luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: yhteiskunta

Ladataanko tietoon liikaa odotuksia?

Liiallinen lataus voi räjähtää arvaamattomasti. Tämä panostamisen perussääntö pätee myös tutkimustietoon ladattuihin odotuksiin. Tieteeltä varmoja vastauksia ja lopullisia totuuksia odottava löytää usein itsensä väitteiden ja vastaväitteiden loputtoman sirpalesateen keskeltä.

Tutkimus piirtää todellisuudesta erilaisia kuvia, kun tutkimuskohde rajataan eri tavoin, tutkimusdatan hankinnassa sovelletaan erilaisia menetelmiä ja dataa tulkitaan erilaisten teorioiden ohjaamana. Sopua on vaikea rakentaa, kun yksi ei näe metsää puilta, toinen pelkän hiilinielun.

Tutkimustietoon ladatut liialliset odotukset voivat myös lässähtää. Yksiselitteistä toimintaohjetta kaipaava poliitikko voi vain tuskailla, kun tutkijat tekevät selväksi lähinnä sen, miten kapeiden rajausten sisällä tulokset ovat päteviä, millaisia epävarmuuksia tietoon liittyy ja mitkä asiat jäivät kokonaan tutkimatta.

Onneksi päätöksentekijöille on tarjolla muutakin kuin tutkimustuloksia. Yhteiskunnan kehitystä kuvaavat indikaattorit ovat yksi apuväline, joka avulla pyritään tuomaan keskustelun ja päätösten pohjaksi punnittua ja valikoitua tietoa. Indikaattoreiden tarkoitus on yksinkertaistaa monimutkaista todellisuutta ja nostaa esiin oleellisiksi katsottuja kehityskuluja. Yleensä ne ovat tilastotietoon perustuvia määrällisiä aikasarjoja, joihin on liitetty tutkimustietoon tai muuhun asiantuntemukseen perustuva laadullinen selitys.

Kunnianhimoisimmillaan indikaattoreilla yritetään kuvata yhteiskunnan kokonaiskehitystä. Suomi on yksi maailman kärkimaista tällaisten kestävän kehityksen indikaattoreiden kehittämisessä. Ensimmäinen kansallinen kestävän kehityksen indikaattorikokoelma julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin kestävää kehitystä kuvataan kymmeneen koriin jaoteltujen noin neljänkymmenen kansallisen indikaattorin avulla. Lisäksi valmisteilla on kansainväliseen käyttöön suunnatut YK:n kestävän kehityksen indikaattorit.

Mutta onko tällaisista indikaattoreista oikeasti apua? Tätä pohdin äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessa, joka oli osa kestävän kehityksen kansallista arviointia (POLKU2030-hanke). Tutkimus vahvisti sen, että myös indikaattoreihin liittyy liiallisia odotuksia. Luotettavia aikasarjoja ei läheskään aina löydy indikaattoreiden pohjaksi, eikä asiantuntijoiden ole helppoa päästä yhteisymmärrykseen siitä, millaiset tiedot ja tulkinnat ovat oleellisimpia kestävän kehityksen kannalta.

Indikaattorit eivät tarjoa lopullisia totuuksia maailman tilasta sen enempää kuin tutkimustietokaan. Indikaattorit sisältävät lukuisia epävarmuuksia ja arvopohjaisia rajauksia. Ne voivat jättää huomiotta oleellisiakin ilmiöitä tai korostaa suhteettomasti toisia. Lisäksi indikaattoreita voidaan käyttää tarkoitushakuisesti valikoiden omien ennakkoluulojen tai etujen pönkittämiseen.

Silti indikaattoreista on apua. Kun niiden puutteet on tunnistettu, voidaan niitä hyödynnettäessä päätöksenteon pohjaa vankistaa muulla tietämyksellä. Oleellista on huomata, että juuri epätäydellisyytensä takia indikaattorit ovat hyödyllisiä välineitä yhteiskunnallisessa oppimisessa.

Parhaimmillaan indikaattorit tarjoavat kiintopisteen, johon katse voidaan kohdistaa erityisesti silloin, kun indikaattorin kuvaamista kehityskuluista ollaan eri mieltä. Yhteistä kiintopistettä tarkastelemalla on mahdollista päästä aitoon yhteisymmärrykseen ainakin siitä, mistä ollaan erimielisiä. Ja tällöin ei itse asiassa enää olla kaukana yhteisten ratkaisujen löytymisestä.

Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Tieto käyttöön -blogissa

Mainokset

Hiljaisuutta ja hämäryyttä tieteen päivillä

Millainen olisi nykyistä monimuotoisempi kaupungin ääni- ja valomaisema? Tekninen kehitys ja urbanisaatio ovat kyllästäneet ympäristömme melulla ja valolla, mutta kaupunkeihinkin on mahdollista rakentaa hiljaisuuden ja pimeyden taskuja. Mitä monimuotoisuus ääniympäristön suhteen tarkoittaisi ja miten tilaa saataisiin raivattua melulta pienille luonnon äänille ja kulttuurisesti merkityksellisille äänille? Saisimmeko tähdet takaisin näkyviin valosaasteen vaivaamissa kaupungeissakin?

Näitä kysymyksiä pohdimme keskiviikkona 9.1. Outi Ampujan kanssa Tieteen päivien Tiedettä kaupungissa tapahtumassa. Tiiviin esityksemme kalvot löytyvät täältä ja esitys on myös taltioitu Tiede-TV:n kanavalle (alkaa 2:30 kohdalta, sitä ennen taltioinnissa on mukana paljon muutakin mielenkiintoista monimuotoisista kaupungeista).

Seuraavana päivänä teeman käsittely jatkui pidemmässä sessiossa, jossa Outi toimi puheenjohtajana ja itse puhuin keinovalosta erityisesti liikennesektorin näkökulmasta otsikolla ”Energiamurros liikenteessä: rohkeasti vähemmin valoin”.

Esityksen lähtökohta oli se, että liikkumisemme ei ole kestävää. Niin ilmastonmuutos kuin ihmisten ylipaino-ongelmat johtuvat osittain siitä, että yhteiskunta ympärillämme perustuu nopeaan motorisoituun liikenteeseen. Tavaroiden ja ihmisten vaivattomasta siirtymisestä vinhalla vauhdilla paikasta toiseen on tullut itsestäänselvyys, jonka todellista hintaa ei sen kummemmin mietitä. Nopea liikkuminen vaatii raskaan infrastruktuurin, turvalliset tiet, raiteet, satamat ja lentokentät. Energiaa kuluu matkustamiseen sitä enemmän, mitä nopeammin matkasta halutaan selvitä. Ja useimmiten haluamme selvitä nopeasti.

Ympäristö- ja terveyshaasteet pakottavat kuitenkin miettimään liikkumista – ja liikkumattomuutta – uusilla tavoilla. Pelkästään ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen vaatii kyseenalaistamaan sen, voiko nopea liikkuminen enää olla yhteiskunnan kehittämisen perusoletus.

Keinovalon käyttö liikenteessä tarjoaa mainion esimerkin, jonka kautta haasteita voidaan tarkastella. Nopea öinen liikkuminen perustuu sähkövalon runsaaseen käyttöön. Nyky-Suomessa on totuttu siihen, että kulkuväyliä valaistaan yöt läpeensä, vaikka viimeisetkin kujien kulkijat olisivat kaikonneet sisätiloihin. Öisin liikkuva ihminen pärjää kävelyvauhdissa mainiosti vaikka pelkällä kuun loisteella, mutta nopeampi liikkuminen ilman voimakasta sähkövaloa osoittaa yleensä huonoa harkintaa ja liian optimistista luonnetta.

Vuosikymmenien saatossa valaistustekniikan energiatehokkuus on parantunut, mutta valon käyttö on lisääntynyt vielä nopeammin. Tämän seurauksena myös valaistusenergian tuotannosta syntyvät ilmastopäästöt ovat kasvaneet. Samalla ongelmaksi on noussut valosaaste: ekosysteemien normaali toiminta ja myös ihmisen elimistö tarvitsee pimeän ja valoisan ajan luonnonmukaisen rytmin. Pitäisikö siis liikennesuunnittelun lähtökohdaksi ottaa rohkeasti valaistuksen vähentäminen?

capture

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.

Yhteiskuntasuunnittelun Nobel sopuleille

WP_20181016_11_18_40_Pro (2)

Ovatko sopulit itsetuhoisia lisääntyessään ensin holtittomasti ja rynnätessään sitten tuhoon tuomitulle joukkovaellukselle? Eivät ole, selviää Maria Katajavuoren kirjoittamasta Kuoleman ja elämän kysymyksestä. Kirja pohtii itsetuhoisuuden ongelmaa. Miksi kuolema näyttää olevan ennalta ohjelmoitu ominaisuus niin solujen, yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Miksemme voi elää ikuisesti? Periaatteessa esteitä ei ole, jos ympäristöstä on saatavilla resursseja elon aikana tapahtuvien vaurioiden korjaamiseen ja jatkuvaan uudistumiseen.

Sopulien joukkovaellus on reaktio ravinnon saatavuuden heikentymiseen tietyllä alueella. Kun sopuleita on liikaa ja pohjolan hyytävä talvi kolkuttelee ovella, kannattaa lähteä epätoivoisellekin vaellukselle mieluummin kuin jäädä sijoilleen odottamaan käytännössä varmaa kuolemaa. Mielettömältä vaikuttava sopuleiden ryntäys on mielekäs reaktio ympäristön paineisiin. Katajavuori arvioi, että sopuleiden käyttäytyminen on Nobelin palkinnon arvoinen oivallus, ainakin verrattuna ihmisten kyvyttömyyteen reagoida itse aiheuttamiinsa ympäristön muutoksiin.

Katajavuoren teos kattaa kuolemien eri tasot solun sisäisistä prosesseista aina globaalille tasolle asti. Teos on virkistävän poikkitieteellinen, pikkutarkka ja samaan aikaan suuria linjoja pelkäämätön. Katajavuoren reipas kirjoitustyyli tuo nautittavuudessaan mieleen Stephen Jay Gouldin kaltaiset popularisoinnin mestarit.

Omaan makuuni kirjassa oli ehkä liikaakin konkretisoivia esimerkkejä ja jonkin verran toistoa, mutta nämä ovat makukysymyksiä. Jotkut analogiat biologisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien välillä tuntuivat turhan suoraviivaisilta, mutta lukijan pieni ärtymys mahdollisista ylitulkinnoista on vain hyväksi. Se osoittaa kirjan onnistuvan herättämään aidosti ajatuksia. Vankkaan luonnontieteelliseen tietoon kytkeytyvää yhteiskunnallista pohdintaa ei Suomessa ole liiaksi harjoitettu.

Miksi sitten kuolemme? Luultavasti siksi että kuolemaa parempaa tapaa elämän jatkumiselle ei toistaiseksi ole keksitty. Tarkemmat perustelut kannattaa lukea kirjasta.

Maria Katajavuori (2018). Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena 468 s.

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Rakentavaa riskitiedottomuutta

Julkisen keskustelun tulisi kohentaa yleistä tietoisuutta ympäristöriskeistä ja niihin varautumisesta, mutta läheskään aina näin ei ole. Riskikeskustelu kiihtyy helposti ylikierroksille, luo turhia pelkoja tai jättää terveyden ja ympäristön kannalta oleellisia asioita huomiotta.

Tieto lisää tuskaa, joskus tarpeettomastikin. Rakentavan riskikeskustelun yksi edellytys on sopu siitä, millainen tieto kannattaa jättää huomiotta ja miksi.

Tarpeettomana tai haitallisena pidetystä keskustelusta pidättäytyminen ei ole helppoa. Jopa ilmiselvästi paikkansa pitämätöntä tai vanhentunutta tietoa halutaan usein pitää näkyvästi esillä. Useimmat meistä takertuvat väärään tietoon sitkeästi, jos se palvelee taloudellisia etujamme tai on syvään juurtuneiden ennakkoluulojemme ja uskomustemme mukaista.

Lisätietoa on sen sijaan helppo vaatia. Aina sitä ei kuitenkaan kannattaisi tuottaa. Tietoa voi olla jo tarpeeksi käytännön toimenpiteiden pohjaksi ja lisätiedon hankkiminen voi olla kallista saataviin hyötyihin nähden. Uusi tieto voi herättää turhia huolia tai ohjata huomiota vääriin asioihin.

Kaikkien julkisessa keskustelussa esiin nousevien huolenaiheiden tutkimiseen ei ole syytä käyttää rajallisia tutkimusresursseja. Esimerkiksi matalataajuisen tuulivoimaloiden melun mahdollisia terveyshaittoja on selvitetty pikemminkin poliittisen suosion kalastelussa nostatetun kohun siivittämänä kuin siksi, että tutkijat pitäisivät aihetta erityisen vakavana tai epäselvänä. Pahimmillaan liioiteltu riskipuhe aiheuttaa huolta ja hyvinvoinnin heikkenemistä enemmän kuin itse riskit toteutuessaankaan.

Myös tiedontuotannon ja viestinnän ajankohta on tärkeää: ennakoiva keskustelu eri vaihtoehtojen riskeistä on tärkeää, mutta tällaisessa riskipuheessa ei kannata piehtaroida enää sen jälkeen kun peruuttamattomat päätökset on jo tehty. Sitäkin tärkeämpää on poimia oppimisen eväitä vastaisen varalle.

Tarkoituksellinen tietämättömyys voi olla paljonkin järkevämpää kuin pakonomainen uuden tiedon tuottaminen. Kaikkea ei voida tietää, mutta oleellista on päästä jyvälle siitä, millaisista asioista ollaan tietämättömiä ja miksi.

Capture

Tietämättömyydellä on monia muotoja riskiviestinnässä, eikä kaikki tietämättömyys ole pahasta (muokattu: Lyytimäki & Assmuth 2017).

Kirjoitus perustuu Ympäristö ja Terveys -lehdessä (1/2018) ilmestyneeseen artikkeliin

 

Saadaanko nykäisyillä vaikuttavuutta ympäristönsuojeluun?

Nudging on englanninkielinen käsite, joka on viime vuosina herättänyt kasvavaa kiinnostusta Suomessakin. Termille ei kuitenkaan ole löytynyt luontevaa suomenkielistä vastinetta. Useimmiten on puhuttu tuuppaamisesta. Tällä tarkoitetaan huomaamatonta vaikuttamista, jolla ohjataan ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan. Ympäristönsuojelussa tuuppaamisella tarkoitetaan sitä, että ympäristön kannalta hyvinä pidettyjen valintojen tekeminen tehdään ihmisille helpoksi ja jopa oletusarvoiseksi. Kun vaikkapa lounasruokalan linjastolla laitetaan ilmastoystävällinen vaihtoehto ensimmäiseksi, yhä useampi ruokailija todennäköisesti valitsee sen.

Nudging,_Seoul_toilet

Tähtäystä tarkentava muovikärpänen on nudge-klassikko
Kuva: Christian Bolz (CC BY-SA 4.0) Wikimedia commons

Valtaosa tuuppauksista tavoittelee aivan muuta kuin ympäristönsuojelun edistämistä. Kaupassa tuotteita on sijoitettu, valaistu ja hajustettu niin, että heräteostokset tapahtuvat kuin itsestään. Facebookissa algoritmit tuuppivat huomiotamme mainostajien toivomiin suuntiin. Toisaalta liikenneturvallisuutta pyritään parantamaan tekemällä turvallisimmat kulkureitit helpoimmin kuljettaviksi ja esimerkiksi diabeteksen torjuntaa pyritään tehostamaan tuuppausten avulla. Myös kaupunkeja voidaan suunnitella nykyistä vihreämmiksi ja lihasvoimin liikkumiseen kannustaviksi, jolloin asukkaiden terveys kohenee ja ympäristöhaitat vähenevät samanaikaisesti.

Tuuppaukset on tunnustettu Nobel-palkinnon arvoiseksi. Syksyllä 2017 myönnetyn taloustieteen Nobel-palkinnon sai yhdysvaltalainen Richard Thaler ihmisten käyttäytymistä koskevista tutkimuksistaan. Thaler kollegoineneen on haastanut oletukset rationaalisesti käyttäytyvästä ja aina ”oikeita” valintoja tekevästä kuluttajasta: olemme loppujen lopuksi aika helposti tuupittavissa.

Eipä tuupita enää

Tuuppaaminen on yleistymässä suomen kieleen, vaikka se on ongelmallinen termi. Siinä on kovin töykeä sävy eikä se tavoita englanninkielisen termin perusmerkitystä. Hellävaraisen suostuttelun tai houkuttelun sijaan se tuo mieleen tuuppimisen, jota harrastavat öykkärit nakkikioskin jonossa ja josta aika harvoin seuraa mitään hyvää. Mikä sitten olisi parempi suomennos?

Monia muitakin termejä on ehdolla. Tönäisy tai tyrkkääminen eivät kuulosta juurikaan tuuppaamista miellyttävämmiltä. Sanakirja tarjoaa lisää tylytystä: tökkäisyn, töytäisyn ja työntämisen. Suostuttelu sentään on sävyltään myönteisempi. Suostuttelussa kohde kuitenkin on yleensä tietoinen siitä, että häneen yritetään vaikuttaa, toisin kuin ”nudgauksessa”.

Mutta miten olisi nykäisy? Sehän jopa rimmaa jotenkuten englanninkielisen termin kanssa. Nykäisyssä on myönteisempi sävy kuin tuuppaamisessa. Ja mikä tärkeintä, nykäisy ilmentää perusideaa siitä, että tartutaan johonkin kiinni ja ohjataan ja voimistetaan liikettä joka on jo muutenkin alkamassa.

Nykäisy on myös jotakin, jonka onnistumisesta ei ole takeita. Nykäisyt eivät paljoa auta, jos vastassa on vankkumaton halu pitää kiinni vakiintuneista rutiineista, vanhoista uskomuksista tai saavutetuista eduista. Olipa termi mikä tahansa, perinteiset pakkokeinot, rajoitukset, rankaisut, kiellot ja käskyt onkin edelleen syytä pitää ympäristönsuojelun valikoimassa.

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Vuoden tahaton ympäristöteko

WP_20160131_12_56_01_Pro

Tässäpä tarjolle vahva ehdokas vuoden tahattomaksi ympäristöteoksi: sähkönsiirtoyhtiö Carunan hinnankorotukset panivat ainakin minut miettimään entistä vakavammin omaa sähköntuotantoa. Katollamme olisi hyvää tilaa aurinkosähköpaneeleille, joiden tuottamasta ja itse käytetystä energiasta ei siirtomaksuja – eikä energiaveroa – tarvitse maksaa lainkaan. Sivuvaikutuksena myös energiantuotannon ympäristöhaitat voisivat vähentyä.

Lisämotivaatiota energiapohdinnoille antaa väkisinkin mieleen hiipivä epäily siitä, ettei siirtomaksujen korotuksia täysimittaisesti käytetä sähköverkon parantamiseen, vaan osa korotuksista valuu ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Carunan pääomistajat ovat kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments ja Borealis Infrastructure, kumpikin 40 %:n osuudella.

Carunan rajut hinnankorotukset antavat mainion markkinointimahdollisuuden hajautettuja ja ympäristöystävällisiä energiantuotannon ratkaisuja tarjoaville yrityksille. Tekniikka ei vielä käytännössä mahdollista täydellistä irtautumista sähköverkosta, mutta osan energiasta kotitaloudet, taloyhtiöt ja yritykset voivat tuottaa itse. Esimerkiksi SITRAn mukaan suomalaisten taloyhtiöiden sähkön hankintakustannus pienenisi noin 60 miljoonaa euroa vuosittain, jos ne tuottaisivat 10 % huoneisto- ja kiinteistösähköstään omalla aurinkosähköllä.

Itse ajattelin aiemmin, että kotien aurinkosähköpaneelit lyövät läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun energian varastointiin keksitään kustannustehokas ratkaisu. Mutta ehkäpä siirtohintojen suhteettomaksi käyvä osuus sähkön hinnasta kannustaa ennakoitua nopeampaan siirtymään. Maa- ja ilmalämpöpumppujen nopea yleistyminen osoittaa, että muutokset voivat olla nopeita, kunhan ne vain lähtevät vitkastelun jälkeen liikkeelle.

Pienimuotoinen aurinkoenergian hyödyntäminen näyttää jo taloudellisesti kilpailukykyiseltä, kunhan kustannuksia ja hyötyjä tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä. Sijoitus aurinkoenergiaan voi maksaa itse itsensä, ja parhaassa tapauksessa keräimet tahkoavat jopa voittoa ennen käyttöikänsä päättymistä. Ulkopuolelta ostettu energia sen sijaan on sataprosenttista rahanmenoa sataprosenttisella varmuudella. Tämä tuntuu jostain syystä unohtuvan, kun eri energiamuotojen kustannuksia vertaillaan.

Mustan perjantain historia

Capture

Kulutuskriittiset kansalaisjärjestöt ovat kampanjoineet Black Friday -päivää vastaan joskus ironisellakin otteella.  Kuva: Adbusters

Black Friday, kauppojen joulumyynnin käynnistävä alennusmyynti tuli tänä vuonna ryminällä Suomeen. Musta perjantai -nimityksen kerrotaan periytyvän 1920-luvun Yhdysvalloista. Tarinan mukaan kauppa kävi yleensä alkuvuonna heikosti, minkä takia tilinpidossa käytettiin punaista väriä. Vasta marraskuun lopulla – kiitospäivän jälkeisenä perjantaina – tilikirjoissa voitiin käyttää voittoa kuvaavaa mustaa väriä.

Tarina on hyvä, mutta vain osittain tosi. Black Friday -nimitykselle on useita selityksiä, mutta todennäköisimmin se syntyi 1960-luvulla Philadelphian kaupungissa. Nimitystä käyttivät poliisit, jotka olivat tuskastuneita kiitospäivän jälkeisten alennusmyyntien aiheuttamiin pahoihin liikenneruuhkiin.

Kauppiaat eivät nimityksestä pitäneet. ”Musta” luo jo yksinään negatiivisia mielikuvia, eivätkä asiaa parantaneet mielikuvat ruuhkiin jumiutumisesta. Niinpä päivää yritettiin markkinoida isona perjantaina (Big Friday). Musta perjantai pysyi kuitenkin sitkeästi käytössä. Tämän takia kauppiaat ja mainostajat keksivät 1980-luvulla mustalle perjantaille uuden, vanhaan kirjanpidon käytäntöön liittyvän selityksen, joka ei viitannut kaupankäynnin haittoihin.

Alennusmyyntien huuma voi tuoda hetken lohtua, mutta mustan perjantain todellinen historia on hyvä muistutus siitä, että kestävää hyvinvointia tuskin voidaan rakentaa pelkästään kauppoihin ryntäämällä. Varsinkin joulun odotuksen avajaisiksi mustaa perjantaita paremmin sopii älä osta mitään -päivä.