luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: energia

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Mainokset

Hiljaisuutta ja hämäryyttä tieteen päivillä

Millainen olisi nykyistä monimuotoisempi kaupungin ääni- ja valomaisema? Tekninen kehitys ja urbanisaatio ovat kyllästäneet ympäristömme melulla ja valolla, mutta kaupunkeihinkin on mahdollista rakentaa hiljaisuuden ja pimeyden taskuja. Mitä monimuotoisuus ääniympäristön suhteen tarkoittaisi ja miten tilaa saataisiin raivattua melulta pienille luonnon äänille ja kulttuurisesti merkityksellisille äänille? Saisimmeko tähdet takaisin näkyviin valosaasteen vaivaamissa kaupungeissakin?

Näitä kysymyksiä pohdimme keskiviikkona 9.1. Outi Ampujan kanssa Tieteen päivien Tiedettä kaupungissa tapahtumassa. Tiiviin esityksemme kalvot löytyvät täältä ja esitys on myös taltioitu Tiede-TV:n kanavalle (alkaa 2:30 kohdalta, sitä ennen taltioinnissa on mukana paljon muutakin mielenkiintoista monimuotoisista kaupungeista).

Seuraavana päivänä teeman käsittely jatkui pidemmässä sessiossa, jossa Outi toimi puheenjohtajana ja itse puhuin keinovalosta erityisesti liikennesektorin näkökulmasta otsikolla ”Energiamurros liikenteessä: rohkeasti vähemmin valoin”.

Esityksen lähtökohta oli se, että liikkumisemme ei ole kestävää. Niin ilmastonmuutos kuin ihmisten ylipaino-ongelmat johtuvat osittain siitä, että yhteiskunta ympärillämme perustuu nopeaan motorisoituun liikenteeseen. Tavaroiden ja ihmisten vaivattomasta siirtymisestä vinhalla vauhdilla paikasta toiseen on tullut itsestäänselvyys, jonka todellista hintaa ei sen kummemmin mietitä. Nopea liikkuminen vaatii raskaan infrastruktuurin, turvalliset tiet, raiteet, satamat ja lentokentät. Energiaa kuluu matkustamiseen sitä enemmän, mitä nopeammin matkasta halutaan selvitä. Ja useimmiten haluamme selvitä nopeasti.

Ympäristö- ja terveyshaasteet pakottavat kuitenkin miettimään liikkumista – ja liikkumattomuutta – uusilla tavoilla. Pelkästään ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen vaatii kyseenalaistamaan sen, voiko nopea liikkuminen enää olla yhteiskunnan kehittämisen perusoletus.

Keinovalon käyttö liikenteessä tarjoaa mainion esimerkin, jonka kautta haasteita voidaan tarkastella. Nopea öinen liikkuminen perustuu sähkövalon runsaaseen käyttöön. Nyky-Suomessa on totuttu siihen, että kulkuväyliä valaistaan yöt läpeensä, vaikka viimeisetkin kujien kulkijat olisivat kaikonneet sisätiloihin. Öisin liikkuva ihminen pärjää kävelyvauhdissa mainiosti vaikka pelkällä kuun loisteella, mutta nopeampi liikkuminen ilman voimakasta sähkövaloa osoittaa yleensä huonoa harkintaa ja liian optimistista luonnetta.

Vuosikymmenien saatossa valaistustekniikan energiatehokkuus on parantunut, mutta valon käyttö on lisääntynyt vielä nopeammin. Tämän seurauksena myös valaistusenergian tuotannosta syntyvät ilmastopäästöt ovat kasvaneet. Samalla ongelmaksi on noussut valosaaste: ekosysteemien normaali toiminta ja myös ihmisen elimistö tarvitsee pimeän ja valoisan ajan luonnonmukaisen rytmin. Pitäisikö siis liikennesuunnittelun lähtökohdaksi ottaa rohkeasti valaistuksen vähentäminen?

capture

Pimeyttä pitää suojella

Maailman suurin luonnonsuojelualue on häviämässä. Syynä on se, että tämä alue jää herkästi huomaamatta. Sen sijainti ei selviä kysymällä missä, vaan milloin.

Pimeys tarjoaa suojapaikan monille lajeille. Pimeällä useimmat ihmiset vetäytyvät nukkumaan, jolloin ympäristöön jää enemmän tilaa ja rauhaa. Puolet maapallosta pitäisi olla koko ajan luontaisen pimeyden peitossa.

Satelliittikuviin perustuvissa tutkimuksissa on osoitettu, että näin ei ole. Vain 17 % maapallon väestöstä näkee täysin valosaasteettoman yötaivaan asuinpaikaltaan. Noin 60 % eurooppalaisista asuu alueilla, joilla ei keinovalaistuksen takia ole enää mahdollista nähdä Linnunrataa.

Capture

Photo by Vincent Chin on Unsplash

Todellisuudessa tilanne on vielä pahempi, sillä satelliittikuvat jättävät huomiotta suuren osan LED-valoista. Mittalaitteet eivät pysty havainnoimaan lyhytaaltoisinta keinovaloa. Sitä on runsaasti valkosävyisissä LED-lampuissa, joiden käyttö ulkovalaistuksessa on yleistynyt nopeasti.

Ongelmaa kärjistää se, että alle 500 nanometrin lyhytaaltoisen keinovalon biologiset vaikutukset ovat kaikkein voimallisimmat. Tuotekehityksen avulla LED-lamppujen lyhytaaltoista valoa voitaisiin vähentää. Tämä olisi ympäristönsuojelun kannalta perusteltua, vaikka lamppujen energiatehokkuus heikkenee hieman.

Luontovaikutukset eivät ole olleet valaistussuunnittelun lähtökohta. Pahimmillaan valo tappaa, kun esimerkiksi muuttolintu harhautuu reitiltään ja törmää valaistuun rakennelmaan. Monet kirkkaasti valaistut kaupungit sijaitsevat yömuuttajien lentoreittien lähellä ja esimerkiksi Torontossa on kampanjoitu toimistorakennusten yövalaistuksen sammuttamiseksi lintujen muuttoaikana.

Suomenkin kaupungeissa on helppo nähdä, miten yöhyönteiset juuttuvat uuvuttavaan kuolemantanssiin katulampun ympärille. Heikkotehoinenkin valo häiritsee, sillä monet lajit aistivat valoa paljon herkemmin kuin ihminen silmillään. Keinovalon kajossa esimerkiksi kiiltomatonaaraan on turha yrittää houkutella kumppania himmeän fluoresenssivalonsa avulla.

Keinovalon haittoja ei ole haluttu nähdä, sillä ihmisille valo edustaa kehitystä ja edistystä. Valon on ajateltu nujertavan pimeyden voimat ja pitävän hämärämiehet kurissa. Tällaisesta syvälle juurtuneesta kulttuurisesta symboliikasta on syytä päästä eroon. Kaikki valo ei ole hyvästä.

Luontoon pääsevä keinovalo on lähtökohtaisesti saastetta. Se tuhoaa monille lajeille elintärkeän luonnonvaran – pimeyden. Suuntaa-antavan arvion mukaan kaksi kolmasosaa maapallon selkärangattomista lajeista on aktiivisia hämärässä tai pimeässä. Lepakkolajeista liki kaikki ja sammakkoeläimistä yli 90 % on pimeäaktiivisia. Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä elintoimintojensa rytmittämiseen ja solujen normaaliin toimintaan.

Arviot yöeliöiden määrästä ovat epävarmoja, sillä valtaosa maapallon lajeista on vielä tunnistamatta. Päivälajit tunnetaan parhaiten, joten suurin osa tuntemattomasta elonkirjosta piileskelee kirjaimellisesti pimeydessä.

Suomen nisäkäslajeista selkeästi päiväaktiivisia ovat vain orava ja ihminen. Luonnonsuojelun näkökulmasta on ongelmallista, että keinovalon avulla ihminen on murtautunut ulos ajallisesta ekologisesta lokerostaan. Ihmisen omaa hyvinvointia valot toki auttavat. Turvallinen ja nopea liikkuminen, tehokas työnteko tai opiskelu ei pilkkopimeässä onnistu. Useimmissa öisissä harrastuksissakin hyvä valaistus on välttämättömyys.

Haitatonta öinen valoaltistus ei silti ole ihmisellekään. Keinovalo voi häiritä lepäämistä, kehon palautumista ja normaalin vuorokausirytmin säilymistä silloinkin, kun se koetaan miellyttäväksi ja turvalliseksi. Muiden lajien tapaan olemme evoluutiossa sopeutuneet säännöllisiin pimeän ja valoisan ajan sykleihin. Lukemattomien sukupolvien aikana kehittyneitä sopeutumia ei hiljattain ympäristöömme tullut sähkövalo miksikään muuta.

Valo vaikuttaa kehoomme tiedostamattomasti hormonijärjestelmän kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu vahvoja viitteitä yöllisen valoaltistuksen yhteydestä moniin terveysongelmiin ja tarttumattomiin sairauksiin, kuten ylipainoon ja eri syöpiin. Ympäristöön pääsevään keinovaloon pitäisikin suhtautua samoin kuin ympäristömeluun, joka on jo laajasti tunnustettu haitalliseksi.

Onneksi valosaaste on helposti ratkaistava ongelma. Kun turhaan palavat, liian kirkkaat, häikäisevät tai väärään paikkaan osoittavat lamput napsautetaan sammuksiin, katoaa pahin ongelma valon nopeudella. Samalla säästyy energiaa ja energiantuotannon päästöt vältetään kokonaan.

Pitkällä aikavälillä tärkeintä on huolellinen valaistussuunnittelu, jonka avulla huonot ratkaisut voidaan ehkäistä ennalta. Älykäs valaistustekniikka antaa jo nyt mahdollisuuksia mukauttaa esimerkiksi katujen, puistojen ja teiden valaistus automaattisesti käyttäjien tarpeisiin. Kun käyttäjiä ei ole, voidaan valaistus himmentää tai sammuttaa.

Kyse ei ole paluusta pimeään keskiaikaan, vaan valaistuksen taitavasta, tehokkaasta ja tarpeenmukaisesta käytöstä. Valosaasteen vähentäminen mahdollistaa nykyistä miellyttävämmän, turvallisemman ja terveellisemmän elinympäristön ihmiselle. Vieläkin tärkeämpää on, että myös muu luonto saa samalla tarvitsemansa turvapaikan.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.2018

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Vuoden tahaton ympäristöteko

WP_20160131_12_56_01_Pro

Tässäpä tarjolle vahva ehdokas vuoden tahattomaksi ympäristöteoksi: sähkönsiirtoyhtiö Carunan hinnankorotukset panivat ainakin minut miettimään entistä vakavammin omaa sähköntuotantoa. Katollamme olisi hyvää tilaa aurinkosähköpaneeleille, joiden tuottamasta ja itse käytetystä energiasta ei siirtomaksuja – eikä energiaveroa – tarvitse maksaa lainkaan. Sivuvaikutuksena myös energiantuotannon ympäristöhaitat voisivat vähentyä.

Lisämotivaatiota energiapohdinnoille antaa väkisinkin mieleen hiipivä epäily siitä, ettei siirtomaksujen korotuksia täysimittaisesti käytetä sähköverkon parantamiseen, vaan osa korotuksista valuu ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Carunan pääomistajat ovat kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments ja Borealis Infrastructure, kumpikin 40 %:n osuudella.

Carunan rajut hinnankorotukset antavat mainion markkinointimahdollisuuden hajautettuja ja ympäristöystävällisiä energiantuotannon ratkaisuja tarjoaville yrityksille. Tekniikka ei vielä käytännössä mahdollista täydellistä irtautumista sähköverkosta, mutta osan energiasta kotitaloudet, taloyhtiöt ja yritykset voivat tuottaa itse. Esimerkiksi SITRAn mukaan suomalaisten taloyhtiöiden sähkön hankintakustannus pienenisi noin 60 miljoonaa euroa vuosittain, jos ne tuottaisivat 10 % huoneisto- ja kiinteistösähköstään omalla aurinkosähköllä.

Itse ajattelin aiemmin, että kotien aurinkosähköpaneelit lyövät läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun energian varastointiin keksitään kustannustehokas ratkaisu. Mutta ehkäpä siirtohintojen suhteettomaksi käyvä osuus sähkön hinnasta kannustaa ennakoitua nopeampaan siirtymään. Maa- ja ilmalämpöpumppujen nopea yleistyminen osoittaa, että muutokset voivat olla nopeita, kunhan ne vain lähtevät vitkastelun jälkeen liikkeelle.

Pienimuotoinen aurinkoenergian hyödyntäminen näyttää jo taloudellisesti kilpailukykyiseltä, kunhan kustannuksia ja hyötyjä tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä. Sijoitus aurinkoenergiaan voi maksaa itse itsensä, ja parhaassa tapauksessa keräimet tahkoavat jopa voittoa ennen käyttöikänsä päättymistä. Ulkopuolelta ostettu energia sen sijaan on sataprosenttista rahanmenoa sataprosenttisella varmuudella. Tämä tuntuu jostain syystä unohtuvan, kun eri energiamuotojen kustannuksia vertaillaan.

Valoja vähemmäksi Riihimäellä?

IMG_1700a

Riihimäen, Hyvinkään ja lähikuntien paikallislehdessä Aamupostissa on keskusteltu kuntien päätöksistä vähentää tai olla vähentämättä katujen ja teiden yöaikaista keinovalaistusta. Keskustelussa on tullut esiin erilaisten näkemysten kirjo, mutta jotakin on jäänyt puuttumaan.

Valojen vähentämisen haittoihin ja kustannussäästöihin keskittyneessä keskustelussa on unohdettu, että valokin voi olla terveyttä ja hyvinvointia heikentävää saastetta, jota ei kannata päästää ympäristöön turhaan. Tämän takia laajoja ulkoalueita kannattaa valaista vain silloin, kun ulkotiloissa liikkuu runsaasti ihmisiä.

Valaistuksen vähentämiseen suhtaudutaan usein tunnepitoisesti: ajatellaan että nyt kehitys pysähtyy ja viimeinen voikin sitten ”sammuttaa valot”. Toisinkin voi suhtautua, sillä kyse on ennemminkin valaistuksen järkeistämisestä kuin vähentämisestä. Turhasta valonkäytöstä luopumalla ja valonkäyttöä tarkentamalla voidaan välttää ympäristö- ja terveysriskejä, parantaa viihtyisyyttä, säästää rahaa ja lisätä turvallisuutta, kun esimerkiksi häikäisy ja häiritsevät kontrastit vähenevät.

IMG_1706a

Mainio säästökohde löytyisi esimerkiksi Riihimäellä oman keittiöikkunani edestä. Pystyn lukemaan sanomalehteä synkeimpänäkin sydänyönä keittiöpöydän ääressä, vaikka kaikki sisävalot ovat sammutettuina. En kuitenkaan suuremmin iloitse tästä veronmaksajien minulle kustantamasta sähkön säästömahdollisuudesta. Sen sijaan suojaudun sälekaihtimien avulla ikkunasta sisään sojottavalta häiritsevältä katuvalolta.

Älykkäämminkin ulkovalaistuksen voisi hoitaa. Katuvalojen sammuttaminen tai tuntuva himmentäminen ydinkeskustan ulkopuolelta esimerkiksi puolenyön ja aamuviiden välillä on kokeilemisen arvoista jo siksi, että vanhaan käytäntöön on tarvittaessa helppo palata vain napsauttamalla valot päälle. Kokeilu ei vaadi suuria investointeja eikä aiheuta pysyviä haittoja.

Ennakkoluuloton suhtautuminen on tässäkin valttia. Vanhassa käytännössä ei kannata pitäytyä vain siksi, että on totuttu pitämään itsestään selvänä sitä, että tyhjätkin kadut ja tiet pysyvät valaistuina yöt läpeensä.

Kirjoitus perustuu Aamupostissa 12.2. ilmestyneeseen mielipiteeseen.

EU:n uudet ilmastotavoitteet – tyhmyyttä vai ylimielisyyttä?

Euroopan unioni on jo vuosia halunnut profiloitua globaalin ilmastopolitiikan edelläkävijänä. Tätä linjaa jatkoi komission tammikuussa antama esitys EU:n ilmastopolitiikan uusiksi tavoitteiksi. Ehdotuksen mukaan vuoteen 2030 mennessä pyritään 30 prosentin päästövähennykseen. Vertailuvuosi on 1990.

Komission ehdotusta on moitittu sekä liian lepsuksi että toivottoman tiukaksi. Jopa komission edustajien omat lausunnot näyttävät ristiriitaisilta.

Energiakomissaari Günther Oettinger luonnehti tavoitteita mielenkiintoisella tavalla tilaisuudessa, jonka BusinessEurope-lobbausjärjestö järjesti liike-elämän edustajille 28.1.2014. Ympäristöasioihin erikoistuneen uutistoimisto ENDSin mukaan komissaari kommentoi tavoitteita varsin epäilevään sävyyn: ”Minun pitää hyväksyä tämä tavoite. Joidenkin mielestä tarvitsemme 45–50 %. Joten 40 % oli ja on kompromissi, mutta ajattelen että se on kunnianhimoinen kompromissi ja olen vähän skeptinen.”

Epäilevä asenne tuli vieläkin selvemmäksi, kun Oettinger arvioi, että EU-maiden osuus maailman hiilipäästöistä on nykyisellään 10,6 % ja että osuus putoaa vuoteen 2030 mennessä ehkä 4,5 prosenttiin. Energiakomissaarin mukaan pitää olla ”tyhmä tai ylimielinen” jos kuvittelee että näin pienten osuuksien avulla pelastetaan maailma.

Komission 22.1.2014 julkaisemassa tiedotteessa linja näyttää hyvin erilaiselta. Tavoitteita ei epäillä tyhmiksi eikä ylimielisiksi, vaan niiden korostetaan tukevan muun muassa uusien teknologioiden kehitystä, vakaita ja kilpailukykyisiä energiamarkkinoita ja tuovan työpaikkoja eurooppalaisille. Energiakomissaari itsekin toteaa tiedotteessa uusien ilmastotavoitteiden edustavan EU:n pyrkimystä kilpailukykyiseen ja vähähiiliseen talouteen.

Energiakomissaarin kannanotoista ei välity mielikuvaa järin johdonmukaisesta politiikanteosta. Pikemminkin välittyy mielikuva tuulten haistelusta, jossa sanoma sovitetaan kulloisenkin kuulijakunnan oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.

Pitäisikö poliitikoilta odottaa parempaa? Yleisesti hyväksytyn ihanteen mukaan julkisen päätöksenteon pitäisi nojata parhaaseen mahdolliseen tietoon, ei pelkkiin arvostuksiin, mielipiteisiin tai voimakkaiden eturyhmien näkemyksiin.

Tietoa pyritään tuomaan päätöksentekoon muun muassa erilaisten arviointien avulla. Ongelmana on, että tieto monimutkaisista ilmastokysymyksistä on moniulotteista ja epävarmaa. Ilmastopolitiikkaan liittyy kosolti sivuvaikutuksia, joita on vaikea ennakoida. Oleellisin tieto ei ehkä kuvaakaan sitä, mikä on optimaalisin päästöjen vähennysprosentti, vaan sitä, millainen vaikutusten kirjo tavoitteisiin liittyy.

Epävarmuuksia emme saa milloinkaan kokonaan poistettua. Silti nykyistä paljon tiukempien ilmastotavoitteiden asettaminen voi olla järkevää, jos niiden avulla saavutetaan suuria oheishyötyjä.

Yksi asia on kuitenkin varma. Kunnianhimoisessa ilmastopolitiikassa ei ole kyse pelkästä valinnasta tyhmyyden ja ylimielisyyden välillä.

Kirjoistus on julkaistu CO2-raportin blogissa. Sivuvaikutuksia ja niistä käytävää keskustelua pohditaan enemmän SIHA-hankkeessa.

Kylmä suihku virkistää

Helvetti on tulossa, otsikoi pitkän linjan kansalaisaktivisti ja ympäristöfilosofian tutkija Olli Tammilehto kirjansa Kylmä suihku avausluvun. Tammilehto ei elättele turhia toiveita ilmastonmuutoksen välttämisestä. Lähtökohdakseen hän ottaa sen, että ihmisen aiheuttamat muutokset ilmastossa ovat nykytiedon valossa väistämättömiä. Kyse on vain muutosten suuruudesta.

Kirjassa esitellään tiiviisti erilaisia ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja ja niiden puutteita. Helppoja ratkaisuja ei löydy. Esimerkiksi ydinvoimaa Tammilehto luonnehtii nettoenergian käsitteen avulla monimutkaiseksi tavaksi käyttää öljyä. Köyhtyvien uraaniesiintymien hyödyntäminen sekä voimaloiden rakentaminen ja jälkihoito vie pahimmillaan yhtä paljon muuta energiaa kuin ydinvoimalasta saadaan ydinsähköä. Päästöjen vähentäminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä planeetan ilmastolle tuskin löytyy säätösauvaa. Ilmaston keinotekoisen viilentämisen tekniikat ovat epävarmoja ja riskit suuria.

Ilmasto-ongelmien perimmäiseksi syyksi ja myös niiden ratkaisukeinoksi hahmottuvat valtarakenteet. Nykyään ne pitävät yllä kiivasta tuotannon ja kulutuksen tahtia. Niin yksittäisten kuluttajien kuin poliitikkojen liikkumavara jää liian vähäiseksi, vaikka tahtoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen olisikin.

Tarvittavien muutosten suuruutta kuvaa hyvin luonnehdinta, jonka mukaan Kioton pöytäkirjan ilmastotavoitteet ovat ilmastopäästöjen tilastointiin liittyvän virhemarginaalin suuruusluokkaa. Tarvitsemme sekä kattavampaa ja luotettavampaa tietoa että paljon kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa.

Monimutkaisessa maailmassa päätösten lopullisia vaikutuksia ei aina osata ennakoida. Tammilehto suomii varsinkin suuryritysten vallankäyttöä ja kykyä kääntää ilmastopolitiikan rajoitteet omaksi edukseen. Yhteiskunnalliset kansalaisliikkeet Tammilehto taas näkee yksinomaan myönteisenä muutosvoimana. Nämä asetelmat ovat mustavalkoisia, mutta hyvän tietokirjan tapaan teos yllättää ja herättää lukijansa pohtimaan yhteiskunnan dynamiikkaa paljon laajemmin kuin pelkän ilmastopolitiikan kannalta.

Tammilehto nojaa laajaan aineistoon. Kirjan noin 250 sivusta kolmannes koostuu viitteistä ja lähdeluettelosta. Ongelmallista on, että tekstissä ei selvästi tuoda esiin, milloin tietolähteenä on tieteellinen tutkimus ja milloin erilaisten järjestöjen tuottama ei-tieteellinen materiaali. Tämä ei kuitenkaan ole suuri puute. Vaikka lukija ei loppuviitteitä jaksaisikaan kahlata läpi, antaa sujuva teksti kaikki tarvittavat ainekset keksiä vastaväitteitä tai hyväksyä Tammilehdon päätelmät.

Olli Tammilehto. Kylmä suihku. Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into Kustannus 2012

Tämä kirjaesittely ilmestyi Ympäristö-lehden numerossa 4/2013.