luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: energiapolitiikka

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Mainokset

Eroon itsekkäästä ydinpelosta

Energiapolitiikan yksi isoimmista kummallisuuksista on, että samaan aikaan kun Suomessa rakennetaan uusia ydinvoimaloita, ollaan Ruotsissa ja Saksassa sulkemassa aivan toimintakelpoisia ydinvoimaloita. Sekä rakentamista että sulkemista perustellaan ympäristöongelmien hallinnalla.

WP_20160606_20_12_29_Pro

Uusi tietokirja Musta hevonen – ydinvoima ja ilmastonmuutos antaa tukevia eväitä näiden kummallisuuksien ymmärtämiseen. Rauli Partasen ja Janne M. Korhosen kirjoittamassa kirjassa otetaan reippaasti ja perustellusti kantaa ydinvoiman puolesta. Perusväittämä on, että ydinpelot ovat liioiteltuja. Vain vähän hiilipäästöjä aiheuttavan, laajasti testatun ja riittävän turvalliseksi osoitetun teknologian mahdollisuuksia ei kannata jättää hyödyntämättä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Teos on ilahduttavan monipuolinen. Aluksi esitellään ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan energianjanon karut realiteetit. Viime vuosien ilmastopolitiikan edistymisestä huolimatta olemme matkalla kohti kuumentuvaa planeettaa. Näillä näkymin ei ole mitään varmuutta siitä, säilyvätkö yhteiskuntamme elinkelpoisina.

Kirjan toinen pääosio jäsentyy ydinvoimaa vastaan esitetyn kritiikin perusteella. Kirjoittajat ampuvat alas monia ydinvoiman vastustajien esittämiä väitteitä muun muassa ydinpolttoaineiden riittävyydestä, ydinjätteiden varastoinnista, ydinonnettomuuksien terveysriskeistä ja ydinvoiman taloudellisesta kannattavuudesta.

Ydinvoiman ja ydinaseiden yhteydet tuodaan myös esiin. Kiertotaloutta aivan parhaimmillaan on tappamiseen tarkoitetun uraanin kierrättäminen energiantuotantoon. Pelkoja rauhanomaiseen käyttöön tarkoitetun ydinmateriaalin leviämisestä terroristien tai itsevaltiaiden käsiin kirjoittajat pitävät liioiteltuina.

Kolmas pääosio on suomalaiseen keskusteluun erityisen tervetullutta yhteiskuntatieteellistä energiapohdintaa. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti mustavalkoisia stereotypioita, jotka esittävät ydinvoimayhtiöt lähtökohtaisesti pahoina suuryrityksinä ja uusiutuvan energian tuottajat puhtoisina pienyrittäjinä. Lisää syvyyttä ja varmastikin myös uusia sävyjä tähän kritiikkiin olisi tuonut surkuhupaisia piirteitä saanut Fennovoiman voimalan valmisteluprosessin läpikäynti.

Teos esittelee ydinvoimaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia kiihkottomasti. Fokus on ydinvoimassa, joten muiden energian tuotantomuotojen mahdollisuuksia ei esitellä yhtä perusteellisesti kuin eri ydinvoimateknologioita. Tämän takia uusiutuvien energiamuotojen mahdollisuuksista jää ehkä liian pessimistinen mielikuva. Toisaalta kirja tuo esiin sen, että uusien hyötöreaktorien myötä myös ydinenergia voitaisiin luokitella uusiutuvaksi.

Kirjan ehkä tärkein sanoma on se, että kun ydinvoiman vastustajien ja puolustajien kiistely käy kiihkeänä, huomio kiinnittyy vääjäämättä väärään paikkaan: ”Fossiilijätit nauravat koko matkan pankkiin, kun vähähiilisten vaihtoehtojen kannattajat ovat tukkanuottasilla keskenään.”

Rauli Partanen & Janne M. Korhonen (2016) Musta Hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos, Helsinki. 320 s.

Ilmastotaakat ovat mahdollisuuksia

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (HS 25.10.) toi mainiosti esiin sen, että voisimme keskittyä ilmasto- ja energiapolitiikassa päästöjen vähennystaakoista voivottelun sijaan mahdollisuuksiin, joita ilmastonsuojelu tarjoaa.

Mahdollisuuksiin keskittyminen on suomalaisille vaikeaa. Mieluummin hellimme myyttiä, jonka mukaan päästöjen vähentäminen on meille vaikeaa, koska täällä on tehty jo niin paljon. Pääkirjoituksessakin korostettiin sitä, että maataloudessa, liikennesektorilla, rakentamisessa ja jätteenkäsittelyssä on tehty paljon ja lisätoimet alkavat olla kalliita.

Miksi sitten Suomen maatiloilta löytyy vain muutama biokaasureaktori? Missä ovat puusta rakennetut nolla- tai plusenergiatalot?Meillä on huimia mahdollisuuksia vähentää liikenteen päästöjä esimerkiksi etätyötä tekemällä ja yhdyskuntarakennetta tiivistämällä. Jätteiden hyötykäytössäkin olemme aika laiskoja.

Vuosikymmen sitten Suomi saattoi olla ympäristöasioissa edelläkävijä, mutta viime vuosina olemme jääneet kärkimaiden kehityksestä jälkeen. Pahin taakkamme taitaakin olla pelko tarttua mahdollisuuksiin.

Kirjoituksen tiivistetty versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2014.