi tuli, että pelillistäminen voidaan ymmärtää monilla tavoilla ja pelejä voidaan käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Kyse voi olla yksinkertaisesta lautapelistä, digitaalista tekniikkaa hyödyntävästä lisätystä todellisuudesta tai kokonaan virtuaalisista pelimaailmoista. Peleillä voidaan tukea oppimista ja tehdä tylsästä kiinnostavaa, lisätä vuorovaikutteisuutta, herättää kiinnostusta ja houkutella asiakkaita. Toisaalta pelit voivat koukuttaa liikaakin, toimivan pelin kehittäminen voi olla kallista ja epäonnistumisen riski suuri.

hall

Kaikki pelit eivät toimi näyttöpäätteillä. Harri Häll (Tiedekeskus Tietomaa) esitteli meriaiheisessa näyttelyssä käytössä olleen oppimista tukevan purjehduskisa-pelin.

Työpajassa tuli selväksi myös se, että pelillistämisellä on paljon annettavaa sinisen kasvun tavoittelussa. SmartSea-hankkeessa sinisellä kasvulla tarkoitetaan merialueisiin liittyvää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kasvua. Matkailu on erityisen kiinnostava sektori sekä pelillistämisen että sinisen kasvun näkökulmasta.

Monilla rannikkoalueilla matkailu on noussut tärkeäksi sinisen kasvun lähteeksi. Tätä kuvasti myös työpajan pitopaikka, hotelli Lasaretti lähialueineen. Vuosisatoja sitten Oulun vauraus kumpusi tervakaupasta ja lohenkalastuksesta. Sittemmin vaurautta Oulujoen varrelle loivat esimerkiksi teollisuuslaitokset ja kruunun viinanpolttimo. Nykyisin talouden painopiste on siirtynyt palveluihin, kuten hotellitoimintaan. Suuri osa alueen historiasta on unohdettu ja rakennukset ovat uudessa käytössä.

Yksi tapa tukea sinistä kasvua on käyttää pelejä alueen merellisen historian konkretisoimisessa. Työpajassamme hotellialueen historia heräsi henkiin arkeologi Mika Sarkkisen konkreettisella opastuksella. Oulun kaltaisista suomalaisista rannikkokaupungeista löytyy kosolti matkailijoita kiinnostavia kertomuksia. Niitä olisi mahdollista konkretisoida esimerkiksi karttapohjaisten pelien avulla. Kuka löytää ensimmäisenä vaikkapa kumpareen, jossa on toiminut Suomen ehkä vanhin asetehdas tai arvaa missä on sijainnut rantaviiva 1600-luvulla?

Matkailijoiden houkuttelu erilaisten pelisovellusten avulla sai työpajassamme paljon huomiota. Jatkopohdinnoillekin jäi vielä aihetta. Kestävän sinisen kasvun kannalta turistien houkuttelu on vasta ensiaskel, jonka jälkeen on pohdittava sitä, miten pelillistäminen voisi parhaiten tukea paikallisen tason kestävää kehitystä. Tässä pohdinnassa olemme vasta alkutaipaleella.

tony1

Voisiko matkailu virtuaalisessa ympäristössä olla kestävä ratkaisu? Tony Manninen (LudoCraft) esitteli pelillistämisen mahdollisuuksia matkailukokemuksen rikastajana.

Mainokset

Tutkimuksia luetaan enemmän kuin koskaan

Tieteellä menee nyt hyvin. Tutkimuksia luetaan ja niihin viitataan enemmän kuin koskaan ennen. Kuulostavatko nämä väitteet omituisilta? Eipä ihme, sillä tiedettä koskeva uutisointi on ollut viime vuosina kovin negatiivista. Valitusvirsiä on kuultu erityisesti kiristyvästä rahoitustilanteesta, mutta myös siitä, että tutkimusraportteja tuotetaan liikaa, niitä ei lueta, eikä niitä hyödynnetä päätöksenteossa.

Myönnän itsekin syyllistyneeni negatiivisten mielikuvien synnyttämiseen. Herättelimme lokakuussa julkaistussa verkkouutisessa lukijan kiinnostusta toistamalla väitteen, jonka mukaan ”90 prosenttiin tieteellisistä julkaisuista ei koskaan viitata, ja 50 prosenttia ei edes lue kukaan tutkimusprosessin ulkopuolinen.” Uutisessa kerroimme alustavista tuloksista, joita saimme kun keräsimme tietoja Suomen ympäristökeskuksen julkaisemien raporttien saamista viittauksista Google Scholar -tietokannassa. Tulokset eivät vastanneet synkkiä ennakko-oletuksia. Kahteen kolmasosaan tarkastelluista julkaisuista löytyi viittauksia, vaikka näitä raportteja ei ensisijassa ole suunnattu tieteelliselle yleisölle.

Twitter:

Twitterissäkin on valiteltu tutkimusten lukijakatoa

Mutta mihin perustuvat väitteet vähäisistä viittauksista ja lukijamääristä? Ainakin väite lukijoiden puuttumisesta kuulosti oudolta. Aiempi selvityksemme Suomen ympäristökeskuksen raporttien latausmääristä ja monien tieteellisten kustantajien sivuilla näkyvät artikkeleiden lataustilastot antavat pikemminkin aihetta epäillä, että lukijoita kyllä löytyy, joskus runsaastikin.

Aloin etsiä väitteiden alkuperää. Pienen nettisurffailun jälkeen löytyi kirjoitus, jonka Indiana Universityn tutkija julkaisi Physics World -lehdessä vuonna 2007. Artikkelin avoimesti saatavilla oleva versio löytyy muun muassa ArXiv-palvelusta. Yleiseen keskusteluun päätyneet väitteet löytyvät heti kirjoituksen alusta:Capture4Artikkeli ei ole tieteellinen tutkimus, vaan ammattiyleisölle suunnattu katsaus, jonka päätarkoitus oli esitellä sitaatioanalyysin hyödyntämismahdollisuuksia fyysikoille. Tästä huolimatta kirjoitukseen on usein viitattu Indiana Universityn tutkimuksena. Ongelmallista on, että viittaus- ja lukijamäärää koskeville väitteille ei kirjoituksessa anneta minkäänlaista lähdeviitettä tai perustelua.

Muut bloggaajat ovat penkoneet asian taustoja. Dahlia Rehmer kertoo blogissaan, että artikkelin kirjoittaneen tutkijan mukaan väitteet ovatkin peräisin lehden toimittajalta, joka lisäsi ne hänen kirjoitukseensa. Indiana Universityn verkkosivuilla olevassa tiedotteessa väite kuitenkin nostetaan esiin nimenomaan tutkijan omana kommenttina:

Capture3Olipa niin tai näin, luotettavaa lähdettä ei näytä löytyvän. Selitys artikkelissa mainitulle arviolle kolmesta lukijasta saattaakin löytyä tutkijoiden toisilleen kertomasta vanhasta vitsistä, jonka mukaan tyypillisen tutkimuksen lukee kolme ihmistä: tekijä itse, tieteellisen lehden toimittaja ja tutkimuksen vertaisarvioitsija. Sarkastiseksi tarkoitettu letkautus onkin ehkä kiertynyt käytäväpuheista ja esitelmien kevennyksistä suurilevikkisen lehden artikkeliin, josta se on poimittu sosiaaliseen mediaan ja verkkokeskusteluihin ilman riittävää lähdekritiikkiä.

Lisäksi näyttää siltä, että keskustelussa menee herkästi sekaisin artikkeleiden viittaukset ja artikkeleiden lukijat. Se, että artikkeliin ei ole viitattu, ei välttämättä kerro mitään artikkelin lukijamäärästä.

Mielikuvat tyypillisen tutkimuksen kolmesta lukijasta vaikuttavatkin siis tuulesta temmatuilta. Todellisuudessa lukijoiden määrää on vaikea arvioida, kun tutkimukset leviävät sekä sähköisinä että painettuina versioina ja niitä on saatavilla niin kustantajien palveluissa, tutkimuslaitosten ja yliopistojen arkistoissa kuin tutkijoiden omilla sivuillakin.

Tutkimustekstien tavoitteena ei yleensä ole viihdyttää suuria massoja, vaan tavoittaa tietyn tieteenalan asiantuntijat. Tästä huolimatta pidän todennäköisenä, että hyviä tieteellisiä käytäntöjä noudattaville julkaisuille lukijoita kertyy keskimäärin reippaasti enemmän kuin kolme. Ja jos avoimen tieteen ihannetta saadaan vietyä oikealla tavalla eteenpäin, lukijamäärä vain kasvaa.

Huumori avaa uusia näkökulmia ympäristöviestintään

Nykyään huolenaiheena on se, etteivät lapset erota mäntyä kuusesta. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka -huumorilehdessä väännettiin vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta jo vuonna 1910.

Ihmisten luontosuhteen rapautuminen on yksi ympäristönsuojelun keskeinen huolenaihe. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka-lehdessä väännettiin jo vuonna 1910 vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta.

Ympäristöasioista on vitsailtu ainakin vuosisata. Ympäristöongelmat ovat pahimmillaan kuolemanvakavia, ja juuri siksi otollisia aiheita humoristeille. Komiikka kun kumpuaa vastakohtaisuuksien odottamattomasta törmäilystä, synkän ja kepeän käsikynkästä.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen käsitteli jo 1950-luvulla esimerkiksi liikenteen lisääntymistä, autoistumista ja ilmansaasteita. Hän kritisoi myös haisevan ja fenolipäästöjen takia pilaantuneen Vantaanjoen heikkoa tilaa. Vuonna 1956 ilmestyneessä pilakuvassa kaksi ilmeisen humalahakuista laitapuolen kulkijaa pohtii Helsingin Vanhankaupunginlahdella, kannattaisiko juoda pullosta vai Vantaasta: ”-Kumpi ompi parempi, puli vaiko fenoli?”

Ympäristökysymysten varhainen esiintyminen Karin pilakuvissa on yksi tulos Johanna Hirvikallion Helsingin yliopistolle tekemästä tuoreesta opinnäytteestä. Gradussa tarkasteltiin Karin pilapiirroksia vuosina 1956–1985. Ympäristöaiheisia pilakuvia ilmestyi harvakseltaan. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla paljon huomiota herättänyt Koijärven kuivatuskiista pääsi vain kahteen pilakuvaan, vaikka se on myöhemmin nimetty koko vihreän liikkeen lähtölaukaukseksi Suomessa.

Kaikkiaan noin neljä prosenttia tarkastelussa mukana olleista miltei 3500 pilakuvasta käsitteli ympäristökysymyksiä. Varhaisimmat kuvat esittelivät ympäristöongelmien ominaispiirteitä. Nykyaikaa lähestyttäessä huomio siirtyy ongelmien ratkaisukeinoihin – ja ympäristönsuojelun kritisointiin.

Kari ei ollut varsinainen luonnonsuojelun ystävä. Hän suhtautui ynseästi liialliseen ”luontoiluun” ja muuhun kirkasotsaiseen maailmanparannukseen. Hyvän humoristin tapaan hän ei epäröinyt laittaa asioita absoluuttiseen tärkeysjärjestykseen. Huhtikuussa 1985 julkaistussa pilakuvassa Karin hattupäinen alter ego pohtii sikari suussaan: ”En ymmärrä miksi ihmiset niin pelkäävät ydinsotaa ja ekokatastrofia, kun maailmassa on sentään paljon kamalampiakin asioita… …Kuten esimerkiksi harmonikkaorkesteri.”

Ympäristöviestintään voitaisiin ammentaa paljon oppeja Karin piirroksista. Yksi opetus on se, että pilakuvien avulla mikä tahansa ympäristöaihe voidaan nostaa oivaltavasti esiin. Toisaalta mikä tahansa ympäristönsuojelun tavoite voidaan leimata naurettavaksi, täysin riippumatta siitä, miten vakavasti ympäristöaktivistit asiaan itse suhtautuvat.

Toinen opetus on se, että huumori voi auttaa löytämään uusia näkökulmia ja kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Mikään totuus ei ole turvassa, mutta toisaalta kaikki vitsitkin voivat kääntyä päälaelleen. Naurettavaksi leimatut aiheet saattavat osoittautua todellisiksi ongelmiksi. Esimerkiksi vuosi Karin ekokatastrofipohdinnan jälkeen sattunut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli koko lailla kiistattomasti harmonikkasoitantaakin kamalampi tapaus. Tämä ei tietenkään ole estänyt vitsejä vaikkapa siitä, montako Tshernobylin asukasta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.

Huumoria hyödynnetään myös ympäristönsuojelun apuna. Kansalaisjärjestöjen vastamainokset ovat vastaansanomaton esimerkki, mutta komiikkaa löytyy jopa viranomaisten ja tutkimuslaitosten viestinnästä. Marraskuussa 2014 valmistuneessa Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun opinnäytteessä Mikko Karppinen vertailee Suomen ympäristökeskuksen ja Singaporen ympäristö- ja vesivarainministeriön internetsivustojen humoristisia visuaalisia elementtejä.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

 

Karppisen tutkielma paljastaa, että eri kulttuurien viranomaisviestinnästä löytyy yllättävän samankaltaista huumoria. Vastamainoksille tyypillistä hillitöntä parodiaa tai viiltävää ironiaa on turha etsiä. Sen sijaan asiatietoa kevennetään ja verkkoviestinnän vaikuttavuutta pyritään parantamaan tunteisiin vetoavan kuvallisen huumorin tai koomisen nokkeluuden avulla. Verkkosivuilla hyödynnetään visuaalisia sanaleikkejä, koomisia vastakkainasetteluja, ironisia rinnastuksia, liioittelua, hassuttelua, absurdiutta, humoristisia stereotyyppejä sekä luodaan lämminhenkisiä sentimentaaleja mielikuvia. Tutkielman päätelmänä oli, että kuvallista huumoria voitaisiin hyödyntää nykyistä intensiivisemmin sanoman uskottavuuden siitä kärsimättä.

Hyvä neuvo tiedeviestinnälle yleisemminkin.

 

Lähteet

Hirvikallio Johanna (2015). Suomalainen ympäristökysymys Helsingin Sanomien pilapiirroksissa vuosina 1956-1985. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, ympäristönsuojelutiede.

Karppinen Mikko (2014). Huumori vaikuttamisen keinona julkishallinnon verkkopalveluissa. Oulun yliopisto, Oulun yliopiston kauppakorkeakoulu, markkinointi.

Lisätietoa huumoritutkimuksen ja ympäristönsuojelun suhteesta löytyy Alue ja Ympäristö -lehdessä taannoin ilmestyneestä artikkelistani.

Tavoittaako ympäristötieto käyttäjänsä?

Ympäristöasioista tuotetaan tietoa paljon. Pelkästään Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tutkijat tuottavat joka vuosi satoja julkaisuja. Niiden avulla yritetään edistää tiedettä, tukea päätöksentekoa ja kohentaa yleistä tietämystä ympäristökysymyksistä. Mutta miten hyvin näissä tavoitteissa onnistutaan? Lukeeko kukaan kovalla vaivalla tuotettuja raportteja?

Yksi tapa mitata onnistumista on tutkia sähköisten raporttien latausmääriä. SYKEn julkaisemat raportit on tallennettu sähköiseen HELDA-arkistoon, johon tallentuvat myös tiedot kuukausittaisista latauksista. Nämä tilastot eivät kerro koko totuutta julkaisujen vaikuttavuudesta, mutta voivat antaa suuntaviittoja tiedontuotannolle ja viestinnän kehittämiselle.

Esimerkiksi SYKEn raportteja -sarjan lataustietojen mukaan yhteensä 11 raporttia ylitti 500 vuosittaisen latauksen rajapyykin vuonna 2014. Suosituin raportti käsitteli kemikaaliriskejä ja se julkaistiin keväällä 2014. Kymmenen ladatuimman raportin joukossa oli kaksi muuta vuonna 2014 julkaistua raporttia. Toinen näistä käsitteli kuntien ympäristölupia ja toinen Helsingin alueen yhdyskuntarakennetta.

Capture1

Jokaista SYKEn raportteja -sarjan julkaisua ladattiin vuoden aikana ainakin muutamia kertoja ja vain kolmea ladattiin alle 10 kertaa. Vähiten ladatut raportit olivat pääsääntöisesti rajattuun ammattikäyttöön suunnattuja, suhteellisen vanhoja julkaisuja. Keskimäärin yksittäinen raportti ladattiin vuoden 2014 aikana noin 10 kertaa kuukaudessa. Vaihtelu oli suurta. Suurin kuukausittainen latausmäärä oli 339. Seitsemää raporttia ladattiin yli 150 kertaa kuukaudessa. Korkeat kuukausittaiset latausmäärät johtuivat tyypillisesti raporttien julkistamisesta ja siihen liittyvästä tiedottamisesta.

Capture2

SYKEn raportteja -sarjan lisäksi tietoja löytyy muistakin ympäristöhallinnon julkaisuista. Kaikista SYKEn julkaisuista eniten latauksia ovat keränneet opastyyppiset julkaisut sekä tilastotietoja sisältävät tai tutkimus- ja kartoitusmenetelmiä kuvailevat raportit. Myös ympäristön tilaa ja rakennettua ympäristöä esittelevät julkaisut ovat olleet suosittuja. Neljää SYKEn julkaisua ladattiin vuonna 2014 yli 2000 kertaa. Jotkut vanhatkin raportit voivat herättää suhteellisen paljon kiinnostusta.

Capture3

Ovatko nämä latausmäärät suuria vai pieniä? SYKEn julkaisujen latausmäärät näyttävät vähintään tyydyttäviltä, jos niitä verrataan YK:n alaisen Maailmanpankin (Word Bank) raporttien latausmääriin vuosina 2008–2012. Maailmanpankin tarkastelussa oli mukana 1611 raporttia. Tulokset olivat tylyjä. Miltei kolmannes (31 %) raporteista oli sellaisia, ettei niitä oltu ladattu kertaakaan. Latausmäärä jäi välille 1-100 noin 40 %:ssa raporteista. Vain noin 13 %:ia raporteista oli ladattu yli 250 kertaa viiden vuoden aikana. Luvut olivat yllättävän pieniä, sillä kyseessä on laajasti tunnettu ja arvostettu organisaatio, joka julkaisee pääosin englanniksi ja myös muilla laajasti puhutuilla kielillä. Lisäksi tarkastelluista raporteista noin puolessa nimenomaisena tavoitteena oli mainittu julkiseen tai asiantuntijakeskusteluun vaikuttaminen.

Suomessa ainakin Sitra on julkaissut tietoja omien raporttiensa latausmääristä. Sitran kesäkuussa 2014 ilmoittamien tietojen mukaan vuosina 2013–2014 ilmestyneistä 53 raportista vain kahta ei oltu ladattu kertaakaan. Kolmasosaa raporteista oli ladattu yli 200 kertaa. Tuhannen latauksen rajan ylitti kaksi raporttia kahden vuoden ajanjaksolla.

Latausmääriin ja niiden tulkintaan liittyy monia epävarmuuksia. Raportit voivat esimerkiksi levitä käyttäjien keskuudessa sähköpostien liitteinä, niitä voidaan tallentaa muuallekin kuin viralliseen tallennuspaikkaan tai niitä voidaan tulostaa ja käyttää paperiversioina. Tällöin vilkaskaan käyttö ei näy lainkaan lataustilastoissa. Toisaalta tiedoston lataaminen ei välttämättä tarkoita sitä, että raportti luettaisiin tai että sitä käytettäisiin kirjoittajan ajattelemaan tarkoitukseen. Raportin ”lukija” saattaa olla vaikkapa verkon sisältöä indeksoiva hakurobotti. Myös itse tilastointiin ja latausten kirjautumiseen ja tallettamiseen liittyy erilaisia käytäntöjä. Helda-arkistosta hakurobottien tuottamat lataukset pyritään suodattamaan pois, mikä voi muuttaa tilastoja jälkikäteisestikin. Tässä esitellyt tiedot on kerätty 13.1.2015.

Epävarmuudet kannattaa huomioida ja epäilyttävissä tapauksissa voi olla syytä päivittää vanha hokema muotoon ”vale, emävale, lataustilasto”. Näin vältytään harhaanjohtavilta päätelmiltä. Liiallisen epäilyn valtaan ei kuitenkaan kannata vaipua. Parhaimmillaan lataustilastot antavat helposti hyödynnettävää ja reaaliaikaista tietoa julkaisujen vaikuttavuudesta.

Tässä kirjoituksessa esiteltyjen tilastojen perusteella on julkaistu myös SYKEn nettiuutinen.

Normitalkoilla parempaa puhtia yhteiskunnan rakentamiseen

Tarpeettomina pidettyjen säädösten, liiallisten lakien ja turhien pykälien karsiminen on herättänyt paljon kiinnostusta viime aikoina. SYKEn Sivuvaikutukset hallintaan: monitieteisen tiedon hyödyntäminen ympäristönsuojelussa -hanke järjesti syys–lokakuun vaihteessa kyselyn, johon vastanneet yli 400 kansalaista kertoivat näkemyksenä ongelmallisimpana pitämästään ympäristösäädöksestä. Kyselyn avulla pyrittiin löytämään erityisesti viestinnän ja vuorovaikutuksen pullonkauloja ja kipupisteitä.

Useimmin vastauksissa nousivat esiin haja-asutusalueiden jäteveden käsittelyä koskevat säädökset, jotka olivat kyselyn ajankohtana muutenkin esillä julkisuudessa. Jätevesisäädöksiin kohdistui perustavanlaatuista kritiikkiä, mutta myös turhia huolia. Ne kohdistuivat ennen muuta lainsäädännön alkuvaiheen ongelmiin, joita on sittemmin korjattu. Selkeää viestintää ja neuvontaa jätevesiä koskevista vaatimuksista kannattaa edelleen jatkaa tarpeettomien huolien poistamiseksi.

Myös erilaiset väärinkäsitykset olivat vastauksissa melko yleisiä. Osa vastaajista esimerkiksi piti asetuksen tavoitetta Itämeren suojelusta suorastaan järjettömänä, vaikka tosiasiassa nykyisen asetuksen ensisijaisena tavoitteena on nimenomaan oman lähiympäristön suojelu. Epäilyt pienpuhdistamojen teknisestä toimimattomuudesta elivät myös vahvoina, vaikka nykyisin on jo tarjolla hyvin toimivia ratkaisuja. Aiemmat ongelmat kummittelevat edelleen epäluuloa aiheuttaen.

Jätevesisäädöksiin kohdistui myös kritiikkiä, johon vastaaminen tuskin onnistuisi, ellei säädöksiä muuttaisi jälleen kerran. Osa vastaajista vaati koko hajajätevesiasetuksen perumista. Vastauksissa kyseenalaistettiin esimerkiksi asetuksen kustannustehokkuus ja kritisoitiin ravinteiden kierrätysmahdollisuuksien heikentymistä. Liittymispakon vesi- ja viemäriverkostoon koettiin joissakin tapauksissa kohtelevan kiinteistönomistajia epäoikeudenmukaisesti. Osittain näihin huoliin on jo vastattu esimerkiksi vesihuoltolaissa määritellyn liittymispakon lievennyksellä.

Kommenttien kirjo oli lavea

Luonnonsuojelu oli toinen aihepiiri, joka sai kyselyssä runsaasti kritiikkiä osakseen. 1990-luvun Natura-keskustelun kuohut näkyivät vastauksissa edelleen epäluottamuksena ympäristöhallintoa kohtaan. Kipukohtia ovat muun muassa suojeltujen lajien aiheuttamien vahinkojen korvaaminen sekä metsästysoikeuksien rajoittaminen.

Paljon kohua herättäneet hehkulamppujen myyntikielto ja kotien energiatodistus nostettiin esiin vain muutamissa vastauksissa. Tämä voi johtua siitä, että nämä aiheet eivät kyselyajankohtana olleet näkyvästi julkisuudessa esillä. Huonolaatuisten energiansäästölamppujen aiheuttama kritiikki on myös laimentumassa, kun paremmat led-lamput ovat nousseet uudeksi vaihtoehdoksi.

Melusäädöksiä pidettiin liian tiukkoina esimerkiksi autourheiluun kohdistuvien rajoitusten takia. Toisaalta meluun liittyviä säädöksiä moitittiin liian löysiksi varsinkin tuulivoimaloiden aiheuttamiin haittoihin liittyen.

Osa vastaajista puolestaan piti joitakin ympäristönormeja kohtuuttoman löysinä. Meluhaittojen lisäksi esiin nousivat varsinkin kaivostoimintaa ohjaavat säädökset, joita pidettiin ympäristönsuojelun näkökulmasta riittämättöminä. Puolustajia löytyi jopa paljon parjatulle haja-asutusalueiden jätevesilainsäädännölle, jonka ongelmaksi nähtiin joissakin vastauksissa pikemminkin asetuksen arvaamattomat muutokset ja kunnittain vaihtelevat tulkinnat kuin liian tiukat vaatimukset.

Yhteisiä näkemyksiä tarvitaan

Yhteistä säveltä on vaikea löytää, jos keskitytään mielipiteiden ääripäihin. Kun yhden vastaajan mielestä sääntelyn ainoa ongelma on se, että ympäristöhallinnolla on liian vähän rahaa kunnolliseen toimeenpanoon ja valvontaan, niin toisen mielestä koko ympäristöhallinto voitaisiin lopettaa yhteiskunnalle haitallisena. Tällaisia näkemyksiä on vaikea sovitella yhteen millään keinolla.

Valtaosa vastauksista kuitenkin antoi toivoa siitä, että vuoropuhelu on mahdollista. Rakentavaa keskustelua peräänkuulutti esimerkiksi vastaaja, jonka mukaan ”Ympäristöä ja vesiä ei pelasteta yksin toimintaa lamauttavilla säännöillä vaan oikeiden menetelmien esittämisellä, sekä kohdennetulla neuvonnalla.”

Kansalaisille pitää pystyä perustelemaan ymmärrettävästi, miksi jokin tyytymättömyyttä aiheutuva säädös on koko yhteiskunnan kannalta hyödyllinen. Jos tällaista ymmärrettävää perustelua ei löydy, kannattaa aloittaa keskustelu mahdollisista muutostarpeista.

Kysely toi esiin myös sen, että pelkkä kansalaisille suunnattu yksisuuntainen neuvonta ei riitä. Viestinnän on oltava kaksisuuntaista vuorovaikutusta, jossa ihmisten huolenaiheet aidosti kulkeutuvat päättäjien ja viranomaisten tietoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että säädöksiä muokattaisiin aina, kun joku ilmaisee tyytymättömyytensä. Haitalliset päästöt on syytä puhdistaa, vaikka hinta kovalta tuntuisikin.

Hallinnolla ja poliittisella päätöksenteolla pitää olla kuuntelukykyä, joka auttaa seulomaan esiin oleellisen kritiikin. Ongelmana on, että erityisesti median ja sosiaalisen median esiin nostamista epäkohdista voi tulla niin vuolaita palauteryöppyjä, ettei niiden kunnolliseen perkaamiseen riitä mitkään resurssit.

Selväsanainen viestintä ja johdonmukainen lainsäädäntö auttavat vähentämään kritiikkiä jo ennakolta. Tämä puolestaan helpottaa oleellisen kritiikin esiinpääsyä ja huomiointia. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että jo olemassa olevat ohjeistukset ja perustelut esitetään selkosuomella ja ne tehdään helposti löydettäviksi.

Yhteiskunta ei tule valmiiksi

Toiveista huolimatta ympäristösääntelyn kokonaismäärää tuskin pystytään vähentämään. Pikemminkin käy päinvastoin, sillä vain harvoja ympäristöongelmia on saatu taltutettua, eivätkä pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuvat keinot näytä tehoavan juuri minkään ongelman ratkaisemisessa. Uusia säädöksiä tarvitaan koko ajan vanhojen tilalle niin ympäristöpolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Säädösten huolellinen suunnittelu, nykyistä kattavammat ennakkoarvioinnit ja tilapäiset kokeilut rajatulla alueella voisivat parantaa uusien säädösten laatua. Tällöin mahdollisiin ongelmakohtiin voitaisiin puuttua ennen kuin säädökset toteutetaan täysimittaisesti.

Normitalkoot on viimeaikaisessa keskustelussa ymmärretty sääntelyn vähentämiseksi. Perinteisesti talkoita on järjestetty, kun on haluttu rakentaa jotakin. Normitalkootkin kannattaa ymmärtää yhteisenä ponnistuksena, jossa tarkoituksena ei ole hajottaa, vaan rakentaa entistä paremmin toimivia normeja ja säädöksiä.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Maaseudun Tulevaisuudessa 4.2.2015. Kyselymme tulokset on esitelty tarkemmin hankkeen loppuraportissa.

Kysely ympäristönsuojelun kohtuuttomista säädöksistä

Hehkulamppujen kielto, talojen energiatodistukset, haja-asutusalueiden jätevedet, susien suojelu… Jotkut ympäristönsuojeluun liittyvät säädökset ja määräykset ovat herättäneet paljon kritiikkiä. Onko kritiikki oikeaan osunutta? Mitä sanoo kansa?

24.9. avautuneessa kyselyssä selvitämme kansalaisten kokemuksia siitä, millainen ympäristönsuojeluun liittyvä sääntely on tarpeetonta tai jopa haitallista. Kysely on auki 8 lokakuuta asti ja siihen voi vastata otakantaa-palvelun kautta. Kysely on osa Sivuvaikutukset hallintaan-hanketta.

Kyselyn taustalla on viime vuosina käyty ja äskettäin kiihtynyt keskustelu turhasta tai liiallisesta sääntelystä. Kansalaisten näkemysten selvittäminen auttaa viranomaisia ja päätöksentekijöitä säädösten ja niiden tulkintaohjeiden valmistelussa. Lisäksi tulokset auttavat tunnistamaan sääntelyn sivuvaikutuksia, joista on monesti vaikea saada tietoa.

Ilmastoskeptikot vs tieteen vapaus

Voiko epämiellyttävinä pidettyjen tieteellisten tulosten julkaisemisen estää oikeusjutulla uhkaamalla? Ilmeisesti voi, ainakin jos Bristolin yliopistossa nykyisin työskentelevän professori Stephan Lewandowskyn kokemukset pätevät yleisemminkin. Lewandowsky julkaisi tutkimusryhmineen artikkelin, jossa käsiteltiin sitä, miten ilmastoskeptisissä blogeissa oli reagoitu tutkimusryhmän aiemmin julkaisemaan tutkimukseen. Kumpikin tutkimus kytki ilmastoskeptisyyden salaliittotteorioihin uskomiseen. Tutkimuksissa keskityttiin sellaisiin skeptikoihin, jotka kieltäytyvät uskomasta ilmastotieteen valtavirran tuloksiin.

Tuoreempi tutkimus ilmestyi helmikuussa 2013 Frontiers in Psychology -tiedelehdessä. Kuten arvattavavissa oli, se herätti runsaasti kritiikkiä ilmastoskeptikoiden keskuudessa. Vähemmän arvattavaa oli se, että kritiikin seurauksena lehti otti artikkelin maaliskuussa 2013 pois verkkosivuiltaan. Yleensä näin tehdään vain silloin, kun tutkimuksessa todetaan perustavan laatuisia virheitä.

Tutkimusartikkeli oli jo aiemmin läpäissyt kolmen riippumattoman vertaisarvioijan kritiikin, ja ainakin yhden arvioijan mukaan tutkimus oli laadultaan moitteeton. Myöskään poisvetoa välittömästi seuranneessa artikkelin uudelleenarvioinnissa virheitä tai tutkimuseettisiä ongelmia ei havaittu. Lehti totesikin tutkimuksen olevan tieteellisesti pätevä, mutta perusteli artikkelin poistamista sillä, että sen sisältö saattaa antaa mahdollisuuden haastaa lehti oikeuteen.

Professori Lewandowsky ei pitänyt riskiä merkittävänä. Hänen mukaansa lehden kanssa käydyssä neuvottelussa myös sovittiin että artikkelissa olleita mahdollisesti loukkaavia luonnehdintoja muokataan ja korjausten jälkeen artikkeli voidaan julkaista uudelleen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Huhtikuussa 2014 lehti julkaisi uuden lausunnon, jonka mukaan artikkelin korjatussa versiossa on tutkimuseettisiä ongelmia. Lehden tulkinnan mukaan jotkut tunnistettavissa olevat nettikirjoittelijat voivat artikkelin perusteella leimautua psykopatologisesti oireileviksi.

Artikkelin käsikirjoitus on edelleen vapaasti saatavilla Lewandowskyn aiemman työnantajan, University of Western Australian sivuilta. Blogissaan kohun vaiheita kertaava Lewandowsky toteaakin ironisesti, että luultavasti kyseessä on kaikkien aikojen eniten luettu Frontiers in Psychology -lehden artikkeli. Siitä huolimatta, että lehti ei enää suostu artikkelia julkaisemaan.

Itse en tunne psykologista tutkimusta riittävästi voidakseni ottaa kantaa artikkelin mahdollisiin laadullisiin tai tutkimuseettisiin ongelmiin. Niistä riippumatta on kuitenkin selvää, että pelko oikeuteen joutumisesta ei saisi ohjata tieteellistä julkaisemista.

Tieto ei tarjoa ihmelääkkeitä – lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta

Helsingin Sanomissa on keskusteltu siitä, millaiseen tietoon poliittisten päätösten pitäisi perustua. Huolenaiheena on ollut tiedon puute. Otimme aiheeeseen kantaa Sanna-Riikka Saarelan ja Tarja Södermanin kanssa  mielipidesivuilla (19.12.2012).

Matti Wiberg (16.12.) ja Tuija Brax (17.12) peräsivät entistä vankempaa tietopohjaa poliittiselle päätöksenteolle. Vaatimus on mitä kannatettavin. Silti on turha odottaa, että paremman tiedon tuottaminen yksin ratkaisisi päätöksenteon pulmia.

Vaatimukset päätöksenteon tietopohjan parantamisesta kumpuavat usein oletuksesta, että hyvä tieto muuttuu ikään kuin automaattisesti hyviksi päätöksiksi. Valitettavasti näin ei ole.

Monet aiheeseen pureutuneet tutkimukset ovat osoittaneet, että uuden tutkimustiedon suora merkitys päätöksenteossa voi olla hyvinkin vähäinen. Usein tiedon roolina on pikemminkin vahvistaa vanhoja ennakko-oletuksia, kuin tuoda esiin uusia tai kattavampia näkökulmia.

Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat tyypillisesti niin monimutkaisia ja eri tyyppistä tietoa on tarjolla niin paljon, että päätöksentekijä voi varsin vaivattomasti poimia käytettäväkseen vain sellaista tietoa, joka tukee jo ennestään hyvinä pidettyjä toimintalinjoja.

Tutkimustiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa on tutkittu useissa kansainvälisissä ja kansallisissa hankkeissa. Esimerkiksi ympäristöä kuvaavien indikaattoreiden vaikuttavuus päätöksenteossa riippuu ennen muuta siitä, ovatko päätöksentekijät tavalla tai toisella päässeet mukaan indikaattoreiden kehittämiseen. Tällöin he voivat kokea tiedon omakseen ja käyttää sitä. Sen sijaan ulkopuolelta tarjoiltu tieto aiheuttaa herkästi torjuntareaktion tai sitä ei huomioida lainkaan.

Sama koskee myös politiikkavaihtoehtojen vaikutuksia arvioivaa tutkimustietoa. Arviointien tekijät ja tutkijat eivät voi tuudittautua siihen, että kunhan parempaa tietoa tuotetaan, sitä myös käytetään. Lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta, jonka seurauksena päätöksentekijät kokevat olevansa itse mukana tiedon tuotannossa ja kokevat sitä kautta tiedon merkitykselliseksi.

Puhtia ilmastopuheeseen

Me ilmasto- ja ympäristötutkijat olemme siinä mielessä tavallisia ihmisiä, että uraudumme kovin helposti toistamaan samoja rutiineja. Kerran hyviksi havaittuja toimintatapoja ei hevin muuteta, vaikka parempiakin vaihtoehtoja voisi olla tarjolla. Kyse on osin siitä, että yhä nopeatempoisemmaksi käyvässä maailmassa ei jää tarpeeksi aikaa virheistä oppimiseen ja rutiinien muuttamiseen. On helpompi jatkaa entistä latua kuin etsiä oikopolkuja umpihangesta. Ongelmia kuitenkin syntyy, jos latu vie väärään suuntaan.

Esimerkiksi sopii se, että ilmastotutkimusten tuloksista tiedotetaan usein perinteiseen lääkeruiskumalliin tukeutuen: viestinnän vastaanottajat ajatellaan ikään kuin sairaiksi, jotka parantuvat saadessaan lääkeruiskusta rautaisannoksen oikeaa tietoa. Sekä käytännön kokemukset että tiedeviestinnän tutkimus ovat jo aikapäiviä sitten osoittaneet mallin heikosti toimivaksi. Ulkopuolelta ruiskutettu tieto aiheuttaa herkästi hyljintäreaktion. Jotkut jopa pakenevat lääkärin piikin ulottuvilta.

Eipä siis ihme, että omaa luotettavuuttaan ja arvovaltaisuuttaan korostavalla hallitustenvälisellä ilmastonmuutospaneeli IPCC :llä on vaikeuksia vakuuttaa skeptikoita ilmaston muuttumisesta. Lääkärin vakuutteluihin ei luoteta, vaikka perustelut olisivat vankkoja. Miten ilmastokysymyksistä sitten voitaisiin viestiä paremmin? Tutkimme asiaa kokoamalla yhteen kokemuksia perinteisestä viestinnästä ja hankkeista, joissa on kokeiltu uusia viestinnän ja vuorovaikutuksen tapoja.

Etätyöpäivä on kampanja, jossa ilmastoasiat ovat osa työnteon tapoihin liittyvää viestintää. Ekopaastokampanjassa ilmastokysymyksiä ruoditaan uskonnollisessa yhteydessä. Edelläkävijät on verkkoyhteisö, jossa jaetaan tietoa energiakysymyksistä. Tiederatikassa ilmastosta kerrottiin uudenlaisessa ja yllättävässä ympäristössä.

Tutkimus antoi aihetta huoleen. Vaikka kokemuksia tiedeviestinnästä kertyy koko ajan enemmän, niiden yhteen kokoaminen ja pitkäjänteinen hyödyntäminen unohtuu usein. Hyvätkin opit hautautuvat herkästi, kun yksittäinen hanke päättyy ja uudet projektit alkavat.

Tutkimus antoi myös toivoa. Hankkeiden välille on mahdollista rakentaa jatkuvuutta. Viestintää voidaan tehostaa hyödyntämällä samanaikaisesti monia eri kanavia ja muokkaamalla viestit kuhunkin kanavaan sopiviksi. Herkkyys palautteelle on tärkeää, samoin kuin ratkaisujen painottaminen pelkkien ongelmien sijaan.

Tärkein oppi oli se, että ennakkoluuloton kumppanin etsintä voi tuottaa ilmastoviestinnässäkin hedelmällisiä tuloksia. Tutkijoilla ei ole periaatteellista syytä kaihtaa yhteistyötä esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen tai yritysten kanssa, kunhan pelisäännöistä sovitaan selkeästi etukäteen. Parhaimmillaan erilaisten toimijoiden yhteistyö luo uutta ymmärrystä kaikille osapuolille. Aitoon yhteisymmärrykseen voidaan päästä vain, jos eri toimijoiden erilaiset lähtökohdat ymmärretään ja otetaan vuorovaikutuksessa huomioon.

Kirjoitus ilmestyi aiemmin Ilmastotohtori-blogissa 14.10.2013.

Uusia suuntia ympäristöviestinnän tutkimukselle

Väitöskirjani The environment in the headlines tarkastettiin Helsingin yliopistossa 16.11.2012. Väitöstilaisuus antoi paljon aiheita jatkopohdinnoille ilmasto- ja rehevöitymisuutisoinnista ja yleisemminkin siitä, miten ympäristökeskustelua kannattaisi lähestyä.

Vastaväittäjäni oli aivan erinomainen Victoria Wibeck Linköpingin yliopistosta. Yksi hänen esiin nostamistaan teemoista oli ympäristöviestinnän tutkimuksen suhde monitieteisyyteen. Muutamassa vuosikymmenessä ympäristöviestinnän tutkimus on vakiintunut tunnustetuksi tieteenalaksi omine julkaisuineen ja tutkimusryhmineen. Samalla alan tutkimus näyttää kuitenkin erkaantuneen monitieteellisistä juuristaan. Väitöstilaisuudessa aika avoimeksi jäi, onko tosiaan näin, ja olisiko monitieteistä otetta syytä elvyttää? Mitä monitieteisyys tässä yhteydessä oikeastaan tarkoittaisi?

Oman työni päätavoite oli luonteeltaan kuvaileva: halusin selvittää miten ympäristöuutisointi on kehittynyt Suomessa pitkällä aikavälillä. Eri tavoin muotoiltuja muita apu-, sivu- ja välitavoitteita työstäni löytyy roppakaupalla, kuten Victoria väitöstilaisuudessa ystävällisen painokkaasti osoitti. En työssäni pystynyt antamaan kattavia vastauksia edes kaikkiin itse esittämiini kysymyksiin, mutta mielestäni keräämäni parinkymmenen vuoden aikasarjat uutisoinnista antavat hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Paha vain, että usein jatkotutkimuksetkin herättävät enemmän uusia kysymyksiä kuin vastaavat vanhoihin…

Ilmastonmuutos on viime vuosina ollut ympäristöviestinnän tutkijoiden mieliaihe. Ilmastokysymysten tärkeyttä ei käy kieltäminen, mutta ympäristöongelmissa on kyse paljon muustakin. Mielenkiintoista olisi tehdä lisävertailuja esimerkiksi luonnon monimuotoisuutta käsittelevän uutisoinnin pitkän aikavälin kehityksestä. Onko viime vuosina tutkijapiireissä paljon tohistu ekosysteemipalveluiden käsite lunastanut paikkansa julkisessa keskustelussa, vai hallitsevatko perinteisemmät luonnonsuojelun näkökulmat edelleen keskustelua elonkirjosta?

Myös vertailut eri maiden välillä olisivat kiinnostavia. On jokseenkin hämmentävää, miten vähän esimerkiksi Suomen ja Ruotsin ympäristökeskustelua on vertailtu. Useimmat eri maiden keskustelua vertaileeet tutkijat ovat ottaneet vertailun kiintopisteeksi englanninkielisen lehtikirjoittelun. Englanninkielisen uutisoinnin merkitys on oleellinen erityisesti ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista ongelmista keskusteltaessa. Silti paikallisten tulkintojen ja keskustelutapojen merkitystä ei kannattaisi aliarvioida.

Sanomalehdet ovat edelleen tärkein ympäristöviestinnän tutkijoiden käyttämä aineistolähde. Perinteinen printtimedia on menettämässä nopeasti merkitystään, eikä sosiaalisen median merkitystä ympäristöviestinnälle ymmärretä vielä läheskään riittävän hyvin. Tässäpä haastetta, varsinkin kaltaisilleni laajojen sanomalehtiarkistojen penkomiseen mieltyneille tutkijoille.

Väitöskirjani sisälsi vain yleispiirteisen luokittelun keskustelun aihepiireistä ja aineistosta valikoitujen otosten yksityiskohtaisempi luokittelu auttaisi epäilemättä syventämään tulkintoja. Kehittämälläni luokittelulla pyrin erottelemaan jutut, jotka keskittyvät ympäristökysymyksiin sekä jutut, joissa ympäristökysymykset mainitaan enemmän tai vähemmän ohimennen. Väitökseni yksi keskeinen väite oli, että tärkeitä ovat nimenomaan ne jutut, jotka mainitsevat ympäristökysymykset, mutta keskittyvät muihin asioihin. Yleensä tällaisia juttuja ei oteta lainkaan mukaan ympäristöviestinnän tutkimusaineistoihin. Tätä käytäntöä voi kritisoida väitöstyöni pohjalta.

Näyttää siltä, että suuri osa ympäristökeskustelusta käydään varsinaisen ympäristöuutisoinnin ulkopuolella. Ilmastokysymykset mainitaan varsinaista ilmastouutisointia useammin sellaisissa jutuissa, jotka käsittelevät aivan muita aiheita. Oma olettamukseni on, että laaja-alaisten ja monimutkaisten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii nimenomaan tällaista laaja-alaista keskustelua eri yhteyksissä. Ympäristöasioista kiinnostuneet kyllä lukevat ympäristöjuttunsa. Oleellisempaa on se, millaista tietoa ympäristökysymyksistä muut ihmiset saavat. Heitä taitaa kuitenkin olla enemmistö.

Keskustelu jatkukoon, eri yhteyksissä.