luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Kategoria: ympäristömuutokset

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Mainokset

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Huumori avaa uusia näkökulmia ympäristöviestintään

Nykyään huolenaiheena on se, etteivät lapset erota mäntyä kuusesta. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka -huumorilehdessä väännettiin vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta jo vuonna 1910.

Ihmisten luontosuhteen rapautuminen on yksi ympäristönsuojelun keskeinen huolenaihe. Huoli ei ole aivan uusi, sillä Kurikka-lehdessä väännettiin jo vuonna 1910 vitsiä urbanisoituvien suomalaisten luonnosta vieraantumisesta.

Ympäristöasioista on vitsailtu ainakin vuosisata. Ympäristöongelmat ovat pahimmillaan kuolemanvakavia, ja juuri siksi otollisia aiheita humoristeille. Komiikka kun kumpuaa vastakohtaisuuksien odottamattomasta törmäilystä, synkän ja kepeän käsikynkästä.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen käsitteli jo 1950-luvulla esimerkiksi liikenteen lisääntymistä, autoistumista ja ilmansaasteita. Hän kritisoi myös haisevan ja fenolipäästöjen takia pilaantuneen Vantaanjoen heikkoa tilaa. Vuonna 1956 ilmestyneessä pilakuvassa kaksi ilmeisen humalahakuista laitapuolen kulkijaa pohtii Helsingin Vanhankaupunginlahdella, kannattaisiko juoda pullosta vai Vantaasta: ”-Kumpi ompi parempi, puli vaiko fenoli?”

Ympäristökysymysten varhainen esiintyminen Karin pilakuvissa on yksi tulos Johanna Hirvikallion Helsingin yliopistolle tekemästä tuoreesta opinnäytteestä. Gradussa tarkasteltiin Karin pilapiirroksia vuosina 1956–1985. Ympäristöaiheisia pilakuvia ilmestyi harvakseltaan. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla paljon huomiota herättänyt Koijärven kuivatuskiista pääsi vain kahteen pilakuvaan, vaikka se on myöhemmin nimetty koko vihreän liikkeen lähtölaukaukseksi Suomessa.

Kaikkiaan noin neljä prosenttia tarkastelussa mukana olleista miltei 3500 pilakuvasta käsitteli ympäristökysymyksiä. Varhaisimmat kuvat esittelivät ympäristöongelmien ominaispiirteitä. Nykyaikaa lähestyttäessä huomio siirtyy ongelmien ratkaisukeinoihin – ja ympäristönsuojelun kritisointiin.

Kari ei ollut varsinainen luonnonsuojelun ystävä. Hän suhtautui ynseästi liialliseen ”luontoiluun” ja muuhun kirkasotsaiseen maailmanparannukseen. Hyvän humoristin tapaan hän ei epäröinyt laittaa asioita absoluuttiseen tärkeysjärjestykseen. Huhtikuussa 1985 julkaistussa pilakuvassa Karin hattupäinen alter ego pohtii sikari suussaan: ”En ymmärrä miksi ihmiset niin pelkäävät ydinsotaa ja ekokatastrofia, kun maailmassa on sentään paljon kamalampiakin asioita… …Kuten esimerkiksi harmonikkaorkesteri.”

Ympäristöviestintään voitaisiin ammentaa paljon oppeja Karin piirroksista. Yksi opetus on se, että pilakuvien avulla mikä tahansa ympäristöaihe voidaan nostaa oivaltavasti esiin. Toisaalta mikä tahansa ympäristönsuojelun tavoite voidaan leimata naurettavaksi, täysin riippumatta siitä, miten vakavasti ympäristöaktivistit asiaan itse suhtautuvat.

Toinen opetus on se, että huumori voi auttaa löytämään uusia näkökulmia ja kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Mikään totuus ei ole turvassa, mutta toisaalta kaikki vitsitkin voivat kääntyä päälaelleen. Naurettavaksi leimatut aiheet saattavat osoittautua todellisiksi ongelmiksi. Esimerkiksi vuosi Karin ekokatastrofipohdinnan jälkeen sattunut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli koko lailla kiistattomasti harmonikkasoitantaakin kamalampi tapaus. Tämä ei tietenkään ole estänyt vitsejä vaikkapa siitä, montako Tshernobylin asukasta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.

Huumoria hyödynnetään myös ympäristönsuojelun apuna. Kansalaisjärjestöjen vastamainokset ovat vastaansanomaton esimerkki, mutta komiikkaa löytyy jopa viranomaisten ja tutkimuslaitosten viestinnästä. Marraskuussa 2014 valmistuneessa Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun opinnäytteessä Mikko Karppinen vertailee Suomen ympäristökeskuksen ja Singaporen ympäristö- ja vesivarainministeriön internetsivustojen humoristisia visuaalisia elementtejä.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

Humoristinen ilmastohaamu on seikkaillut Suomen ympäristökeskuksen verkkosivuilla.

 

Karppisen tutkielma paljastaa, että eri kulttuurien viranomaisviestinnästä löytyy yllättävän samankaltaista huumoria. Vastamainoksille tyypillistä hillitöntä parodiaa tai viiltävää ironiaa on turha etsiä. Sen sijaan asiatietoa kevennetään ja verkkoviestinnän vaikuttavuutta pyritään parantamaan tunteisiin vetoavan kuvallisen huumorin tai koomisen nokkeluuden avulla. Verkkosivuilla hyödynnetään visuaalisia sanaleikkejä, koomisia vastakkainasetteluja, ironisia rinnastuksia, liioittelua, hassuttelua, absurdiutta, humoristisia stereotyyppejä sekä luodaan lämminhenkisiä sentimentaaleja mielikuvia. Tutkielman päätelmänä oli, että kuvallista huumoria voitaisiin hyödyntää nykyistä intensiivisemmin sanoman uskottavuuden siitä kärsimättä.

Hyvä neuvo tiedeviestinnälle yleisemminkin.

 

Lähteet

Hirvikallio Johanna (2015). Suomalainen ympäristökysymys Helsingin Sanomien pilapiirroksissa vuosina 1956-1985. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, ympäristönsuojelutiede.

Karppinen Mikko (2014). Huumori vaikuttamisen keinona julkishallinnon verkkopalveluissa. Oulun yliopisto, Oulun yliopiston kauppakorkeakoulu, markkinointi.

Lisätietoa huumoritutkimuksen ja ympäristönsuojelun suhteesta löytyy Alue ja Ympäristö -lehdessä taannoin ilmestyneestä artikkelistani.

Earth Hour ja kynttilänvalon terveellinen lumous

079Earth Hour -tapahtuman osallistujat tunnelmoivat tänä vuonna kynttilänvalossa. Tapahtuma pyrkii lisäämään tietoisuutta ilmastonmuutoksesta. Konkreettisesti kyse on sähkövalojen sammuttamisesta tunnin ajaksi. Tämän toivotaan toimivan helposti havaittavana huolenilmauksena ja osoittavan, miten paljon energiaa tuhlataan esimerkiksi valaistukseen.

Kynttilänvalossa tunnelmointi ei tunnu mukavalta syyttä suotta. Tuoreessa Englannin tiedeakatemian lehden teemanumerossa on ilmestynyt tutkimus, joka vetää yhteen tietämystä valosaasteen terveysvaikutuksista. Tutkijoiden pääväite on, että nykyään ihmiset elävät ympäristössä, jossa päivällä valoa on liian vähän ja yöllä liian paljon.

Teollistuneissa maissa ihmiset elävät suunnilleen 90 % ajastaan sisätiloissa. Päivisin sisällä on vähemmän valoa kuin ulkona auringonpaisteessa. Terveydellemme oleellista on myös se, jos emme yöllä pääse luontaiseen pimeyteen. Jo vähäinenkin yöllinen keinovalo vaikuttaa elimistöömme. Sille altistuminen on liitetty moniin terveysriskeihin ja “sivilisaatiosairauksiin” kuten syöpiin, diabetekseen ja ylipainoon.

Terveysriskien taustalla näyttäisi olevan se, että läpeensä valaistussa ja tiukasti ajastetussa nyky-yhteiskunnassa emme pysty lepäämään luonnollisella tavalla. Kyse on perustavan laatuisesta historiallisesta muutoksesta. Nykyinen, keskimäärin seitsemän tai kahdeksan tunnin yhtämittainen yöuni on teollistuneen yhteiskunnan myötä syntynyt uusi tottumus. Luontainen leporytmimme koostuisi noin 12 tunnin yölevosta, johon kuuluisi kaksi nukkumisjaksoa. Näiden välissä olisi jopa useamman tunnin mittainen hiljaisen valveillaolon jakso, jonka viettäisimme pimeydessä tai tulen antamassa himmeässä valossa.

Sähkövalot ovat paljon voimakkaampia kuin kynttilät tai tulen valo. Altistumme sähkövalolle niin sisä- kuin ulkotilojen valaisimista sekä näyttöpäätteiltä, joita katsellaan myöhään yöhön. Lisäksi sähkövalojen aallonpituudessa on yleensä paljon lyhytaaltoista sinistä valoa, jolle ihmisen ja muiden nisäkkäiden elimistö on herkkä. Tulen valossa painottuvat punaiset aallonpituudet.

Emme kovin helposti voi palata 12 tunnin lepoon, mutta paljon nykyistä pimeämmät pimeät yöt voimme itsellemme palauttaa. Valojen sammutus Earth Hour-tapahtumassa muistuttaa ilmastonmuutoksen ohella myös siitä, että voimme joutua maksamaan yllättävän kovan hinnan liian kirkkaista valoista.

Lisätietoa valosaasteesta löytyy tietokirjastamme Valon varjopuolet. Philosophical Transactions B -lehden teemanumero on rajoitetun ajan vapaasti luettavissa.

Pelkkää humua vai hämärää hiljaisuutta?

Kuva: Janne Rinne

Kuva: Janne Rinne

Vuoden Tiedekynä 2015 -palkinnon jälkihumussa isännöimme 26.2. Helsingin yliopistolla järjestetyn seminaarin, jossa eri alojen asiantuntijaesitysten pohjalta pohdittiin muun muassa sitä, valtaavatko melu ja keinovalo ympäristömme. Nesslingin säätiön tuella järjestetty seminaari antoi paljon ajateltavaa ja avauksia siihen, miten ääni- ja valomaisemia kannattaisi huomioida suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Seminaarin langat piti käsissään kollegani Janne Rinne. Omassa esityksessäni käsittelin lyhyesti valosaasteen ominaispiirteitä ja haastoin yleisöä pohtimaan sitä, missä määrin nyky-yhteiskunnassa voitaisiin palata luontaiseen pimeän, hämärän ja valoisan rytmiin. Vai olemmeko auttamattomasti juuttuneet aina auki olevaan 24/7 -yhteiskuntaan?

Lehtori Tapio Kallasjoki Metropolia-ammattikoulusta esitteli monipuolisessa esityksessään häiriövalon eri lähteitä ja toi esiin keinoja häiritsevän valonkäytön vähentämiseen. Hän muistutti myös häiriövaloa koskevasta standardista, jossa on annettu käyttökelpoisia ohjearvoja häiritsevään valoon puuttumiselle.

Valaistuspäällikkö Juhani Sandström Helsingin rakennusvirastosta konkretisoi niitä erilaisia tarpeita, joita kaupungin hyvän valaistussuunnittelun tulee täyttää. Valaistussuunnittelija Marjut Kauppinen puolestaan esitteli kokemuksiaan käytännön suunnittelusta. Kummassakin esityksessä tuotiin esiin tarve ymmärtää paremmin ihmisten omakohtaisia näkemyksiä hyvästä valaistuksesta ja tuoda nämä kokemukset osaksi suunnittelua.

Ääniympäristön pohdinnan avasi dosentti Outi Ampuja (Trafi/Helsingin yliopisto). Hän esitteli kansalaiskyselyn satona saatuja kuvauksia siitä, miten ihmiset hahmottavat hiljaisuutta. Pelkät desibelit eivät tosiaankaan yksin riitä kertomaan hyvän tai huonon ääniympäristön laadusta, yhtään enempää kuin pelkät luksimäärät kertovat valaistuksen laadusta.

Professori Helmi Järviluoma-Mäkelä Itä-Suomen yliopistosta kertoi tutkimuksista, joissa oli vertailtu äänimaisemia eri vuosikymmeninä eri paikkakunnilla Suomessa ja muualla Euroopassa. Esityksessä nousi esiin sekä äänimaisemien muutos esimerkiksi autoistumisen myötä, mutta myös se, miten helposti totumme tiettyyn äänimaisemaan ja alamme pitää sitä normaalina. Vanhat aineistot vuosikymmeniä sitten vallinneesta tilanteesta nousevatkin arvoon arvaamattomaan, kun yritämme hahmottaa luotettavasti sitä, miltä maailma ennen näytti tai kuulosti.

Ylitarkastaja Jukka Pajala (Suomen ympäristökeskus, Merikeskus) kuunnellutti yleisöllä BIAS-hankkeessa tallennettuja ääninäytteitä Itämeren pinnan alta. Hän myös toi esiin sen, miten eri tavalla ääni käyttäytyy vedessä (ja jäässä) verrattuna ilmaan. Vedenalaista melua on tutkittu vasta vähän, emmekä me ihmiset yleensä ole kuuntelemassa laivojen, veneiden ja vaikkapa kaikuluotainten aiheuttamaa melua.

Seminaarin viimeisen esityksen piti ylitarkastaja Larri Liikonen Uudenmaan Ely-keskuksesta. Hän kertoi meluntorjunnan kehityksestä ja haasteista sekä melun haitoista terveydellemme. Samoin kun keinovalon terveyshaitat, myös melun haitat ovat moninaisia. Ne ulottuvat lievästä ärsyyntymisestä nimeen hautakivessä.

Esitysten aikana ja loppukeskustelussa nousi esiin monia kiinnostavia huomioita. Yksi itseäni mietityttämään jäänyt ajatus on se, että Suomeen pitäisi pikimiten perustaa pimeän taivaan suojelualueita, jotka samalla olisivat luonnonhiljaisia alueita. Monet kansallispuistomme ja luonnonsuojelualueet tarjoaisivat tähän hyviä mahdollisuuksia. Tällaisille alueille näyttäisi olevan tilausta myös kaupunkiseutujen lähettyvillä, alueilla joille urbaanien ihmisten olisi helppo päästä kokemaan hämärää hiljaisuutta.

Seminaari toteutettiin Suomen ympäristökeskuksen, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin ja Ympäristötiedon foorumin yhteistyönä. Lisätietoa seminaarista löytyy hankkeen kotisivulta (Suurin osa esityksistä lisätty sivulle).

Pentti Murolen blogista löytyy lisää seminaarin kirvoittamaa pohdintaa meluun liittyen.

Valoja vähemmäksi Riihimäellä?

IMG_1700a

Riihimäen, Hyvinkään ja lähikuntien paikallislehdessä Aamupostissa on keskusteltu kuntien päätöksistä vähentää tai olla vähentämättä katujen ja teiden yöaikaista keinovalaistusta. Keskustelussa on tullut esiin erilaisten näkemysten kirjo, mutta jotakin on jäänyt puuttumaan.

Valojen vähentämisen haittoihin ja kustannussäästöihin keskittyneessä keskustelussa on unohdettu, että valokin voi olla terveyttä ja hyvinvointia heikentävää saastetta, jota ei kannata päästää ympäristöön turhaan. Tämän takia laajoja ulkoalueita kannattaa valaista vain silloin, kun ulkotiloissa liikkuu runsaasti ihmisiä.

Valaistuksen vähentämiseen suhtaudutaan usein tunnepitoisesti: ajatellaan että nyt kehitys pysähtyy ja viimeinen voikin sitten ”sammuttaa valot”. Toisinkin voi suhtautua, sillä kyse on ennemminkin valaistuksen järkeistämisestä kuin vähentämisestä. Turhasta valonkäytöstä luopumalla ja valonkäyttöä tarkentamalla voidaan välttää ympäristö- ja terveysriskejä, parantaa viihtyisyyttä, säästää rahaa ja lisätä turvallisuutta, kun esimerkiksi häikäisy ja häiritsevät kontrastit vähenevät.

IMG_1706a

Mainio säästökohde löytyisi esimerkiksi Riihimäellä oman keittiöikkunani edestä. Pystyn lukemaan sanomalehteä synkeimpänäkin sydänyönä keittiöpöydän ääressä, vaikka kaikki sisävalot ovat sammutettuina. En kuitenkaan suuremmin iloitse tästä veronmaksajien minulle kustantamasta sähkön säästömahdollisuudesta. Sen sijaan suojaudun sälekaihtimien avulla ikkunasta sisään sojottavalta häiritsevältä katuvalolta.

Älykkäämminkin ulkovalaistuksen voisi hoitaa. Katuvalojen sammuttaminen tai tuntuva himmentäminen ydinkeskustan ulkopuolelta esimerkiksi puolenyön ja aamuviiden välillä on kokeilemisen arvoista jo siksi, että vanhaan käytäntöön on tarvittaessa helppo palata vain napsauttamalla valot päälle. Kokeilu ei vaadi suuria investointeja eikä aiheuta pysyviä haittoja.

Ennakkoluuloton suhtautuminen on tässäkin valttia. Vanhassa käytännössä ei kannata pitäytyä vain siksi, että on totuttu pitämään itsestään selvänä sitä, että tyhjätkin kadut ja tiet pysyvät valaistuina yöt läpeensä.

Kirjoitus perustuu Aamupostissa 12.2. ilmestyneeseen mielipiteeseen.

Heuristiikka avaa ympäristönsuojelun solmuja

Ympäristökysymyksiä koskeva tieto on epävarmaa ja ongelmien ratkaisu tuottaa herkästi uusia ongelmia ja ristiriitoja. Vastajulkaistu suomalaisten tutkijoiden toimittama kirja, Transdisciplinary sustainability studies, painottaa, että toimivien ratkaisujen löytämiseen tarvitaan heuristista ajattelua.

Kirjan ovat toimittaneet Katri Huutoniemi ja Petri Tapio. Kirjassa on mukana yhdessä Lars Kjerulf Petersenin kanssa kirjoittamani luku, jossa käsitellään erilaisia ekosysteemipalveluiden hahmottamiseen liittyviä heuristiikkoja.

Mutta mitä ovat heuristiikat? ”Heuristiikalla tarkoitamme ajattelun välineitä, joiden avulla on mahdollista jäsentää ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja”, kuvailee kirjan toimittaja, tutkija Katri Huutoniemi Helsingin yliopistosta. ”Heuristiikan avulla voidaan etsiä tieteenalarajat ylittäviä reittejä ongelmallisten tilanteiden kohtaamiseen ja tarkasteluun.”

Yleensä tutkijat tarjoavat ongelmien ratkaisuiksi yhä täsmällisempiä menetelmiä – kerätään tarkempaa tietoa, lisätään muuttujia matemaattiseen malliin tai hahmotetaan vaihtoehtoisia skenaarioita päätöksenteon tueksi.

Monet ongelmat kuitenkin pakenevat täsmällisiä ratkaisuja – ne ovat monitahoisia, monimutkaisia ja moniarvoisia. Kun esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden suojelussa painotetaan kaupunkimetsän päivällä tuottamia virkistyshyötyjä, unohdetaan herkästi että yöllä luonto voidaan kokea pelottavaksi paikaksi.

Kun kaupunkipuistoja nakerretaan vähä vähältä rakentamiseen, voi jäädä huomiotta että tietyn pisteen jälkeen viherlaikkuja on jäljellä niin vähän, ettei niistä ole juurikaan iloa ihmisille eikä muulle luonnolle. Tällainen tilanne syntyy herkästi, kun ajattelua ohjaa heuristiikka, jonka mukaan viheralueista saatava hyöty muuttuu suoraviivaisesti alueiden pinta-alan mukaan.

Kaupunkeja ehkä suunniteltaisiin toisella tavalla, jos ajattelua ohjaisi kynnysarvojen heuristiikka. Sen mukaan mukaan viheralueista saatavat hyödyt voivat muuttua hypähdyksenomaisesti, kun niiden pinta-ala ylittää tai alittaa tietyn kynnysarvon. Tällöin  kaupunkirakennetta ”tiivistettäessä” pitää miettiä hyvin tarkasti, ollaanko jo lähellä kynnysarvoa.

Vaihtoehtoiset heuristiikat voivat varoittaa haitallisista muutoksista, mutta ne voivat myös avata mahdollisuuksia. Esimerkiksi kaupunkien viheralueita ei ole pakko ajatella pelkkinä puistoina. Miten voisimme vaikkapa tunnistaa alueet, joihin lisätty viheralue, vaikkapa viherkatto tai -seinä, lisäisi parhaiten hyvinvointiamme. Löytyisikö tällainen alue sisätiloista?

Lisää pohdintaa heuristiikoista löytyy Katri Huutoniemen englanninkielisestä kolumnista.

Loppuuko yö?

Ekosysteemi voi hyvin, jos sieltä löytyy tähtitieteilijä. Tällaisen luonnehdinnan indikaattorilajista esittää yhdysvaltalainen tietokirjailija Paul Bogard teoksessaan The End of Night. Jos luonnossa on tarpeeksi pimeää tähtihavaintojen tekemiseen, on siellä riittävän häiriötöntä myös monimuotoiselle elonkirjolle.

Keinovaloista taivaalle sinkoutuva valosaaste on jo hävittänyt Linnunradan ja useimmat tähdet kaupungeissa asuvien ihmisten silmistä. Bogard ounastelee, että vaurailla alueilla eläviä ihmisiä vaivaa pimeänpuutteen oireyhtymä. Kun lapsena ei pysty kokemaan tähtikirkasta taivasta, ei sitä osaa kaivata aikuisenakaan. Niinpä keinovalo vain lisääntyy.

Bogard kuvailee yrityksiään päästä paikkoihin, joissa vielä olisi mahdollista kokea aito pimeys. Helppoa se ei ole, sillä kaupungit loistavat satojen kilometrien päähän ja liikenteen valot viistävät asumattomiakin seutuja.

Eri puolilla maailmaa on ryhdytty toimiin huolimatonta, tarpeetonta ja liiallista valaistusta vastaan. Paikoin valosaasteen lisääntymistä onkin onnistuttu hidastamaan. Pimeän taivaan suojelualueita on perustettu, ohjeita ja lainsäädäntöä kehitetty ja tekniikkaa parannettu.

Lisää aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan. Muuten käy niin, että tulevaisuudessa yhä useammasta ekosysteemistä puuttuu tähtitieteilijä ja moni muukin valolle herkkä laji.

Paul Bogard. The End of Night: Searching for Natural Darkness in an Age of Artificial Light. Fourth Estate, 2013.

Tämä kirjaesittely on julkaistu Ympäristö-lehdessä osana laajempaa valosaastetta käsittelevää artikkelia. Paul Bogard esittelee valosaasteen vaikutuksia napakassa kirjoituksessa Yale Environment 360-sivustolla.