luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: yhteiskunta

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Mainokset

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Vuoden tahaton ympäristöteko

WP_20160131_12_56_01_Pro

Tässäpä tarjolle vahva ehdokas vuoden tahattomaksi ympäristöteoksi: sähkönsiirtoyhtiö Carunan hinnankorotukset panivat ainakin minut miettimään entistä vakavammin omaa sähköntuotantoa. Katollamme olisi hyvää tilaa aurinkosähköpaneeleille, joiden tuottamasta ja itse käytetystä energiasta ei siirtomaksuja – eikä energiaveroa – tarvitse maksaa lainkaan. Sivuvaikutuksena myös energiantuotannon ympäristöhaitat voisivat vähentyä.

Lisämotivaatiota energiapohdinnoille antaa väkisinkin mieleen hiipivä epäily siitä, ettei siirtomaksujen korotuksia täysimittaisesti käytetä sähköverkon parantamiseen, vaan osa korotuksista valuu ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Carunan pääomistajat ovat kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments ja Borealis Infrastructure, kumpikin 40 %:n osuudella.

Carunan rajut hinnankorotukset antavat mainion markkinointimahdollisuuden hajautettuja ja ympäristöystävällisiä energiantuotannon ratkaisuja tarjoaville yrityksille. Tekniikka ei vielä käytännössä mahdollista täydellistä irtautumista sähköverkosta, mutta osan energiasta kotitaloudet, taloyhtiöt ja yritykset voivat tuottaa itse. Esimerkiksi SITRAn mukaan suomalaisten taloyhtiöiden sähkön hankintakustannus pienenisi noin 60 miljoonaa euroa vuosittain, jos ne tuottaisivat 10 % huoneisto- ja kiinteistösähköstään omalla aurinkosähköllä.

Itse ajattelin aiemmin, että kotien aurinkosähköpaneelit lyövät läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun energian varastointiin keksitään kustannustehokas ratkaisu. Mutta ehkäpä siirtohintojen suhteettomaksi käyvä osuus sähkön hinnasta kannustaa ennakoitua nopeampaan siirtymään. Maa- ja ilmalämpöpumppujen nopea yleistyminen osoittaa, että muutokset voivat olla nopeita, kunhan ne vain lähtevät vitkastelun jälkeen liikkeelle.

Pienimuotoinen aurinkoenergian hyödyntäminen näyttää jo taloudellisesti kilpailukykyiseltä, kunhan kustannuksia ja hyötyjä tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä. Sijoitus aurinkoenergiaan voi maksaa itse itsensä, ja parhaassa tapauksessa keräimet tahkoavat jopa voittoa ennen käyttöikänsä päättymistä. Ulkopuolelta ostettu energia sen sijaan on sataprosenttista rahanmenoa sataprosenttisella varmuudella. Tämä tuntuu jostain syystä unohtuvan, kun eri energiamuotojen kustannuksia vertaillaan.

Mustan perjantain historia

Capture

Kulutuskriittiset kansalaisjärjestöt ovat kampanjoineet Black Friday -päivää vastaan joskus ironisellakin otteella.  Kuva: Adbusters

Black Friday, kauppojen joulumyynnin käynnistävä alennusmyynti tuli tänä vuonna ryminällä Suomeen. Musta perjantai -nimityksen kerrotaan periytyvän 1920-luvun Yhdysvalloista. Tarinan mukaan kauppa kävi yleensä alkuvuonna heikosti, minkä takia tilinpidossa käytettiin punaista väriä. Vasta marraskuun lopulla – kiitospäivän jälkeisenä perjantaina – tilikirjoissa voitiin käyttää voittoa kuvaavaa mustaa väriä.

Tarina on hyvä, mutta vain osittain tosi. Black Friday -nimitykselle on useita selityksiä, mutta todennäköisimmin se syntyi 1960-luvulla Philadelphian kaupungissa. Nimitystä käyttivät poliisit, jotka olivat tuskastuneita kiitospäivän jälkeisten alennusmyyntien aiheuttamiin pahoihin liikenneruuhkiin.

Kauppiaat eivät nimityksestä pitäneet. ”Musta” luo jo yksinään negatiivisia mielikuvia, eivätkä asiaa parantaneet mielikuvat ruuhkiin jumiutumisesta. Niinpä päivää yritettiin markkinoida isona perjantaina (Big Friday). Musta perjantai pysyi kuitenkin sitkeästi käytössä. Tämän takia kauppiaat ja mainostajat keksivät 1980-luvulla mustalle perjantaille uuden, vanhaan kirjanpidon käytäntöön liittyvän selityksen, joka ei viitannut kaupankäynnin haittoihin.

Alennusmyyntien huuma voi tuoda hetken lohtua, mutta mustan perjantain todellinen historia on hyvä muistutus siitä, että kestävää hyvinvointia tuskin voidaan rakentaa pelkästään kauppoihin ryntäämällä. Varsinkin joulun odotuksen avajaisiksi mustaa perjantaita paremmin sopii älä osta mitään -päivä.

Tutkimuksia luetaan enemmän kuin koskaan

Tieteellä menee nyt hyvin. Tutkimuksia luetaan ja niihin viitataan enemmän kuin koskaan ennen. Kuulostavatko nämä väitteet omituisilta? Eipä ihme, sillä tiedettä koskeva uutisointi on ollut viime vuosina kovin negatiivista. Valitusvirsiä on kuultu erityisesti kiristyvästä rahoitustilanteesta, mutta myös siitä, että tutkimusraportteja tuotetaan liikaa, niitä ei lueta, eikä niitä hyödynnetä päätöksenteossa.

Myönnän itsekin syyllistyneeni negatiivisten mielikuvien synnyttämiseen. Herättelimme lokakuussa julkaistussa verkkouutisessa lukijan kiinnostusta toistamalla väitteen, jonka mukaan ”90 prosenttiin tieteellisistä julkaisuista ei koskaan viitata, ja 50 prosenttia ei edes lue kukaan tutkimusprosessin ulkopuolinen.” Uutisessa kerroimme alustavista tuloksista, joita saimme kun keräsimme tietoja Suomen ympäristökeskuksen julkaisemien raporttien saamista viittauksista Google Scholar -tietokannassa. Tulokset eivät vastanneet synkkiä ennakko-oletuksia. Kahteen kolmasosaan tarkastelluista julkaisuista löytyi viittauksia, vaikka näitä raportteja ei ensisijassa ole suunnattu tieteelliselle yleisölle.

Twitter:

Twitterissäkin on valiteltu tutkimusten lukijakatoa

Mutta mihin perustuvat väitteet vähäisistä viittauksista ja lukijamääristä? Ainakin väite lukijoiden puuttumisesta kuulosti oudolta. Aiempi selvityksemme Suomen ympäristökeskuksen raporttien latausmääristä ja monien tieteellisten kustantajien sivuilla näkyvät artikkeleiden lataustilastot antavat pikemminkin aihetta epäillä, että lukijoita kyllä löytyy, joskus runsaastikin.

Aloin etsiä väitteiden alkuperää. Pienen nettisurffailun jälkeen löytyi kirjoitus, jonka Indiana Universityn tutkija julkaisi Physics World -lehdessä vuonna 2007. Artikkelin avoimesti saatavilla oleva versio löytyy muun muassa ArXiv-palvelusta. Yleiseen keskusteluun päätyneet väitteet löytyvät heti kirjoituksen alusta:Capture4Artikkeli ei ole tieteellinen tutkimus, vaan ammattiyleisölle suunnattu katsaus, jonka päätarkoitus oli esitellä sitaatioanalyysin hyödyntämismahdollisuuksia fyysikoille. Tästä huolimatta kirjoitukseen on usein viitattu Indiana Universityn tutkimuksena. Ongelmallista on, että viittaus- ja lukijamäärää koskeville väitteille ei kirjoituksessa anneta minkäänlaista lähdeviitettä tai perustelua.

Muut bloggaajat ovat penkoneet asian taustoja. Dahlia Rehmer kertoo blogissaan, että artikkelin kirjoittaneen tutkijan mukaan väitteet ovatkin peräisin lehden toimittajalta, joka lisäsi ne hänen kirjoitukseensa. Indiana Universityn verkkosivuilla olevassa tiedotteessa väite kuitenkin nostetaan esiin nimenomaan tutkijan omana kommenttina:

Capture3Olipa niin tai näin, luotettavaa lähdettä ei näytä löytyvän. Selitys artikkelissa mainitulle arviolle kolmesta lukijasta saattaakin löytyä tutkijoiden toisilleen kertomasta vanhasta vitsistä, jonka mukaan tyypillisen tutkimuksen lukee kolme ihmistä: tekijä itse, tieteellisen lehden toimittaja ja tutkimuksen vertaisarvioitsija. Sarkastiseksi tarkoitettu letkautus onkin ehkä kiertynyt käytäväpuheista ja esitelmien kevennyksistä suurilevikkisen lehden artikkeliin, josta se on poimittu sosiaaliseen mediaan ja verkkokeskusteluihin ilman riittävää lähdekritiikkiä.

Lisäksi näyttää siltä, että keskustelussa menee herkästi sekaisin artikkeleiden viittaukset ja artikkeleiden lukijat. Se, että artikkeliin ei ole viitattu, ei välttämättä kerro mitään artikkelin lukijamäärästä.

Mielikuvat tyypillisen tutkimuksen kolmesta lukijasta vaikuttavatkin siis tuulesta temmatuilta. Todellisuudessa lukijoiden määrää on vaikea arvioida, kun tutkimukset leviävät sekä sähköisinä että painettuina versioina ja niitä on saatavilla niin kustantajien palveluissa, tutkimuslaitosten ja yliopistojen arkistoissa kuin tutkijoiden omilla sivuillakin.

Tutkimustekstien tavoitteena ei yleensä ole viihdyttää suuria massoja, vaan tavoittaa tietyn tieteenalan asiantuntijat. Tästä huolimatta pidän todennäköisenä, että hyviä tieteellisiä käytäntöjä noudattaville julkaisuille lukijoita kertyy keskimäärin reippaasti enemmän kuin kolme. Ja jos avoimen tieteen ihannetta saadaan vietyä oikealla tavalla eteenpäin, lukijamäärä vain kasvaa.

Mikä olisi oikea määrä ympäristöpuhetta?

Ympäristöasioista paasataan joidenkin mielestä aivan liikaa, toisten mielestä niistä ei puhuta alkuunkaan tarpeeksi. Mutta tiedämmekö miten paljon ympäristökysymykset ovat esillä julkisessa keskustelussa?

Viestinnän tutkijat ovat kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota ympäristöuutisoinnin kokonaismäärään ja ympäristökeskustelun pitkän aikavälin kehitykseen. Useimmat tutkimukset ovat tarkastelleet yksittäisistä ympäristökysymyksistä lyhyellä aikavälillä käytyä keskustelua.

Tutkijoiden vähäinen kiinnostus kokonaiskuvien muodostamiseen johtuu ainakin osin siitä, että laaja-alainen tutkimusote soveltuu huonosti nykyiseen erikoistumista suosivaan tutkimuskulttuuriin. Tutkijalle on kannattavampaa pureutua johonkin mahdollisimman tarkasti rajattuun yksittäiseen tapaukseen, vaikkapa keskusteluun Turun tekopohjavesihankkeen ympäristöriskeistä, kuin ryhtyä selvittämään kaikenkattavasti ympäristöasioiden käsittelyä yhteiskunnassa.

Viime vuosina mediatutkijoita on kiinnostanut erityisesti ilmastonmuutos.

Sanomalehtien uutisointi ilmastonmuutoksesta eri maanosissa

Sanomalehtien uutisointi ilmastonmuutoksesta eri maanosissa. Lähde:  McAllister ym. 2015

Ilmastonmuutos on eittämättä tärkeä kysymys, joten siihen keskittyminen on sinänsä perusteltua. Ympäristöongelmat ovat kuitenkin monisäikeisiä ja liittyvät aina lukemattomin tavoin sekä toisiinsa että muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämän takia yksittäisen ongelman tarkastelu erillään laajemmasta keskustelusta voi johtaa harhaanjohtaviin tulkintoihin, jotka pahimmillaan vievät yhteiskuntapolitiikkaa väärään suuntaan.

Ympäristökysymysten laaja-alainen tarkastelu on menetelmällisesti vaikeaa. On vaikea hahmottaa edes sitä, mitkä asiat kuuluvat ympäristökeskusteluun. Ympäristöongelmia löytyy kirjaimellisesti kaikkialta maan ja taivaan väliltä. Ja tämäkin on vähättelyä, sillä avaruusromun aiheuttamat ongelmat ja kaivostoiminnan ympäristövaikutukset laajentavat ympäristönsuojelun piiriä konkreettisesti kumpaankin suuntaan.

Ympäristönsuojelun määrittelyn vaikeus tuli esiin muun muassa Tampereen yliopiston kartoituksissa, joissa selvitettiin eri aiheiden näkyvyyttä kotimaan mediassa vuosina 2008, 2010 ja 2012. Näissä kartoituksissa arvioitiin, että 9-10 % uutisotsikoista käsitteli ympäristöaiheita. Osuus säilyi varsin vakaana vuodesta toiseen. Suurehkolta tuntuva luku selittyy sillä, että ympäristökysymyksiksi laskettiin väljästi myös energiaa, liikennettä ja asumista käsitteleviä uutisia.

Useimmissa muissa tutkimuksissa on käytetty tiukempaa ympäristökysymyksen määritelmää, ja ympäristökeskustelun osuus on siksi jäänyt pienemmäksi. Esimerkiksi Laura Juntusen selvityksen mukaan kotimaisten medioiden uutisoinnista 1,2 % käsittelee ympäristöä, luontoa tai eläimiä. Tämä tulos perustui sanomalehtien ja televisiouutisten sekä uutistoimistojen materiaalien tarkasteluun viiden päivän tarkastelujaksoon toukokuussa 2010.

Ympäristökysymyksen määrittelyn lisäksi epävarmuutta tuloksiin tuo myös se, mitä tiedonlähteitä otetaan mukaan. Emme tiedä varmuudella edes sitä, keskustellaanko sanomalehdissä ympäristöasioista enemmän kuin televisiossa tai radiossa. Sosiaalisen median ”kuplat” vaikeuttavat tulkintaa entisestään. Joissakin verkostoissa ja keskustelufoorumeilla ympäristöasiat ovat esillä koko ajan, toisissa eivät ollenkaan.

Eri maiden vertailuja on tehty vain vähän eikä myöskään paikallisen, kansallisen ja ylikansallisen tason keskusteluja ole juurikaan vertailtu. Yhdysvaltoja koskevien selvitysten mukaan ympäristöuutisoinnin vuosittainen määrä jäi viime vuosikymmenen lopulla enimmilläänkin alle kahteen prosenttiin kaikesta uutisoinnista. Ajoittaiset vaihtelut ovat kuitenkin suuria, sillä esimerkiksi suuret ympäristöonnettomuudet tai kansainväliset kokoukset voivat herättää paljon hetkittäistä huomiota. Esimerkiksi vuonna 2009 Kööpenhaminan ilmastokokous sai paljon medianäkyvyyttä.

Tuoreimpien tietojen mukaan ympäristöasioiden käsittely Yhdysvaltojen mediassa lisääntyi miltei viidenneksellä vuosien 2013 ja 2014 välillä. Ympäristöuutisointi lisääntyi erityisesti kansallisilla TV-kanavilla, mutta silti alle prosentti niiden uutisotsikoista keskittyi ympäristökysymyksiin. Tähän tarkasteluun otettiin mukaan kymmenen keskeiseksi arvioitua ympäristökysymystä, joista ilmastonmuutos oli eniten näkyvillä. Vain noin 14 % ilmastonmuutoksen mainitsevista jutuista keskittyi ilmastokysymyksiin. Useimmissa jutuissa ilmastokysymykset olivat siis vain sivujuonteena. Ympäristökysymysten painoarvosta kertoo paljon se, että luonnon monimuotoisuutta käsiteltiin käytännössä saman verran kuin laulajatähti Beyoncéa.

Ympäristökysymykset ovat vain harvoin ykkösaiheita muissakaan maissa. Helsingin yliopistolle valmistuneen gradututkimuksen mukaan Venäjän lehdistössä käsiteltiin vuonna 2013 presidentti Putinia noin 68 kertaa useammin kuin ilmastokysymyksiä. Tämä kuvastanee pikemminkin valtion johtomiehen kuin ilmastonmuutoksen asemaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi alkoholismia käsiteltiin 2,0 ja työttömyyttä 6,7 kertaa useammin kuin ilmastokysymyksiä.

Suomessakaan ei liene suurempaa syytä röyhistellä rintaa. Omien alustavien tulosteni mukaan ilmastokysymykset olivat esillä noin puolessa prosentissa Helsingin Sanomien vuosien 1990–2014 jutuista. Näistä jutuista noin neljäsosa keskittyi ilmastonmuutokseen tai ilmastopolitiikkaan. Toista tarkastelemaani ympäristöongelmaa, vesistöjen rehevöitymistä, käsitteli samalla 25 vuoden jaksolla promille Helsingin Sanomien jutuista.

Tässä esiteltyjen lukujen vertailuun on syytä suhtautua varsin varovaisesti, sillä eri tutkimuksissa on noudatettu erilaisia tiedon keräämisen ja analysoinnin tapoja. Ympäristöpolitiikan ja asiallisen tiedeviestinnän tueksi tarvittaisiin luotettava kokonaiskuva ympäristökeskustelun nykytilasta ja muutoksista viime vuosikymmenten aikana. Ensiapua saataisiin kokoamalla mahdollisimman kattavasti yhteen vertailukelpoiset ydintulokset erilaisista tapaustutkimuksista, selvityksistä ja opinnäytteistä.

Huumori avaa uusia näkökulmia ympäristöviestintään

Nykyään huolenaiheena on se, etteivät lapset erota mäntyä kuusesta. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka -huumorilehdessä väännettiin vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta jo vuonna 1910.

Ihmisten luontosuhteen rapautuminen on yksi ympäristönsuojelun keskeinen huolenaihe. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka-lehdessä väännettiin jo vuonna 1910 vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta.

Ympäristöasioista on vitsailtu ainakin vuosisata. Ympäristöongelmat ovat pahimmillaan kuolemanvakavia, ja juuri siksi otollisia aiheita humoristeille. Komiikka kun kumpuaa vastakohtaisuuksien odottamattomasta törmäilystä, synkän ja kepeän käsikynkästä.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen käsitteli jo 1950-luvulla esimerkiksi liikenteen lisääntymistä, autoistumista ja ilmansaasteita. Hän kritisoi myös haisevan ja fenolipäästöjen takia pilaantuneen Vantaanjoen heikkoa tilaa. Vuonna 1956 ilmestyneessä pilakuvassa kaksi ilmeisen humalahakuista laitapuolen kulkijaa pohtii Helsingin Vanhankaupunginlahdella, kannattaisiko juoda pullosta vai Vantaasta: ”-Kumpi ompi parempi, puli vaiko fenoli?”

Ympäristökysymysten varhainen esiintyminen Karin pilakuvissa on yksi tulos Johanna Hirvikallion Helsingin yliopistolle tekemästä tuoreesta opinnäytteestä. Gradussa tarkasteltiin Karin pilapiirroksia vuosina 1956–1985. Ympäristöaiheisia pilakuvia ilmestyi harvakseltaan. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla paljon huomiota herättänyt Koijärven kuivatuskiista pääsi vain kahteen pilakuvaan, vaikka se on myöhemmin nimetty koko vihreän liikkeen lähtölaukaukseksi Suomessa.

Kaikkiaan noin neljä prosenttia tarkastelussa mukana olleista miltei 3500 pilakuvasta käsitteli ympäristökysymyksiä. Varhaisimmat kuvat esittelivät ympäristöongelmien ominaispiirteitä. Nykyaikaa lähestyttäessä huomio siirtyy ongelmien ratkaisukeinoihin – ja ympäristönsuojelun kritisointiin.

Kari ei ollut varsinainen luonnonsuojelun ystävä. Hän suhtautui ynseästi liialliseen ”luontoiluun” ja muuhun kirkasotsaiseen maailmanparannukseen. Hyvän humoristin tapaan hän ei epäröinyt laittaa asioita absoluuttiseen tärkeysjärjestykseen. Huhtikuussa 1985 julkaistussa pilakuvassa Karin hattupäinen alter ego pohtii sikari suussaan: ”En ymmärrä miksi ihmiset niin pelkäävät ydinsotaa ja ekokatastrofia, kun maailmassa on sentään paljon kamalampiakin asioita… …Kuten esimerkiksi harmonikkaorkesteri.”

Ympäristöviestintään voitaisiin ammentaa paljon oppeja Karin piirroksista. Yksi opetus on se, että pilakuvien avulla mikä tahansa ympäristöaihe voidaan nostaa oivaltavasti esiin. Toisaalta mikä tahansa ympäristönsuojelun tavoite voidaan leimata naurettavaksi, täysin riippumatta siitä, miten vakavasti ympäristöaktivistit asiaan itse suhtautuvat.

Toinen opetus on se, että huumori voi auttaa löytämään uusia näkökulmia ja kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Mikään totuus ei ole turvassa, mutta toisaalta kaikki vitsitkin voivat kääntyä päälaelleen. Naurettavaksi leimatut aiheet saattavat osoittautua todellisiksi ongelmiksi. Esimerkiksi vuosi Karin ekokatastrofipohdinnan jälkeen sattunut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli koko lailla kiistattomasti harmonikkasoitantaakin kamalampi tapaus. Tämä ei tietenkään ole estänyt vitsejä vaikkapa siitä, montako Tshernobylin asukasta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.

Huumoria hyödynnetään myös ympäristönsuojelun apuna. Kansalaisjärjestöjen vastamainokset ovat vastaansanomaton esimerkki, mutta komiikkaa löytyy jopa viranomaisten ja tutkimuslaitosten viestinnästä. Marraskuussa 2014 valmistuneessa Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun opinnäytteessä Mikko Karppinen vertailee Suomen ympäristökeskuksen ja Singaporen ympäristö- ja vesivarainministeriön internetsivustojen humoristisia visuaalisia elementtejä.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

 

Karppisen tutkielma paljastaa, että eri kulttuurien viranomaisviestinnästä löytyy yllättävän samankaltaista huumoria. Vastamainoksille tyypillistä hillitöntä parodiaa tai viiltävää ironiaa on turha etsiä. Sen sijaan asiatietoa kevennetään ja verkkoviestinnän vaikuttavuutta pyritään parantamaan tunteisiin vetoavan kuvallisen huumorin tai koomisen nokkeluuden avulla. Verkkosivuilla hyödynnetään visuaalisia sanaleikkejä, koomisia vastakkainasetteluja, ironisia rinnastuksia, liioittelua, hassuttelua, absurdiutta, humoristisia stereotyyppejä sekä luodaan lämminhenkisiä sentimentaaleja mielikuvia. Tutkielman päätelmänä oli, että kuvallista huumoria voitaisiin hyödyntää nykyistä intensiivisemmin sanoman uskottavuuden siitä kärsimättä.

Hyvä neuvo tiedeviestinnälle yleisemminkin.

 

Lähteet

Hirvikallio Johanna (2015). Suomalainen ympäristökysymys Helsingin Sanomien pilapiirroksissa vuosina 1956-1985. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, ympäristönsuojelutiede.

Karppinen Mikko (2014). Huumori vaikuttamisen keinona julkishallinnon verkkopalveluissa. Oulun yliopisto, Oulun yliopiston kauppakorkeakoulu, markkinointi.

Lisätietoa huumoritutkimuksen ja ympäristönsuojelun suhteesta löytyy Alue ja Ympäristö -lehdessä taannoin ilmestyneestä artikkelistani.

Tutkijan velvollisuus olla äänessä

Capture2Kuva: Peter Milne, Motion Picture Directing

Suomessa sananvapaus on itsestäänselvyys, ongelmat muualla. Näin olen aiemmin ajatellut. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin koetelleet uskoani. YLE kertoi julkisuudessa runsaasti esiintyneen evoluutiopsykologian tutkijan kohtaamasta häirinnästä ja kiusanteosta. Ilmeisesti jotkut kokevat aivan sietämättömäksi vaikkapa tutkimustiedon siitä, että ihmisen käyttäytymistä selittävät evoluutiossa kehittyneet biologiset ominaisuutemme. Naistutkimus, monikulttuurisuuden tutkimus ja ilmastotutkimus ovat myös aloja, joilla toimivat tutkijat ovat ainakin ajoittain joutuneet häirinnän kohteeksi.

Aina asialla eivät ole tutkimukseen vihamielisesti suhtautuvat yksittäiset ihmiset tai ryhmittymät. Joissakin maissa myös julkinen valta pyrkii rajoittamaan tutkijoiden vapautta kertoa tuloksistaan. Nämä maat eivät välttämättä ole yksinvaltaisesti hallittuja diktatuureja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa on pyritty kieltämään julkisella rahoituksella toimivien viranomaisten ja tutkijoiden oikeus puhua ilmastonmuutoksesta ja Isossa-Britanniassa on rajoitettu tutkijoiden oikeutta olla suoraan yhteydessä toimittajiin.

Vähemmän yllättävää lienee, että Venäjää syytetään sumeilemattomasta valheellisen sotapropagandan levittämisestä ja median käytöstä vallanpitäjien aseman pönkittämiseen. Surkuhupaisuuden rajoja kolkuttelee päätös, jonka perusteella Venäjällä on kiellettyä julkaista julkisuuden henkilöitä esittäviä kuvamanipulaatioita, jotka eivät oikealla tavalla tuo esiin henkilön luonteenpiirteitä.

Venäjän sanavapauden rajoitukset vaikuttavat keskusteluun myös Suomessa. Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän esimerkiksi Venäjän ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden käsittelyn ongelmista. Kotimaisessa energiakeskustelussa olisi syytä paneutua myös ympäristöongelmiin, joita Suomeen tuotavan öljyn poraaminen, käsittely ja kuljetus aiheuttaa Venäjällä. Vaikka emme näitä ongelmia pysyisikään Suomesta käsin ratkomaan, parempi tietoisuus niistä voisi motivoida tuontiriippuvuuden vähentämiseen, tarmokkaampaan energiansäästöön ja vaihtoehtoisten energialähteiden käyttöönottoon.

Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua. Itse ajattelen, että jokaisen verovaroja käyttävän tutkijan velvollisuus on tuoda aktiivisesti ja avoimesti tuloksiaan päätöksentekijöiden ja laajan yleisön tietoisuuteen. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun tieteelliset tulokset näyttävät poikkeavan yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Poliitikkojen vallanhalun, uskonnollisen kiihkoilun tai liikeyritysten edun ei pidä antaa rajoittaa sananvapautta. Tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on pitkällä aikavälillä hyödyksi useimmille, vaikka joillekin siitä hetkellistä harmia koituisikin.

Pelkkää humua vai hämärää hiljaisuutta?

Kuva: Janne Rinne

Kuva: Janne Rinne

Vuoden Tiedekynä 2015 -palkinnon jälkihumussa isännöimme 26.2. Helsingin yliopistolla järjestetyn seminaarin, jossa eri alojen asiantuntijaesitysten pohjalta pohdittiin muun muassa sitä, valtaavatko melu ja keinovalo ympäristömme. Nesslingin säätiön tuella järjestetty seminaari antoi paljon ajateltavaa ja avauksia siihen, miten ääni- ja valomaisemia kannattaisi huomioida suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Seminaarin langat piti käsissään kollegani Janne Rinne. Omassa esityksessäni käsittelin lyhyesti valosaasteen ominaispiirteitä ja haastoin yleisöä pohtimaan sitä, missä määrin nyky-yhteiskunnassa voitaisiin palata luontaiseen pimeän, hämärän ja valoisan rytmiin. Vai olemmeko auttamattomasti juuttuneet aina auki olevaan 24/7 -yhteiskuntaan?

Lehtori Tapio Kallasjoki Metropolia-ammattikoulusta esitteli monipuolisessa esityksessään häiriövalon eri lähteitä ja toi esiin keinoja häiritsevän valonkäytön vähentämiseen. Hän muistutti myös häiriövaloa koskevasta standardista, jossa on annettu käyttökelpoisia ohjearvoja häiritsevään valoon puuttumiselle.

Valaistuspäällikkö Juhani Sandström Helsingin rakennusvirastosta konkretisoi niitä erilaisia tarpeita, joita kaupungin hyvän valaistussuunnittelun tulee täyttää. Valaistussuunnittelija Marjut Kauppinen puolestaan esitteli kokemuksiaan käytännön suunnittelusta. Kummassakin esityksessä tuotiin esiin tarve ymmärtää paremmin ihmisten omakohtaisia näkemyksiä hyvästä valaistuksesta ja tuoda nämä kokemukset osaksi suunnittelua.

Ääniympäristön pohdinnan avasi dosentti Outi Ampuja (Trafi/Helsingin yliopisto). Hän esitteli kansalaiskyselyn satona saatuja kuvauksia siitä, miten ihmiset hahmottavat hiljaisuutta. Pelkät desibelit eivät tosiaankaan yksin riitä kertomaan hyvän tai huonon ääniympäristön laadusta, yhtään enempää kuin pelkät luksimäärät kertovat valaistuksen laadusta.

Professori Helmi Järviluoma-Mäkelä Itä-Suomen yliopistosta kertoi tutkimuksista, joissa oli vertailtu äänimaisemia eri vuosikymmeninä eri paikkakunnilla Suomessa ja muualla Euroopassa. Esityksessä nousi esiin sekä äänimaisemien muutos esimerkiksi autoistumisen myötä, mutta myös se, miten helposti totumme tiettyyn äänimaisemaan ja alamme pitää sitä normaalina. Vanhat aineistot vuosikymmeniä sitten vallinneesta tilanteesta nousevatkin arvoon arvaamattomaan, kun yritämme hahmottaa luotettavasti sitä, miltä maailma ennen näytti tai kuulosti.

Ylitarkastaja Jukka Pajala (Suomen ympäristökeskus, Merikeskus) kuunnellutti yleisöllä BIAS-hankkeessa tallennettuja ääninäytteitä Itämeren pinnan alta. Hän myös toi esiin sen, miten eri tavalla ääni käyttäytyy vedessä (ja jäässä) verrattuna ilmaan. Vedenalaista melua on tutkittu vasta vähän, emmekä me ihmiset yleensä ole kuuntelemassa laivojen, veneiden ja vaikkapa kaikuluotainten aiheuttamaa melua.

Seminaarin viimeisen esityksen piti ylitarkastaja Larri Liikonen Uudenmaan Ely-keskuksesta. Hän kertoi meluntorjunnan kehityksestä ja haasteista sekä melun haitoista terveydellemme. Samoin kun keinovalon terveyshaitat, myös melun haitat ovat moninaisia. Ne ulottuvat lievästä ärsyyntymisestä nimeen hautakivessä.

Esitysten aikana ja loppukeskustelussa nousi esiin monia kiinnostavia huomioita. Yksi itseäni mietityttämään jäänyt ajatus on se, että Suomeen pitäisi pikimiten perustaa pimeän taivaan suojelualueita, jotka samalla olisivat luonnonhiljaisia alueita. Monet kansallispuistomme ja luonnonsuojelualueet tarjoaisivat tähän hyviä mahdollisuuksia. Tällaisille alueille näyttäisi olevan tilausta myös kaupunkiseutujen lähettyvillä, alueilla joille urbaanien ihmisten olisi helppo päästä kokemaan hämärää hiljaisuutta.

Seminaari toteutettiin Suomen ympäristökeskuksen, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin ja Ympäristötiedon foorumin yhteistyönä. Lisätietoa seminaarista löytyy hankkeen kotisivulta (Suurin osa esityksistä lisätty sivulle).

Pentti Murolen blogista löytyy lisää seminaarin kirvoittamaa pohdintaa meluun liittyen.

Valoja vähemmäksi Riihimäellä?

IMG_1700a

Riihimäen, Hyvinkään ja lähikuntien paikallislehdessä Aamupostissa on keskusteltu kuntien päätöksistä vähentää tai olla vähentämättä katujen ja teiden yöaikaista keinovalaistusta. Keskustelussa on tullut esiin erilaisten näkemysten kirjo, mutta jotakin on jäänyt puuttumaan.

Valojen vähentämisen haittoihin ja kustannussäästöihin keskittyneessä keskustelussa on unohdettu, että valokin voi olla terveyttä ja hyvinvointia heikentävää saastetta, jota ei kannata päästää ympäristöön turhaan. Tämän takia laajoja ulkoalueita kannattaa valaista vain silloin, kun ulkotiloissa liikkuu runsaasti ihmisiä.

Valaistuksen vähentämiseen suhtaudutaan usein tunnepitoisesti: ajatellaan että nyt kehitys pysähtyy ja viimeinen voikin sitten ”sammuttaa valot”. Toisinkin voi suhtautua, sillä kyse on ennemminkin valaistuksen järkeistämisestä kuin vähentämisestä. Turhasta valonkäytöstä luopumalla ja valonkäyttöä tarkentamalla voidaan välttää ympäristö- ja terveysriskejä, parantaa viihtyisyyttä, säästää rahaa ja lisätä turvallisuutta, kun esimerkiksi häikäisy ja häiritsevät kontrastit vähenevät.

IMG_1706a

Mainio säästökohde löytyisi esimerkiksi Riihimäellä oman keittiöikkunani edestä. Pystyn lukemaan sanomalehteä synkeimpänäkin sydänyönä keittiöpöydän ääressä, vaikka kaikki sisävalot ovat sammutettuina. En kuitenkaan suuremmin iloitse tästä veronmaksajien minulle kustantamasta sähkön säästömahdollisuudesta. Sen sijaan suojaudun sälekaihtimien avulla ikkunasta sisään sojottavalta häiritsevältä katuvalolta.

Älykkäämminkin ulkovalaistuksen voisi hoitaa. Katuvalojen sammuttaminen tai tuntuva himmentäminen ydinkeskustan ulkopuolelta esimerkiksi puolenyön ja aamuviiden välillä on kokeilemisen arvoista jo siksi, että vanhaan käytäntöön on tarvittaessa helppo palata vain napsauttamalla valot päälle. Kokeilu ei vaadi suuria investointeja eikä aiheuta pysyviä haittoja.

Ennakkoluuloton suhtautuminen on tässäkin valttia. Vanhassa käytännössä ei kannata pitäytyä vain siksi, että on totuttu pitämään itsestään selvänä sitä, että tyhjätkin kadut ja tiet pysyvät valaistuina yöt läpeensä.

Kirjoitus perustuu Aamupostissa 12.2. ilmestyneeseen mielipiteeseen.