luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: ympäristökuormitus

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Mainokset

Ladataanko tietoon liikaa odotuksia?

Liiallinen lataus voi räjähtää arvaamattomasti. Tämä panostamisen perussääntö pätee myös tutkimustietoon ladattuihin odotuksiin. Tieteeltä varmoja vastauksia ja lopullisia totuuksia odottava löytää usein itsensä väitteiden ja vastaväitteiden loputtoman sirpalesateen keskeltä.

Tutkimus piirtää todellisuudesta erilaisia kuvia, kun tutkimuskohde rajataan eri tavoin, tutkimusdatan hankinnassa sovelletaan erilaisia menetelmiä ja dataa tulkitaan erilaisten teorioiden ohjaamana. Sopua on vaikea rakentaa, kun yksi ei näe metsää puilta, toinen pelkän hiilinielun.

Tutkimustietoon ladatut liialliset odotukset voivat myös lässähtää. Yksiselitteistä toimintaohjetta kaipaava poliitikko voi vain tuskailla, kun tutkijat tekevät selväksi lähinnä sen, miten kapeiden rajausten sisällä tulokset ovat päteviä, millaisia epävarmuuksia tietoon liittyy ja mitkä asiat jäivät kokonaan tutkimatta.

Onneksi päätöksentekijöille on tarjolla muutakin kuin tutkimustuloksia. Yhteiskunnan kehitystä kuvaavat indikaattorit ovat yksi apuväline, joka avulla pyritään tuomaan keskustelun ja päätösten pohjaksi punnittua ja valikoitua tietoa. Indikaattoreiden tarkoitus on yksinkertaistaa monimutkaista todellisuutta ja nostaa esiin oleellisiksi katsottuja kehityskuluja. Yleensä ne ovat tilastotietoon perustuvia määrällisiä aikasarjoja, joihin on liitetty tutkimustietoon tai muuhun asiantuntemukseen perustuva laadullinen selitys.

Kunnianhimoisimmillaan indikaattoreilla yritetään kuvata yhteiskunnan kokonaiskehitystä. Suomi on yksi maailman kärkimaista tällaisten kestävän kehityksen indikaattoreiden kehittämisessä. Ensimmäinen kansallinen kestävän kehityksen indikaattorikokoelma julkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin kestävää kehitystä kuvataan kymmeneen koriin jaoteltujen noin neljänkymmenen kansallisen indikaattorin avulla. Lisäksi valmisteilla on kansainväliseen käyttöön suunnatut YK:n kestävän kehityksen indikaattorit.

Mutta onko tällaisista indikaattoreista oikeasti apua? Tätä pohdin äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessa, joka oli osa kestävän kehityksen kansallista arviointia (POLKU2030-hanke). Tutkimus vahvisti sen, että myös indikaattoreihin liittyy liiallisia odotuksia. Luotettavia aikasarjoja ei läheskään aina löydy indikaattoreiden pohjaksi, eikä asiantuntijoiden ole helppoa päästä yhteisymmärrykseen siitä, millaiset tiedot ja tulkinnat ovat oleellisimpia kestävän kehityksen kannalta.

Indikaattorit eivät tarjoa lopullisia totuuksia maailman tilasta sen enempää kuin tutkimustietokaan. Indikaattorit sisältävät lukuisia epävarmuuksia ja arvopohjaisia rajauksia. Ne voivat jättää huomiotta oleellisiakin ilmiöitä tai korostaa suhteettomasti toisia. Lisäksi indikaattoreita voidaan käyttää tarkoitushakuisesti valikoiden omien ennakkoluulojen tai etujen pönkittämiseen.

Silti indikaattoreista on apua. Kun niiden puutteet on tunnistettu, voidaan niitä hyödynnettäessä päätöksenteon pohjaa vankistaa muulla tietämyksellä. Oleellista on huomata, että juuri epätäydellisyytensä takia indikaattorit ovat hyödyllisiä välineitä yhteiskunnallisessa oppimisessa.

Parhaimmillaan indikaattorit tarjoavat kiintopisteen, johon katse voidaan kohdistaa erityisesti silloin, kun indikaattorin kuvaamista kehityskuluista ollaan eri mieltä. Yhteistä kiintopistettä tarkastelemalla on mahdollista päästä aitoon yhteisymmärrykseen ainakin siitä, mistä ollaan erimielisiä. Ja tällöin ei itse asiassa enää olla kaukana yhteisten ratkaisujen löytymisestä.

Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Tieto käyttöön -blogissa

Ympäristön kuormittaminen kannattaa edelleen

Talouden ekologista uudistamista on perätty jo pitkään, mutta käytännön toimet edistyvät kovin hitaasti, jos ollenkaan. Ympäristölle haitallisten tukien vähentämisessä ei Suomessa päästy alkua pidemmälle ja ekologinen verouudistuskin antaa odottaa itseään. Ehkä kiinnostavin viimeaikainen aloite on kestävän kehityksen euromääräinen kuvailu osana valtion budjettia.

Tilastokeskuksen kokoamien tietojen mukaan ympäristöverojen osuus kaikista Suomessa maksetuista veroista on pysynyt sitkeästi 6–7 prosentissa. Kaikkiaan Suomessa maksettujen ympäristöverojen määrä kasvoi vajaassa kymmenessä vuodessa alle viidestä miljardista eurosta 6,7 miljardiin vuonna 2016. Ympäristöveroeurojen määrän absoluuttinen kasvu johtui ennen muuta talouden kasvusta. Kun ympäristöä kuormittavaa toimintaa on aiempaa enemmän, syntyy myös verotuloja enemmän. Tällainen ympäristöverokertymän kasvu kielii liian kevyestä verotuksesta. Hyvin toimivan ympäristöveron kertymä pienenee vääjäämättä, kun haitalliseksi määritelty toiminta vähenee riittävän kovan verotuksen ansiosta.

Ympäristöverotuksen optimointi ei ole helppoa. Ympäristönsuojelun näkökulmasta voi näyttää oudolta, että liikennesektorin ja teollisuuden maksaminen ympäristöverojen osuus on pienentynyt, koska liikennesektorilla ilmastohaasteisiin vastaamisessa ja esimerkiksi meluntorjunnassa ei ole edistytty läheskään riittävästi. Liikenteen kohdalla on huomioitava myös se, että ilmastonmuutoksen kannalta ongelmallisin liikkumismuoto eli lentoliikenne ei maksa lainkaan veroa käyttämästään polttoaineesta. Teollisuudessa ympäristönsuojelun suurimmat edistysaskeleet otettiin jo vuosikymmeniä sitten, mutta on vaikea arvioida onko teollisuuden ympäristöverotuksen viimeaikainen kevennyslinja perusteltu.

Muitakin outouksia ympäristöverotuksesta löytyy. Kaivostoiminnasta ja louhinnasta peritään Suomessa vain mitättömiä ympäristöveroja, vaikka kyse on uusiutumattomien luonnonvarojen kertaluontoisesta hyödyntämisestä. Louhintaveron kautta me suomalaiset saisimme korvauksen, jos joku ottaa käyttöön omistamamme maaperän rikkaudet. Nyt luovutamme rikkaudet melkein ilmaiseksi pois.

Selvästi eniten ympäristöveroja maksavat kotitaloudet. Yksityisen kulutuksen valikoitu rokottaminen veroilla on ympäristön näkökulmasta sinänsä perusteltua, sillä parhaimmillaan se ohjaa välillisesti myös tuotantoa ympäristöystävällisempään suuntaan. Toimiva ohjausvaikutus vaatii kuitenkin sen, että kuluttajalla on käytännön mahdollisuus tehdä vähemmän ympäristöä kuormittavia valintoja tai pidättäytyä kulutuksesta.

Ekologisen verouudistuksen tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta yksi asia on aika lailla varma. Ympäristön kuormittaminen jatkuu niin kauan kuin se kannattaa. Tarvitsemme talousjärjestelmän topakan korjauksen niin, ettei se enää kannusta luonnonvarojen liikakäyttöön ja ympäristön kuormittamiseen.

Ympäristönsuojelun koomisuus murtautuu esiin uudessa tietokirjassa

Beakout (4520679092)

Ympäristönsuojelua on totuttu pitämää erityisen vakavana asiana. Eläimet ja kasvit kuolevat sukupuuttoon, elintasomme romahtaa öljyn ja muiden luonnonvarojen ehtyessä, ilmastonmuutos kärventää koko planeetan eikä kesäinen uintiretki onnistu leväpuuron keskellä. Nauru näyttää olevan kaukana pelkojen, riskien ja syyllistämisen hallitsemasta ympäristökeskustelusta.

Synkästä perusvireestä huolimatta huumori on monin tavoin läsnä ympäristökysymyksissä. Totisuus tarjoaa hedelmälliset lähtökohdat komiikalle, joka kumpuaa vakavan ja kepeän odottamattomasta yhdistymisestä. Suuria Totuuksia latelevat ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti saaneet huomata, että kaikki ihmiset eivät näytä ottavan heidän sanomaansa aivan vakavasti. Nauru pudottaa omaan asiaansa liian vakavasti suhtautuvan jalustaltaan, joskus kipeästikin.

Naurun sanotaan pidentävän ikää, mutta aina huumori ei ole hyväksi. Vitsailemalla voidaan murentaa pätevän ja pitävän tieteellisen tiedon uskottavuus, vähätellä ympäristöpolitiikan tavoitteita ja saattaa uudet aloitteet naurunalaiseksi.

Huumori voi myös edistää yhteiskunnallista keskustelua. Naurun siivittämänä ahdistavia, arkaluontoisia tai riidanalaisia aiheita voidaan käsitellä vapautuneesti. Erilaisia ilmiöitä ja näkökulmia yhdistävä komiikka synnyttää parhaimmillaan kokonaan uusia ideoita ja avaa tuoreita lähestymistapoja.

Soveltava huumoritutkimus voikin lisätä ymmärrystämme siitä, millainen huumori vie yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia parempaan suuntaan. Myös ympäristötutkimuksen perustavoite on paremman ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen. Ehkäpä ympäristön ja huumorin tutkimuksella onkin enemmän yhteistä kuin voisi ensisilmäyksellä olettaa.

Kirjoitus on lyhennelmä Huumori ympäristönsuojelussa -teokseni esipuheesta. Teos esittelee huumoritutkimuksen erilaisia lähestymistapoja ja huumorin mahdollisuuksia  ympäristöongelmien ratkaisuissa. Vapaasti silmäiltävissä myös ISSUU-versiona.

Kaasua, autoilijat!

gabriel-jimenez-156520-unsplash

Photo by Gabriel Jimenez on Unsplash

Parisen kuukautta on nyt huristeltu tyytyväisesti biokaasulla. Tyytyväisyys on uutinen, sillä minulle autoilu on välttämätön paha. Suomalaisella maantieteellä varustetussa harvaanasutussa maassa henkilöauton käyttö on monesti välttämätöntä, vaikka tietoisuus kasvihuoneilmiön kiihdyttämisestä, hiukkaspäästöistä, melu- ja valosaasteesta ja muista autoilun ympäristöhaitoista kalvaakin.

Biokaasu tarjoaa tuskaan helpotusta. Kaasun palamisesta vapautuu ilmaan hiilidioksidia, mutta nettopäästöt voi ajatella lähestulkoon nollaksi, jos moottorissa palaa eloperäisistä aineksista tuotettua biokaasua. Parhaimmillaan biokaasun tuotanto on esimerkiksi maatiloilla oiva ympäristöratkaisu, jonka avulla eloperäistä jätettä voidaan muuntaa polttoaineeksi. Kun biokaasua tuotetaan lannasta ja pelloilta saatavasta ylijäämäkasvustosta, saadaan samalla myös laadukasta ravinnetta viljelyyn, päästään eroon lannan käsittelyn hajuongelmista ja vähennetään vesistöjen rehevöitymisriskiä.

Biokaasu on kotimainen energiavara. Sen käyttö tukee paikallistaloutta paljon paremmin kuin ulkomailta rahdatun öljyn polttaminen. Eikä biokaasuilijan tarvitse pelätä lisäävänsä öljykuljetuksia ja vaikkapa tankkereiden onnettomuusriskejä Suomenlahdella.

Omaa tyytyväisyyttäni biokaasuun on lisännyt jopa ympäristöhyötyjä enemmän se, että enää en entiseen malliin tue bensapumpulla Venäjän tai Lähi-Idän öljyvaltioiden epädemokraattista hallintoa. Paljon mukavampaa on tukea kaasuletkulla kotimaista kiertotaloutta. Tämän mielihyvän saaminen siis vaatii biokaasun valitsemista tankkauspisteellä. Ilmaston kannalta maakaasukin toki on bensiiniä parempi vaihtoehto.

Jonkin verran bensaa edelleen kuluu, sillä kaasuauton moottori käynnistyy bensiinin voimalla. Hieman lämmittyään moottori vaihtaa automaattisesti polttoaineeksi kaasun. Ajossa tätä en ole huomannut muuten kuin litrojen vaihtumisena kiloiksi polttoainemittarissa. Tuikeimmilla pakkaskeleillä moottorin lämpeneminen kesti harmittavan pitkään, mutta jo nollakeleillä riittää pyrähdys muutaman korttelin päähän.

Bensiinitankki on varmaankin tarpeen, jos matka käy pohjoisimpaan Suomeen, jossa kaasuasemia ei ainakaan vielä ole. Toistaiseksi on tullut ajeltua etelässä, eikä tankkauspisteiden löytymisessä ole ollut ongelmaa. Kun sekä bensiini- että kaasutankki on täynnä, auton toimintasäde on pidempi kuin entisessä bensiinikäyttöisessä autossamme.

Kaasun turvallisuus tuntuu joissakin herättävän huolta. Esimerkiksi kaasun tankkaus on kuitenkin turvallisempaa kuin bensiinin, sillä kaasuletku on lukittava tiiviisti paikalleen ennen kuin tankkausta voi aloittaa. Bensiinipistoolilla sitä vastoin on mahdollista läikytellä minne tahansa. Eikä se kaasu ole onnettomuustilanteessakaan sen vaarallisempaa kuin tankki täynnä räjähtävästi leimahtavaa bensiiniä. Parempi ajella varovasti joka tapauksessa.

WP_20180407_09_49_42_Pro

Valtiovallan nihkeä suhtautuminen on kaasuautoilijan suurin harmistus. Jostakin syystä poliitikkomme ovat halunneet tukea tuntuvasti sähköauton ostamista, vaikka  ympäristön kannalta sähköauto ei välttämättä ole kaasua parempi ratkaisu. Itse en ole tukien suuri ystävä, sillä yleensä valtion kannattaa mieluummin kerätä verorahoja haitallista toimintaa kurittamalla kuin kuluttaa rahaa vaikutuksiltaan epävarmoihin tukiaisiin. Siksi onkin käsittämätöntä, että biokaasun käytöstä pitää maksaa käyttövoimaveroa. Sitä on vaikea ymmärtää muuksi kuin rangaistukseksi ympäristöystävällisestä valinnasta.

Tästä huolimatta kaasuauto vaikuttaa ensikokemusten perusteella taloudelliselta ja käytettävyydeltään hyvältä vaihtoehdolta. Kaasuauton ostohinta ei ole juurikaan perinteistä polttomoottoriautoa kalliimpi ja polttoaine on halvempaa. Eli nyt uskaltaa ympäristönsuojelijakin suositella: kaasua, autoilijat!

Merkittyjä eväitä ilmastonmuutoksen hillintään

Capture5

Ilmastolautanen. Kuva: M. Kaljonen.

Suomen hallitus on asettanut monia kovia tavoitteita työlleen. Yksi tavoitteista on, että ruoantuotannon kannattavuus on hallituskauden aikana noussut ja kauppatase parantunut 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kova.

Ruoantuotannon kannattavuuden määrää viime kädessä kuluttaja. Erilaiset laatumerkinnät ovat yksi tapa vakuuttaa kuluttajat siitä, että kotimaisesta ruoasta kannattaa maksaa. Luotettaviksi koetut merkinnät voivat auttaa myös elintarvikkeiden viennissä ulkomaille.

Merkintöjä on jo moneen lähtöön. Kotimaisuudesta kertovia merkkejä käytetään Suomessa aktiivisesti ja paikallisesti omaleimaiselle tuotteelle voi saada jopa EU:n suojaaman alkuperänimityksen. Näiden rinnalle on kehitetty erilaisia ruoan ympäristövaikutuksiin liittyviä merkkejä, hiilijalanjäljistä luomumerkkeihin. Yksi tuoreimmista tulokkaista on ravintoloille tarkoitettu ”ilmastovalinta”-merkki. Ravintolaruokailussa ruoan alkuperään onkin kiinnitetty huomiota yllättävän vähän.

Tutkimme ilmastovalintamerkinnän käyttöönottoa Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintolassa. Tutkimuksemme osoitti, että merkinnöillä voi olla vaikutusta, mutta ihmeratkaisuja nekään eivät tarjoa. Yksittäinen merkintä hukkuu helposti informaatiotulvaan eikä siksi herätä ruokailijan kiinnostusta. On tärkeää suunnitella viestinnän yksityiskohdatkin niin, että merkistä saadaan täysi teho irti.

Eräs havaitsemamme ongelma ilmastovalintamerkissä oli se, että merkinnän tiukkojen kriteereiden takia ravintolan keittiö ei pystynyt hyödyntämään läheskään kaikkia normaalisti käytettyjä raaka-aineita. Merkin saadakseen ruoka-annoksen aiheuttamien ilmastopäästöjen pitää olla vähintään neljänneksen vastaavaa tavanomaista annosta vähäisemmät. Esimerkiksi naudanliha on tämän takia suljettu kokonaan pois sallittujen raaka-aineiden listalta. Armoa ei saa edes niittylaidunnuksen voimalla kasvanut luomunauta.

Merkinnällä pitää olla riittävän tiukat kriteerit, jotta se olisi uskottava. Toisaalta merkin käyttökelpoisuus vaatii, että kriteerit eivät saa olla liian kahlitsevia. Joskus tiukat kriteerit voi johtaa jopa epätoivottuihin vaikutuksiin. Ilmastomerkinnän saa helpoiten kirkaslieminen kasviskeitto, minkä takia merkintä voi kytkeytyä mielikuviin valjusta ja mauttomasta kasvisruoasta.

Tutkimuksemme perusteella merkinnän kriteereitä pitää kehittää edelleen. Ravintoloissa olisi myös käyttöä nykyistä paljon laajemmalle valikoimalle ilmastoystävällisiä raaka-aineita.

Ilmastomerkintä ei ota kantaa siihen, ovatko raaka-aineet kotimaisia vai ulkomaisia. Kotimainen elintarvike ei itsestään selvästi ole ilmastoystävällisin vaihtoehto, sillä kuljetusten osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on usein suhteellisen pieni.

Kuljetusten vähäinen merkitys on myös mahdollisuus kotimaiselle tuotannolle. Jos pystymme tuottamaan elintarvikkeet vähäpäästöisesti kotimaassa, ei niiden kuljettaminen ulkomaille tuota suurta päästölisäystä. Ja jos vielä pystymme viestimään vähäpäästöisyydestä vakuuttavasti ja kiinnostavasti, olemme yhden ison askeleen lähempänä hallituksen tavoitteiden toteutumista.

Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt Maaseutupolitiikan blogissa

Töhryvaloa vähemmäksi

Piccadilly Circus by night January 2012

Neonvalot eivät ole enää vuoden 2011 jälkeen valaisseet Lontoon Piccadilly Circusta. Kuva: Wikimedia Commons, Billy Hicks, CC BY-SA 3.0

Mitäs tuumisitte klassisen musiikin ystävästä, joka kieltäytyisi allekirjoittamasta tiemelun vastaista addressia, koska liikenteen ulina on ääntä kuten klassinen musiikkikin.

No eihän siinä mitään järkeä olisi.

Tällä logiikalla suurimman päivälehtemme toimittaja kuitenkin perusteli sitä, ettei suostuisi allekirjoittamaan valosaasteen vastaista addressia (HS 6.2.). Toimittaja jopa ilmoitti halveksivansa poliitikkoja, jotka pyrkivät vähentämään valosaastetta. Perusteena tälle asenteelle oli se, että toimittajan mielestä klassiset neonvalot ovat kauniita.

No eihän tässäkään mitään järkeä ole.

Juuri valosaasteen takia toimittajalta todennäköisesti jää näkemättä arvostamiensa neonvalomainosten koko kauneus. Esimerkiksi Lasipalatsin perinteikkäät ja hillityt neonvalokaaret näkyvät vain vaivoin Helsingin keskustan valomyrskyssä, jota mainostajien ledivalot pahentavat vuosi vuodelta.

Melusaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken äänen vastustamisesta. Myöskään valosaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken valaistuksen vastustamisesta, vaan miellyttävän ja turvallisen valoympäristön vaalimisesta. Huolellisesti suunniteltu ja taiten toteutettu valaistus on erityisen tarpeen pohjolan pimeän talven keskellä. Emme tarvitse liian voimakasta, väärään aikaan leiskuvaa ja väärään paikkaan suunnattua häiriö- ja töhryvaloa.

Valosaasteen vähentäminen on paras, halvin ja ympäristöystävällisin tapa saada keinovalon kauneus kunnolla esiin.

Kirjoituksen tiiviimpi versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 9.2.

 

Tenniskyynärpää ja korppikotkien kuolema

Mitä yhteistä on suomalaisen miehen tenniskyynärpäällä ja korppikotkien joukkokuolemalla Intiassa? Vastaus on vaikea sana: Diklofenaakki.

Kävin käsivaivojen takia lääkärillä, jossa tuomioksi tuli tenniskyynärpää. Lääkkeeksi sain leporeseptin lisäksi tulehduslääkettä. Lääkkeen haettuani huvitin itseäni lukemalla pienellä präntätyt tiedot mahdollisista haittavaikutuksista. Selvisi muun muassa että sydän- ja verisuonitauteja sairastavien on varottava lääkettä ja että harvinaisena sivuvaikutuksena voi olla uneliaisuus, erittäin harvinaisena univaikeudet. Samalla huomioni kiinnittyi lääkkeen vaikuttavaan aineeseen, joka kuulosti tutulta, mutta vieläkin vaikeammalta sanalta: Diklofenaakkikalium.

Muistelin että tästä yhdisteestä oli taannoin puhuttu uutisissa, joiden mukaan eläinten lääkitsemiseen käytetty aine tappoi joukoittain uhanalaisia korppikotkia. Näin olikin. Aine on sama diklofenaakki, jonka käytön seurauksena korppikotkien kannat romahtivat Intiassa ja muissa Etelä-Aasian maissa lääkkeen käyttöönoton jälkeen. Esimerkiksi Intiassa Bengalinkorppikotkien määrän arvioitiin olleen vuonna 2007 enää tuhannesosa 1990-luvun alun määrästä.

By (Image: Goran Ekstrom) [CC BY 2.5 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.5)], via Wikimedia Commons

Bengalinkorppikotka. Korppikotkat ovat ekosysteemeissä tärkeitä jätehuollon ammattilaisia. Kuva: Göran Ekström CC-BY-2.5

Korppikotkat altistuivat aineelle syötyään lääkittyjen nautojen raatoja. Lääkejäämät vaurioittivat erityisesti lintujen munuaisia. Lintukantojen romahduksen takia Intia kielsi diklofenaakin käytön eläinlääkinnässä 2006. Aine kiellettiin myös useissa muissa Aasian maissa. Tämän jälkeen korppikotkien kantojen heikentyminen on hidastunut ja jotkut lajit ovat ehkä jo elpymässä.

Diklofenaakki on herättänyt huolta myös Euroopassa. Aine on hyväksytty eläinten lääkintään viidessä EU-maassa: Espanjassa, Italiassa, Latviassa, Tsekin tasavallassa ja Virossa. Lääkkeen käytön pelätään uhkaavan varsinkin Espanjan korppikotkia. Lintujen suojelujärjestö BirdLife on kampanjoinut diklofenaakin kieltämiseksi eläinlääkinnässä. Myös Euroopan lääkevirasto on suhtautunut kriittisesti aineen käyttöön eläinlääkinnässä.

Suomessa korppikotkat eivät ole luonnonsuojelun ensisijainen huolenaihe, ja elintarviketeollisuuden käyttöön kelpaamattomat lääkittyjen eläinten raadot hävitetään Honkajoen kierrätyslaitoksella. Niinpä esimerkiksi raatoja ravintonaan käyttävät maa- ja merikotkat eivät olisi vaarassa, vaikka lääke otettaisiinkin käyttöön eläinten lääkinnässä.

Diklofenaakkia pääsee kuitenkin luontoon ihmisten lääkkeistä. Se on vaikuttava aine monissa yleisesti käytetyissä lääkkeissä, kuten Arthrotec, Diclomex, Motifene ja Voltaren. Suomessa diklofenaakkia käytetään hieman yli 1000 kiloa vuodessa. Lääkejäämät kulkeutuvat ihmisten kehosta viemärijärjestelmän kautta vesistöihin, pohjavesiin ja Itämereen. Jätevedenpuhdistamot eivät yleensä pysty poistamaan lääkeaineita. Myös niiden luontainen hajoaminen voi olla hyvin hidasta.

Lääkejäämien pitoisuudet Suomen vesistöissä ovat yleensä melko pieniä. Tämä on todettu muun muassa Suomen Akatemian rahoittamassa CONPAT-hankkeessa, jossa tutkitaan haitta-aineiden kulkeutumista, muuntumista ja vaikutuksia vesistöissä sekä mahdollisia ongelmien hallintakeinoja.

Yksittäisten aineiden pienet keskimääräiset pitoisuudet eivät automaattisesti merkitse haitattomuutta. Ajoittain tai tietyissä paikoissa pitoisuudet voivat olla merkittäviä. Eri oloissa aineiden haitallisuus voi vaihdella suurestikin ja ihmiselle täysin vaaraton pitoisuus voi olla haitallinen herkimmille eliöille. Tietämys useimpien lääkeaineiden luontovaikutuksista on hyvin puutteellista.

Turun ja Hampurin yliopistojen yhteistutkimuksessa on todettu, että diklofenaakki heikentää kalojen aineenvaihduntaa ja häiritsee vuorokausirytmejä. Tutkimuksessa havaittiin myös, että lääkejäämillä on yhdessä rehevöitymiseen liittyvän veden happipitoisuuden pienentymisen kanssa yhteisvaikutuksia, joiden laajuutta ja mekanismeja ei tunneta tarpeeksi hyvin.

Ongelmia voi syntyä myös muualla kuin vesistöissä. MTT:n (nykyinen LUKE) johdolla on selvitetty eri lääkeaineiden esiintymistä maatilojen biokaasureaktoreiden lopputuotteissa. Biokaasureaktoreiden avulla esimerkiksi lantaa ja biojätteitä voidaan muuttaa energiaksi ja hyvälaatuisiksi lannoitteiksi. Näissä kokeissa diklofenaakkia löytyi bioreaktoriprosessin läpikäyneestä massasta.

Tenniskyynärpää. Lääkkeiden ja levon lisäksi tenniskyynärpään hoidossa auttaa tukiside, joka estää lihaksia rasittamasta liikaa olkaluun sivunastan seutua.

Tenniskyynärpää. Lääkkeiden ja levon lisäksi tenniskyynärpään hoidossa auttaa tukiside, joka estää lihaksia rasittamasta liikaa olkaluun sivunastan seutua.

Lääkkeiden ympäristövaikutuksiin pitää kiinnittää nykyistä enemmän huomioita. Lääkkeiden käyttömäärät ja eri lääkeaineiden lukumäärä kasvaa koko ajan. Ikääntyvä väestö tarvitsee entistä enemmän lääkkeitä ja mainonta kannustaa käyttämään lääkkeitä jopa sellaisiin vaivoihin, joiden aiemmin annettiin parantua itsestään.

Yksi keino haittojen vähentämiseen olisi se, että lääkkeiden mahdolliset ympäristöhaitat listattaisiin tuoteselosteissa yhtä tarkasti kuin mahdolliset sivu- ja haittavaikutukset ihmisille. Tämä pakottaisi nykyistä kattavampiin tutkimuksiin ja antaisi lääkkeiden ostajille mahdollisuuden valita ympäristöä vähemmän kuormittava tuote.

Ympäristöhaittojen ehkäisy on myös yksi lisäperuste sairauksien ennaltaehkäisylle, jolloin lääkkeitäkään ei tarvita. Ehkäpä olisin voinut ehkäistä omankin tenniskyynärpääni monipuolisemmalla liikunnalla ja vähäisemmällä näppäimistön naputuksella.