luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: energia

Pylväskatajan karu kevät

WP_20170417_002

Tämä kataja (Juniperus communis) ei enää peltomaisemaa kaunista. Kuva: Virpi Lyytimäki.

Mökkimatkalla kohtasin karulla tavalla luontoarvojen vähäisen arvostuksen. Mökin lähipellolta pilkistävän kivenlohkareen lomassa kasvanut vanha pylväskataja ja sen pienempi kaveri oli tylysti katkaistu. Syyllinen on mitä ilmeisimmin sähköverkkoyhtiö Caruna, jonka palkkaama urakoitsija oli käynyt raivaamassa sähkölinjojen liepeiltä kasvillisuutta.

Raivausjälki oli siivotonta. Kaadot oli tehty puolen metrin kantoon ja puut oli jätetty pellolle lojumaan pitkin poikin. Vieressä olevaan valtaojaan oli kaadettu pieniä leppiä. Carunan toiminnasta tämä antaa piittaamattoman ja huolimattoman mielikuvan.

Surullisinta on, että katajasta ei välttämättä ollut mitään vaaraa. On vähintäänkin tulkinnanvaraista, kasvoiko se niin lähellä sähkölinjaa, että todellista vaaraa olisi aiheutunut. Ainakaan linjan päälle kataja ei olisi ulottunut kaatumaan. Olisinkin halunnut kuulla ne perustelut, jotka johtivat päätökseen kaataa maisemallisesti tärkeä pylväskataja.

Mahdollisuutta keskusteluun ei ollut, sillä mitään ilmoitusta toimenpiteestä ei tullut. Onko Carunalle todella ylivoimaista ilmoittaa maanomistajalle etukäteen linjojen raivaamisesta? Muodollisesti lienee toimittu oikein, sillä sähkömarkkinalain mukaan sähköverkkoyhtiöllä on ilmeisestikin oikeus tulla luvatta toisen maalle, kaataa kysymättä puut ja jättää jäljet muiden siivottavaksi. Melkoista jokamiehenoikeutta.

Oikeudenmukaiseksi tai oikeutetuksi tällaista toimintaa ei tarvitse kokea.

Entistäkin kyseenalaisemmaksi Carunan toiminta muuttuu, jos huomioidaan, että puisten sähkötolppien yleiskunto on alueella silmämääräisesti arvioiden kehno, johdot roikkuvat paikoin vaarallisen tuntuisesti lähellä maata ja osa tolpista on pahasti kallistuneita. Näiden puutteiden kuntoon laittaminen olisi varmastikin kalliimpaa kuin moottorisahamiehen pestaaminen.

Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata rahalla. Tulipa mieleen sekin, että sähkölinja voidaan siirtää nopeasti toiseen paikkaan, mutta kunnollisen pylväskatajan kasvattamiseen tarvitaan vähintään vuosisata tai pari.

Mainokset

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Vuoden tahaton ympäristöteko

WP_20160131_12_56_01_Pro

Tässäpä tarjolle vahva ehdokas vuoden tahattomaksi ympäristöteoksi: sähkönsiirtoyhtiö Carunan hinnankorotukset panivat ainakin minut miettimään entistä vakavammin omaa sähköntuotantoa. Katollamme olisi hyvää tilaa aurinkosähköpaneeleille, joiden tuottamasta ja itse käytetystä energiasta ei siirtomaksuja – eikä energiaveroa – tarvitse maksaa lainkaan. Sivuvaikutuksena myös energiantuotannon ympäristöhaitat voisivat vähentyä.

Lisämotivaatiota energiapohdinnoille antaa väkisinkin mieleen hiipivä epäily siitä, ettei siirtomaksujen korotuksia täysimittaisesti käytetä sähköverkon parantamiseen, vaan osa korotuksista valuu ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Carunan pääomistajat ovat kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments ja Borealis Infrastructure, kumpikin 40 %:n osuudella.

Carunan rajut hinnankorotukset antavat mainion markkinointimahdollisuuden hajautettuja ja ympäristöystävällisiä energiantuotannon ratkaisuja tarjoaville yrityksille. Tekniikka ei vielä käytännössä mahdollista täydellistä irtautumista sähköverkosta, mutta osan energiasta kotitaloudet, taloyhtiöt ja yritykset voivat tuottaa itse. Esimerkiksi SITRAn mukaan suomalaisten taloyhtiöiden sähkön hankintakustannus pienenisi noin 60 miljoonaa euroa vuosittain, jos ne tuottaisivat 10 % huoneisto- ja kiinteistösähköstään omalla aurinkosähköllä.

Itse ajattelin aiemmin, että kotien aurinkosähköpaneelit lyövät läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun energian varastointiin keksitään kustannustehokas ratkaisu. Mutta ehkäpä siirtohintojen suhteettomaksi käyvä osuus sähkön hinnasta kannustaa ennakoitua nopeampaan siirtymään. Maa- ja ilmalämpöpumppujen nopea yleistyminen osoittaa, että muutokset voivat olla nopeita, kunhan ne vain lähtevät vitkastelun jälkeen liikkeelle.

Pienimuotoinen aurinkoenergian hyödyntäminen näyttää jo taloudellisesti kilpailukykyiseltä, kunhan kustannuksia ja hyötyjä tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä. Sijoitus aurinkoenergiaan voi maksaa itse itsensä, ja parhaassa tapauksessa keräimet tahkoavat jopa voittoa ennen käyttöikänsä päättymistä. Ulkopuolelta ostettu energia sen sijaan on sataprosenttista rahanmenoa sataprosenttisella varmuudella. Tämä tuntuu jostain syystä unohtuvan, kun eri energiamuotojen kustannuksia vertaillaan.

Valoja vähemmäksi Riihimäellä?

IMG_1700a

Riihimäen, Hyvinkään ja lähikuntien paikallislehdessä Aamupostissa on keskusteltu kuntien päätöksistä vähentää tai olla vähentämättä katujen ja teiden yöaikaista keinovalaistusta. Keskustelussa on tullut esiin erilaisten näkemysten kirjo, mutta jotakin on jäänyt puuttumaan.

Valojen vähentämisen haittoihin ja kustannussäästöihin keskittyneessä keskustelussa on unohdettu, että valokin voi olla terveyttä ja hyvinvointia heikentävää saastetta, jota ei kannata päästää ympäristöön turhaan. Tämän takia laajoja ulkoalueita kannattaa valaista vain silloin, kun ulkotiloissa liikkuu runsaasti ihmisiä.

Valaistuksen vähentämiseen suhtaudutaan usein tunnepitoisesti: ajatellaan että nyt kehitys pysähtyy ja viimeinen voikin sitten ”sammuttaa valot”. Toisinkin voi suhtautua, sillä kyse on ennemminkin valaistuksen järkeistämisestä kuin vähentämisestä. Turhasta valonkäytöstä luopumalla ja valonkäyttöä tarkentamalla voidaan välttää ympäristö- ja terveysriskejä, parantaa viihtyisyyttä, säästää rahaa ja lisätä turvallisuutta, kun esimerkiksi häikäisy ja häiritsevät kontrastit vähenevät.

IMG_1706a

Mainio säästökohde löytyisi esimerkiksi Riihimäellä oman keittiöikkunani edestä. Pystyn lukemaan sanomalehteä synkeimpänäkin sydänyönä keittiöpöydän ääressä, vaikka kaikki sisävalot ovat sammutettuina. En kuitenkaan suuremmin iloitse tästä veronmaksajien minulle kustantamasta sähkön säästömahdollisuudesta. Sen sijaan suojaudun sälekaihtimien avulla ikkunasta sisään sojottavalta häiritsevältä katuvalolta.

Älykkäämminkin ulkovalaistuksen voisi hoitaa. Katuvalojen sammuttaminen tai tuntuva himmentäminen ydinkeskustan ulkopuolelta esimerkiksi puolenyön ja aamuviiden välillä on kokeilemisen arvoista jo siksi, että vanhaan käytäntöön on tarvittaessa helppo palata vain napsauttamalla valot päälle. Kokeilu ei vaadi suuria investointeja eikä aiheuta pysyviä haittoja.

Ennakkoluuloton suhtautuminen on tässäkin valttia. Vanhassa käytännössä ei kannata pitäytyä vain siksi, että on totuttu pitämään itsestään selvänä sitä, että tyhjätkin kadut ja tiet pysyvät valaistuina yöt läpeensä.

Kirjoitus perustuu Aamupostissa 12.2. ilmestyneeseen mielipiteeseen.

EU:n uudet ilmastotavoitteet – tyhmyyttä vai ylimielisyyttä?

Euroopan unioni on jo vuosia halunnut profiloitua globaalin ilmastopolitiikan edelläkävijänä. Tätä linjaa jatkoi komission tammikuussa antama esitys EU:n ilmastopolitiikan uusiksi tavoitteiksi. Ehdotuksen mukaan vuoteen 2030 mennessä pyritään 30 prosentin päästövähennykseen. Vertailuvuosi on 1990.

Komission ehdotusta on moitittu sekä liian lepsuksi että toivottoman tiukaksi. Jopa komission edustajien omat lausunnot näyttävät ristiriitaisilta.

Energiakomissaari Günther Oettinger luonnehti tavoitteita mielenkiintoisella tavalla tilaisuudessa, jonka BusinessEurope-lobbausjärjestö järjesti liike-elämän edustajille 28.1.2014. Ympäristöasioihin erikoistuneen uutistoimisto ENDSin mukaan komissaari kommentoi tavoitteita varsin epäilevään sävyyn: ”Minun pitää hyväksyä tämä tavoite. Joidenkin mielestä tarvitsemme 45–50 %. Joten 40 % oli ja on kompromissi, mutta ajattelen että se on kunnianhimoinen kompromissi ja olen vähän skeptinen.”

Epäilevä asenne tuli vieläkin selvemmäksi, kun Oettinger arvioi, että EU-maiden osuus maailman hiilipäästöistä on nykyisellään 10,6 % ja että osuus putoaa vuoteen 2030 mennessä ehkä 4,5 prosenttiin. Energiakomissaarin mukaan pitää olla ”tyhmä tai ylimielinen” jos kuvittelee että näin pienten osuuksien avulla pelastetaan maailma.

Komission 22.1.2014 julkaisemassa tiedotteessa linja näyttää hyvin erilaiselta. Tavoitteita ei epäillä tyhmiksi eikä ylimielisiksi, vaan niiden korostetaan tukevan muun muassa uusien teknologioiden kehitystä, vakaita ja kilpailukykyisiä energiamarkkinoita ja tuovan työpaikkoja eurooppalaisille. Energiakomissaari itsekin toteaa tiedotteessa uusien ilmastotavoitteiden edustavan EU:n pyrkimystä kilpailukykyiseen ja vähähiiliseen talouteen.

Energiakomissaarin kannanotoista ei välity mielikuvaa järin johdonmukaisesta politiikanteosta. Pikemminkin välittyy mielikuva tuulten haistelusta, jossa sanoma sovitetaan kulloisenkin kuulijakunnan oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.

Pitäisikö poliitikoilta odottaa parempaa? Yleisesti hyväksytyn ihanteen mukaan julkisen päätöksenteon pitäisi nojata parhaaseen mahdolliseen tietoon, ei pelkkiin arvostuksiin, mielipiteisiin tai voimakkaiden eturyhmien näkemyksiin.

Tietoa pyritään tuomaan päätöksentekoon muun muassa erilaisten arviointien avulla. Ongelmana on, että tieto monimutkaisista ilmastokysymyksistä on moniulotteista ja epävarmaa. Ilmastopolitiikkaan liittyy kosolti sivuvaikutuksia, joita on vaikea ennakoida. Oleellisin tieto ei ehkä kuvaakaan sitä, mikä on optimaalisin päästöjen vähennysprosentti, vaan sitä, millainen vaikutusten kirjo tavoitteisiin liittyy.

Epävarmuuksia emme saa milloinkaan kokonaan poistettua. Silti nykyistä paljon tiukempien ilmastotavoitteiden asettaminen voi olla järkevää, jos niiden avulla saavutetaan suuria oheishyötyjä.

Yksi asia on kuitenkin varma. Kunnianhimoisessa ilmastopolitiikassa ei ole kyse pelkästä valinnasta tyhmyyden ja ylimielisyyden välillä.

Kirjoistus on julkaistu CO2-raportin blogissa. Sivuvaikutuksia ja niistä käytävää keskustelua pohditaan enemmän SIHA-hankkeessa.

Kylmä suihku virkistää

Helvetti on tulossa, otsikoi pitkän linjan kansalaisaktivisti ja ympäristöfilosofian tutkija Olli Tammilehto kirjansa Kylmä suihku avausluvun. Tammilehto ei elättele turhia toiveita ilmastonmuutoksen välttämisestä. Lähtökohdakseen hän ottaa sen, että ihmisen aiheuttamat muutokset ilmastossa ovat nykytiedon valossa väistämättömiä. Kyse on vain muutosten suuruudesta.

Kirjassa esitellään tiiviisti erilaisia ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja ja niiden puutteita. Helppoja ratkaisuja ei löydy. Esimerkiksi ydinvoimaa Tammilehto luonnehtii nettoenergian käsitteen avulla monimutkaiseksi tavaksi käyttää öljyä. Köyhtyvien uraaniesiintymien hyödyntäminen sekä voimaloiden rakentaminen ja jälkihoito vie pahimmillaan yhtä paljon muuta energiaa kuin ydinvoimalasta saadaan ydinsähköä. Päästöjen vähentäminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä planeetan ilmastolle tuskin löytyy säätösauvaa. Ilmaston keinotekoisen viilentämisen tekniikat ovat epävarmoja ja riskit suuria.

Ilmasto-ongelmien perimmäiseksi syyksi ja myös niiden ratkaisukeinoksi hahmottuvat valtarakenteet. Nykyään ne pitävät yllä kiivasta tuotannon ja kulutuksen tahtia. Niin yksittäisten kuluttajien kuin poliitikkojen liikkumavara jää liian vähäiseksi, vaikka tahtoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen olisikin.

Tarvittavien muutosten suuruutta kuvaa hyvin luonnehdinta, jonka mukaan Kioton pöytäkirjan ilmastotavoitteet ovat ilmastopäästöjen tilastointiin liittyvän virhemarginaalin suuruusluokkaa. Tarvitsemme sekä kattavampaa ja luotettavampaa tietoa että paljon kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa.

Monimutkaisessa maailmassa päätösten lopullisia vaikutuksia ei aina osata ennakoida. Tammilehto suomii varsinkin suuryritysten vallankäyttöä ja kykyä kääntää ilmastopolitiikan rajoitteet omaksi edukseen. Yhteiskunnalliset kansalaisliikkeet Tammilehto taas näkee yksinomaan myönteisenä muutosvoimana. Nämä asetelmat ovat mustavalkoisia, mutta hyvän tietokirjan tapaan teos yllättää ja herättää lukijansa pohtimaan yhteiskunnan dynamiikkaa paljon laajemmin kuin pelkän ilmastopolitiikan kannalta.

Tammilehto nojaa laajaan aineistoon. Kirjan noin 250 sivusta kolmannes koostuu viitteistä ja lähdeluettelosta. Ongelmallista on, että tekstissä ei selvästi tuoda esiin, milloin tietolähteenä on tieteellinen tutkimus ja milloin erilaisten järjestöjen tuottama ei-tieteellinen materiaali. Tämä ei kuitenkaan ole suuri puute. Vaikka lukija ei loppuviitteitä jaksaisikaan kahlata läpi, antaa sujuva teksti kaikki tarvittavat ainekset keksiä vastaväitteitä tai hyväksyä Tammilehdon päätelmät.

Olli Tammilehto. Kylmä suihku. Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into Kustannus 2012

Tämä kirjaesittely ilmestyi Ympäristö-lehden numerossa 4/2013.

Lirauttajan logiikalla ei pitkälle pötkitä energiapolitiikassakaan

Energiakysymykset ovat nousemassa uudella tavalla politiikan ja talouden keskiöön. Tätä ilmensivät osuvasti liuskekaasun esiinmarssia koskeva Hesarin pääkirjoitussivun kolumni ja öljyhiekan hyödyntämistä käsitellyt sunnuntaisivujen artikkeli (HS 19.5.).

Uudet tekniikat ja energialähteet herättävät energiakeskustelussa paljon kiinnostusta. Kivihiilen korvaaminen liuskekaasulla voi näennäisesti pienentää energiantuotannon hiilidioksidipäästöjä ja hillitä ilmastonmuutosta. Hyvä ratkaisu liuskekaasu on kuitenkin vain housuunsa lirauttajan logiikalla. Hetken helpotusta seuraa entistäkin tukalampi olo.

Yhden fossiilisen polttoaineen korvaaminen toisella ei tuo pysyvää ratkaisua energiaongelmiin. Valitettavasti myöskään mikään uusiutuvista energialähteistä ei ole haitaton. Lupaukset haitattomista energialähteistä kannattaa unohtaa suosiolla.

Energiapolitiikassa tarvitaan jäntevää pitkän aikavälin päätöksentekoa, jossa päähuomio on energian tuotannon sijaan kulutuksessa. Parasta energiapolitiikkaa on energian käytön tehostaminen ja vähentäminen.

Maapallon väestön kasvaessa henkeä kohden lasketun energiakulutuksen on pienennyttävä, jotta kokonaisenergiankulutus pysyisi edes nykytasollaan. Globaalista oikeudenmukaisuusnäkökulmasta on selvää, että Suomen kaltaisissa maissa energiankulutuksen on vähennyttävä roimasti.

Energiapihit toimintatavat tarjoavat valtavia taloudellisia mahdollisuuksia. Edelläkävijät panostavat niiden kehittämiseen nyt, kun muut vielä miettivät keinoja viimeistenkin öljytippojen tiristämiseen maan uumenista.

Kirjoitus ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 21.5.2013