luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: ilmastonmuutos

Maaseudun tulevaisuus voi olla kuusijalkainen tai kiemurteleva

IMG_4444

Koleahko vappukeli 2017 Sastamalan maaseutumaisemassa

Kylmä loppukevät muistutti siitä, että elämme edelleen ilmaston armoilla. Maailmanlaajuisesti ilmasto lämpenee, mutta on mahdollista, että esimerkiksi Jäämeren alueen lämpeneminen vaikuttaa ilmavirtauksiin siten, että Suomi saa satunnaisesti niskaansa normaalia kylmempää ilmaa. Etelässä tuntuu kylmältä, kun pohjoisesta puhaltaa.

Lämmittävien kaasujen pitoisuudet ilmakehässä kasvavat edelleen, joten pakkasten sijaan viime vuosina ovat yleensä paukkuneet globaalit lämpöennätykset. Seurantatiedot kielivät Pohjoisnavan alueen kiihtyvästä lämpenemisestä ja jääpeitteen ennakoitua nopeammasta hupenemisesta. Säätilojen arvaamattomuus näyttää lisääntyvän.

Maanviljelijöille on itsestään selvää, että toimeen on tultava kehnojenkin kelien kanssa. Sisätiloissa 95 % ajastaan viettävälle kaupunkilaiselle tämä ei välttämättä ole ollenkaan selvää. Yksittäisen ihmisen on helppo paeta pahaa säätä sisätiloihin tai vaikka varata lomamatka mukavampaan ilmastoon. Yhteiskunta kokonaisuudessaan ei voi paeta ilmastoa ja sen muutoksia.

Ilmastonmuutos tulee haastamaan koko yhteiskuntamme selviytymiskyvyn. Haasteiden kirjo ulottuu sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä aina ilmastopakolaisiin ja globaaleihin talousriskeihin asti. Ilmastonmuutoksesta suoraan ja välillisesti seuraavia vaikeuksia ei enää voida kokonaan välttää, mutta niitä voidaan ennakoida, jolloin sopeutuminen sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Aktiivisille edelläkävijöille avautuu myös mahdollisuuksia.

Historiasta voidaan oppia

Ilmaston aiheuttamista hankaluuksista on selvitty Suomessa aiemminkin, mutta hinta on ollut kova. Tasan 150 vuotta sitten ilmasto koetteli kylmyydellään. Katovuosina joukoittain ihmisiä kuoli kulkutauteihin ja nälkään. Historiantutkija Juhani Piilonen kuvaa kurjuutta Sastamalan historia 3 -teoksessa: ”Joulun aikaan 1867 olivat käytössä kaikki mahdolliset hätäravintoaineet – oljet, ruumenet, herneenvarret, pettu, jäkälä ja sammalet.”

Suomen 1800-luvun lopun nälänhätää on pidetty Euroopan toistaiseksi viimeisenä suurena rauhan ajan väestökatastrofina. Sastamalassa yli 16 % ihmisistä menehtyi, koko Suomessa arviolta joka kymmenes. Surkeiden sääolojen lisäksi kurjuuden osasyynä oli valtiovallan hitaus, haluttomuus ja kyvyttömyys ennakoiviin toimiin. Hätäapuviljaa ei pystytty hankkimaan tarpeeksi, eikä saatua viljaa kyetty kuljettamaan hädänalaisille.

Katastrofista oli myös myönteisiä seurauksia. Maatalouden painopiste siirrettiin epävarmasta viljanviljelystä karjatalouteen. Myöhemmin tämä mahdollisti esimerkiksi voin viennin Pietariin ja maaseudun vähittäisen vaurastumisen. Osittain juuri suurten nälkävuosien ansiosta Suomen talous rakennettiin tukevasti neljän sorkan varaan.

Tulevaisuus todennäköisesti yllättää

Millainen sitten on maaseudun tulevaisuus muuttuvassa ilmastossa? Pystyykö karjatalous tarjoamaan vastauksia lämpenevän ilmaston haasteisiin? Merkit eivät ole kovin lupaavia. Nykyään karjatalous nähdään monesti pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna. Esimerkiksi karjatalouteen nivoutuvan biokaasun tuotannon ja käytön kehittäminen on Suomessa ollut ponnetonta, pitkälti muutamien aloitteellisten yksityisyrittäjien varassa.

Edellytykset karjatalouden määrätietoiselle kehittämiselle ovat kuitenkin hyviä verrattuna moniin muihin maailman kolkkiin. Vesipula ei todennäköisesti tuota karjankasvatukselle yhtä suuria haasteita kuin eteläisemmissä maissa ja laitumiakin riittää kohtuullisen paljon rouskutettavaksi. Osaamisen kehittämiseen ja pitkäjänteisten investointien tekemiseen on Suomessa paljon paremmat mahdollisuudet kuin levottomissa ja rutiköyhissä maissa.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että pelkän karjan varaan maaseudun tulevaisuus ei voi rakentua. Tulevaisuus voi hyvinkin olla kuusijalkainen tai kiemurteleva. Kehittelyvaiheessa oleva hyönteistalous on tulossa karjatalouden rinnalle ja luultavasti ohikin. Karjaan verrattuna sirkat tai toukat tarjoavat energiatehokkaamman ja ympäristöystävällisemmän tavan tuottaa ravintoa. Myös eettiset syyt suosivat hyönteisravintoa, vaikka ajatus suussa rapsahtavasta sirkasta voikin tuntua oudolta.

Kertaheitolla hyönteiset eivät karjaa korvaa, joten kummankin tuotantotavan kehittäminen on edelleen tarpeen. Erilaisia ravinnontuotantotapoja ei kannata nähdä toistensa vihollisina. Mahdollisimman monimuotoinen ravinnontuotanto on paras tae sille, ettemme enää joudu kohtaamaan nälkäkatastrofeja Suomessa. Ennakkoluulottoman kehitystyön avulla pystymme myös kehittämään uudenlaisia liiketoiminnan mahdollisuuksia maaseudulle.

Päivitys: kirjoitus on muokattu versio Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.6.2017 ilmestyneestä yliöstä.

Mainokset

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Merkittyjä eväitä ilmastonmuutoksen hillintään

Capture5

Ilmastolautanen. Kuva: M. Kaljonen.

Suomen hallitus on asettanut monia kovia tavoitteita työlleen. Yksi tavoitteista on, että ruoantuotannon kannattavuus on hallituskauden aikana noussut ja kauppatase parantunut 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kova.

Ruoantuotannon kannattavuuden määrää viime kädessä kuluttaja. Erilaiset laatumerkinnät ovat yksi tapa vakuuttaa kuluttajat siitä, että kotimaisesta ruoasta kannattaa maksaa. Luotettaviksi koetut merkinnät voivat auttaa myös elintarvikkeiden viennissä ulkomaille.

Merkintöjä on jo moneen lähtöön. Kotimaisuudesta kertovia merkkejä käytetään Suomessa aktiivisesti ja paikallisesti omaleimaiselle tuotteelle voi saada jopa EU:n suojaaman alkuperänimityksen. Näiden rinnalle on kehitetty erilaisia ruoan ympäristövaikutuksiin liittyviä merkkejä, hiilijalanjäljistä luomumerkkeihin. Yksi tuoreimmista tulokkaista on ravintoloille tarkoitettu ”ilmastovalinta”-merkki. Ravintolaruokailussa ruoan alkuperään onkin kiinnitetty huomiota yllättävän vähän.

Tutkimme ilmastovalintamerkinnän käyttöönottoa Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintolassa. Tutkimuksemme osoitti, että merkinnöillä voi olla vaikutusta, mutta ihmeratkaisuja nekään eivät tarjoa. Yksittäinen merkintä hukkuu helposti informaatiotulvaan eikä siksi herätä ruokailijan kiinnostusta. On tärkeää suunnitella viestinnän yksityiskohdatkin niin, että merkistä saadaan täysi teho irti.

Eräs havaitsemamme ongelma ilmastovalintamerkissä oli se, että merkinnän tiukkojen kriteereiden takia ravintolan keittiö ei pystynyt hyödyntämään läheskään kaikkia normaalisti käytettyjä raaka-aineita. Merkin saadakseen ruoka-annoksen aiheuttamien ilmastopäästöjen pitää olla vähintään neljänneksen vastaavaa tavanomaista annosta vähäisemmät. Esimerkiksi naudanliha on tämän takia suljettu kokonaan pois sallittujen raaka-aineiden listalta. Armoa ei saa edes niittylaidunnuksen voimalla kasvanut luomunauta.

Merkinnällä pitää olla riittävän tiukat kriteerit, jotta se olisi uskottava. Toisaalta merkin käyttökelpoisuus vaatii, että kriteerit eivät saa olla liian kahlitsevia. Joskus tiukat kriteerit voi johtaa jopa epätoivottuihin vaikutuksiin. Ilmastomerkinnän saa helpoiten kirkaslieminen kasviskeitto, minkä takia merkintä voi kytkeytyä mielikuviin valjusta ja mauttomasta kasvisruoasta.

Tutkimuksemme perusteella merkinnän kriteereitä pitää kehittää edelleen. Ravintoloissa olisi myös käyttöä nykyistä paljon laajemmalle valikoimalle ilmastoystävällisiä raaka-aineita.

Ilmastomerkintä ei ota kantaa siihen, ovatko raaka-aineet kotimaisia vai ulkomaisia. Kotimainen elintarvike ei itsestään selvästi ole ilmastoystävällisin vaihtoehto, sillä kuljetusten osuus kasvihuonekaasujen päästöistä on usein suhteellisen pieni.

Kuljetusten vähäinen merkitys on myös mahdollisuus kotimaiselle tuotannolle. Jos pystymme tuottamaan elintarvikkeet vähäpäästöisesti kotimaassa, ei niiden kuljettaminen ulkomaille tuota suurta päästölisäystä. Ja jos vielä pystymme viestimään vähäpäästöisyydestä vakuuttavasti ja kiinnostavasti, olemme yhden ison askeleen lähempänä hallituksen tavoitteiden toteutumista.

Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt Maaseutupolitiikan blogissa

Mikä olisi oikea määrä ympäristöpuhetta?

Ympäristöasioista paasataan joidenkin mielestä aivan liikaa, toisten mielestä niistä ei puhuta alkuunkaan tarpeeksi. Mutta tiedämmekö miten paljon ympäristökysymykset ovat esillä julkisessa keskustelussa?

Viestinnän tutkijat ovat kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota ympäristöuutisoinnin kokonaismäärään ja ympäristökeskustelun pitkän aikavälin kehitykseen. Useimmat tutkimukset ovat tarkastelleet yksittäisistä ympäristökysymyksistä lyhyellä aikavälillä käytyä keskustelua.

Tutkijoiden vähäinen kiinnostus kokonaiskuvien muodostamiseen johtuu ainakin osin siitä, että laaja-alainen tutkimusote soveltuu huonosti nykyiseen erikoistumista suosivaan tutkimuskulttuuriin. Tutkijalle on kannattavampaa pureutua johonkin mahdollisimman tarkasti rajattuun yksittäiseen tapaukseen, vaikkapa keskusteluun Turun tekopohjavesihankkeen ympäristöriskeistä, kuin ryhtyä selvittämään kaikenkattavasti ympäristöasioiden käsittelyä yhteiskunnassa.

Viime vuosina mediatutkijoita on kiinnostanut erityisesti ilmastonmuutos.

Sanomalehtien uutisointi ilmastonmuutoksesta eri maanosissa

Sanomalehtien uutisointi ilmastonmuutoksesta eri maanosissa. Lähde:  McAllister ym. 2015

Ilmastonmuutos on eittämättä tärkeä kysymys, joten siihen keskittyminen on sinänsä perusteltua. Ympäristöongelmat ovat kuitenkin monisäikeisiä ja liittyvät aina lukemattomin tavoin sekä toisiinsa että muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämän takia yksittäisen ongelman tarkastelu erillään laajemmasta keskustelusta voi johtaa harhaanjohtaviin tulkintoihin, jotka pahimmillaan vievät yhteiskuntapolitiikkaa väärään suuntaan.

Ympäristökysymysten laaja-alainen tarkastelu on menetelmällisesti vaikeaa. On vaikea hahmottaa edes sitä, mitkä asiat kuuluvat ympäristökeskusteluun. Ympäristöongelmia löytyy kirjaimellisesti kaikkialta maan ja taivaan väliltä. Ja tämäkin on vähättelyä, sillä avaruusromun aiheuttamat ongelmat ja kaivostoiminnan ympäristövaikutukset laajentavat ympäristönsuojelun piiriä konkreettisesti kumpaankin suuntaan.

Ympäristönsuojelun määrittelyn vaikeus tuli esiin muun muassa Tampereen yliopiston kartoituksissa, joissa selvitettiin eri aiheiden näkyvyyttä kotimaan mediassa vuosina 2008, 2010 ja 2012. Näissä kartoituksissa arvioitiin, että 9-10 % uutisotsikoista käsitteli ympäristöaiheita. Osuus säilyi varsin vakaana vuodesta toiseen. Suurehkolta tuntuva luku selittyy sillä, että ympäristökysymyksiksi laskettiin väljästi myös energiaa, liikennettä ja asumista käsitteleviä uutisia.

Useimmissa muissa tutkimuksissa on käytetty tiukempaa ympäristökysymyksen määritelmää, ja ympäristökeskustelun osuus on siksi jäänyt pienemmäksi. Esimerkiksi Laura Juntusen selvityksen mukaan kotimaisten medioiden uutisoinnista 1,2 % käsittelee ympäristöä, luontoa tai eläimiä. Tämä tulos perustui sanomalehtien ja televisiouutisten sekä uutistoimistojen materiaalien tarkasteluun viiden päivän tarkastelujaksoon toukokuussa 2010.

Ympäristökysymyksen määrittelyn lisäksi epävarmuutta tuloksiin tuo myös se, mitä tiedonlähteitä otetaan mukaan. Emme tiedä varmuudella edes sitä, keskustellaanko sanomalehdissä ympäristöasioista enemmän kuin televisiossa tai radiossa. Sosiaalisen median ”kuplat” vaikeuttavat tulkintaa entisestään. Joissakin verkostoissa ja keskustelufoorumeilla ympäristöasiat ovat esillä koko ajan, toisissa eivät ollenkaan.

Eri maiden vertailuja on tehty vain vähän eikä myöskään paikallisen, kansallisen ja ylikansallisen tason keskusteluja ole juurikaan vertailtu. Yhdysvaltoja koskevien selvitysten mukaan ympäristöuutisoinnin vuosittainen määrä jäi viime vuosikymmenen lopulla enimmilläänkin alle kahteen prosenttiin kaikesta uutisoinnista. Ajoittaiset vaihtelut ovat kuitenkin suuria, sillä esimerkiksi suuret ympäristöonnettomuudet tai kansainväliset kokoukset voivat herättää paljon hetkittäistä huomiota. Esimerkiksi vuonna 2009 Kööpenhaminan ilmastokokous sai paljon medianäkyvyyttä.

Tuoreimpien tietojen mukaan ympäristöasioiden käsittely Yhdysvaltojen mediassa lisääntyi miltei viidenneksellä vuosien 2013 ja 2014 välillä. Ympäristöuutisointi lisääntyi erityisesti kansallisilla TV-kanavilla, mutta silti alle prosentti niiden uutisotsikoista keskittyi ympäristökysymyksiin. Tähän tarkasteluun otettiin mukaan kymmenen keskeiseksi arvioitua ympäristökysymystä, joista ilmastonmuutos oli eniten näkyvillä. Vain noin 14 % ilmastonmuutoksen mainitsevista jutuista keskittyi ilmastokysymyksiin. Useimmissa jutuissa ilmastokysymykset olivat siis vain sivujuonteena. Ympäristökysymysten painoarvosta kertoo paljon se, että luonnon monimuotoisuutta käsiteltiin käytännössä saman verran kuin laulajatähti Beyoncéa.

Ympäristökysymykset ovat vain harvoin ykkösaiheita muissakaan maissa. Helsingin yliopistolle valmistuneen gradututkimuksen mukaan Venäjän lehdistössä käsiteltiin vuonna 2013 presidentti Putinia noin 68 kertaa useammin kuin ilmastokysymyksiä. Tämä kuvastanee pikemminkin valtion johtomiehen kuin ilmastonmuutoksen asemaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi alkoholismia käsiteltiin 2,0 ja työttömyyttä 6,7 kertaa useammin kuin ilmastokysymyksiä.

Suomessakaan ei liene suurempaa syytä röyhistellä rintaa. Omien alustavien tulosteni mukaan ilmastokysymykset olivat esillä noin puolessa prosentissa Helsingin Sanomien vuosien 1990–2014 jutuista. Näistä jutuista noin neljäsosa keskittyi ilmastonmuutokseen tai ilmastopolitiikkaan. Toista tarkastelemaani ympäristöongelmaa, vesistöjen rehevöitymistä, käsitteli samalla 25 vuoden jaksolla promille Helsingin Sanomien jutuista.

Tässä esiteltyjen lukujen vertailuun on syytä suhtautua varsin varovaisesti, sillä eri tutkimuksissa on noudatettu erilaisia tiedon keräämisen ja analysoinnin tapoja. Ympäristöpolitiikan ja asiallisen tiedeviestinnän tueksi tarvittaisiin luotettava kokonaiskuva ympäristökeskustelun nykytilasta ja muutoksista viime vuosikymmenten aikana. Ensiapua saataisiin kokoamalla mahdollisimman kattavasti yhteen vertailukelpoiset ydintulokset erilaisista tapaustutkimuksista, selvityksistä ja opinnäytteistä.

Kylmä suihku virkistää

Helvetti on tulossa, otsikoi pitkän linjan kansalaisaktivisti ja ympäristöfilosofian tutkija Olli Tammilehto kirjansa Kylmä suihku avausluvun. Tammilehto ei elättele turhia toiveita ilmastonmuutoksen välttämisestä. Lähtökohdakseen hän ottaa sen, että ihmisen aiheuttamat muutokset ilmastossa ovat nykytiedon valossa väistämättömiä. Kyse on vain muutosten suuruudesta.

Kirjassa esitellään tiiviisti erilaisia ilmastonmuutoksen hillintäkeinoja ja niiden puutteita. Helppoja ratkaisuja ei löydy. Esimerkiksi ydinvoimaa Tammilehto luonnehtii nettoenergian käsitteen avulla monimutkaiseksi tavaksi käyttää öljyä. Köyhtyvien uraaniesiintymien hyödyntäminen sekä voimaloiden rakentaminen ja jälkihoito vie pahimmillaan yhtä paljon muuta energiaa kuin ydinvoimalasta saadaan ydinsähköä. Päästöjen vähentäminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä planeetan ilmastolle tuskin löytyy säätösauvaa. Ilmaston keinotekoisen viilentämisen tekniikat ovat epävarmoja ja riskit suuria.

Ilmasto-ongelmien perimmäiseksi syyksi ja myös niiden ratkaisukeinoksi hahmottuvat valtarakenteet. Nykyään ne pitävät yllä kiivasta tuotannon ja kulutuksen tahtia. Niin yksittäisten kuluttajien kuin poliitikkojen liikkumavara jää liian vähäiseksi, vaikka tahtoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen olisikin.

Tarvittavien muutosten suuruutta kuvaa hyvin luonnehdinta, jonka mukaan Kioton pöytäkirjan ilmastotavoitteet ovat ilmastopäästöjen tilastointiin liittyvän virhemarginaalin suuruusluokkaa. Tarvitsemme sekä kattavampaa ja luotettavampaa tietoa että paljon kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa.

Monimutkaisessa maailmassa päätösten lopullisia vaikutuksia ei aina osata ennakoida. Tammilehto suomii varsinkin suuryritysten vallankäyttöä ja kykyä kääntää ilmastopolitiikan rajoitteet omaksi edukseen. Yhteiskunnalliset kansalaisliikkeet Tammilehto taas näkee yksinomaan myönteisenä muutosvoimana. Nämä asetelmat ovat mustavalkoisia, mutta hyvän tietokirjan tapaan teos yllättää ja herättää lukijansa pohtimaan yhteiskunnan dynamiikkaa paljon laajemmin kuin pelkän ilmastopolitiikan kannalta.

Tammilehto nojaa laajaan aineistoon. Kirjan noin 250 sivusta kolmannes koostuu viitteistä ja lähdeluettelosta. Ongelmallista on, että tekstissä ei selvästi tuoda esiin, milloin tietolähteenä on tieteellinen tutkimus ja milloin erilaisten järjestöjen tuottama ei-tieteellinen materiaali. Tämä ei kuitenkaan ole suuri puute. Vaikka lukija ei loppuviitteitä jaksaisikaan kahlata läpi, antaa sujuva teksti kaikki tarvittavat ainekset keksiä vastaväitteitä tai hyväksyä Tammilehdon päätelmät.

Olli Tammilehto. Kylmä suihku. Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into Kustannus 2012

Tämä kirjaesittely ilmestyi Ympäristö-lehden numerossa 4/2013.

Ilmastokeskustelun (ruumiin)avaus

Uutisointi ilmastonmuutoksesta on viime vuosina vähentynyt roimasti, vaikka tutkimus on entistä vankemmin osoittanut ongelman todelliseksi ja nykyistä paljon pontevamman ilmastopolitiikan välttämättömäksi. Ilmastokeskustelun huuma alkoi maailmalla vuonna 2006 ja lopahti Kööpenhaminan ilmastokokoukseen 2009. Joidenkin mielestä ilmasto oli tuolloin otsikoissa kyllästymiseen asti. Yhdysvaltalainen tutkija Max Boykoff asettaa kuitenkin ympäristöuutisoinnin mittasuhteisiinsa: terveyteen ja lääketieteeseen, talouteen, rikoksiin ja politiikkaan verrattuna ilmastokysymysten saama mediahuomio jäi loppujen lopuksi vähäiseksi.

Boykoff on uutterasti julkaiseva ympäristöviestinnän ja -politiikan tutkija, joka on keskittynyt erityisesti ilmastokeskusteluun. Kirjassaan Who speaks for the climate? hän vetää yhteen oman työnsä tuloksia vuosikymmenen ajalta ja esittelee laajasti myös muuta aihepiiriin liittyvää tutkimusta. Kirjan empiirisenä ytimenä ovat laajat sanomalehtiaineistot 50 sanomalehdestä ja 20 eri maasta. Jatkuvasti päivittyvä yleiskuva aineistosta löytyy Coloradon yliopiston verkkosivulta. Aineistoa analysoidessaan Boykoff keskittyy Yhdysvaltain ja Ison-Britannian uutisointiin, vaikka toteaakin, että tutkimuksen painottuminen angloamerikkalaiseen keskusteluun voi tuottaa väärin painottuneita tulkintoja.

Esimerkiksi niin sanottujen ilmastoskeptikoiden asema korostuu turhankin paljon, jos huomio kiinnitetään vain Yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Manner-Euroopassa, Suomi mukaan lukien, skeptikot ovat näkyneet laatulehtien uutisissa melko vähän. Sen sijaan Yhdysvalloissa yksittäiset skeptikot ja erityisesti ilmastopolitiikan tiukentamista vastustavat ajatushautomot ovat olleet näkyviä toimijoita. Ne ovat vaikuttaneet keskusteluun erityisesti horjuttamalla ilmastotutkimuksen uskottavuutta ja korostamalla ilmastopolitiikan kustannuksia.

Kirjassaan Boykoff luo yleiskuvan ilmastouutisointiin – ja tiedeuutisointiin yleisemminkin – vaikuttavista tekijöistä. Hän pohtii sitä, ketkä ilmastosta pääsevät puhumaan ja miten viestit muokkaantuvat mediateollisuuden rattaissa. Taustavireenä on median muutos yksisuuntaisesta joukkoviestinnästä monikanavaiseen ja moniääniseen sosiaaliseen mediaan.

Tiedeviestinnässä yleinen lähtökohta on ollut se, että huonot päätökset johtuvat yksinkertaisesti päätöksentekijöiden tiedonpuutteesta. Boykoff ei usko tähän lääkeruiskumallin, jonka mukaan uutisoinnissa voidaan yksisuuntaisesti välittää objektiivista tietoa politiikoille tai suurelle yleisölle. Hän toteaa riittämättömäksi myös demokratiamallin, jossa tiede on yksi julkiseen keskusteluun osallistuva ja päätöksentekoon vaikuttava taho. Näiden sijaan kyse on tiedeviestinnän kolmannesta vaiheesta, jota luonnehtii eri mittakaavat ja toimijat yhdistävä vaikutusten ja vastavaikutusten verkosto.

Boykoffin perusnäkemys on, ettei mikään yksittäinen seikka selitä sitä, mikä aihe nousee julkisuudessa esiin. Kyse on eri toimijoiden ja toimintalogiikoiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Tämä vuorovaikutus selittää esimerkiksi sen, miksi ilmastonmuutoksen kaltainen vaikeasti hahmotettava ja hitaasti etenevä kehityskulku ylipäätään saattoi päästä esiin nopeassa uutisjuoksussa. Ilmasto itsessään muuttuu niin hitaasti, ettei se voi olla uutisoinnin aiheena. Sen sijaan ilmastosta puhutaan tutkimustiedon, Al Goren kaltaisten yksittäisten toimijoiden, poikkeuksellisten sääilmiöiden, energiapolitiikan ja monien muiden ilmiöiden kautta. Osin kyse on sattuman sanelusta, sillä muiden suurten uutisaiheiden puutteella oli oma osuutensa ilmastokysymysten esiinnousussa.

Monet tekijät vaikuttavat myös siihen, miten tietystä aiheesta keskustellaan julkisuudessa. Esimerkiksi uhkia korostavaa ilmastouutisointia ei voi typistää pelkästään ilmastokiihkoilijoiden vihervasemmistolaisen salaliiton seuraukseksi, vaikka nettikeskusteluissa tällaisiakin näkemyksiä esitetään. Boykoffin mukaan oleellista on, että sekä skeptikoiden että ympäristöaktivistien yksioikoiset näkemykset pääsevät paremmin esiin kuin ehdolliset ja epävarmuuksia korostavat tutkimustulokset. Pieneen tilaan pakatuissa uutisissa ei jää tilaa lukuisten epävarmuuksien tai vaihtoehtojen pohtimiseen, varsinkaan jos tämä vesittää dramaattisia ja otsikoissa varmoina esitettyjä väittämiä.

Epävarmuudet ovat sekä ilmastotutkimuksen että julkisen keskustelun ydinkysymys. Yhdysvaltain uutisoinnissa epävarmuuksia on käsitelty ennen muuta rakentamalla kaksiulotteisia vastakkainasetteluja skeptikoiden ja valtavirran ilmastotutkijoiden välille. Tämä on luonut paikkaansa pitämättömän mielikuvan, jonka mukaan ihmisen aiheuttama ilmaston muuttuminen olisi epävarma olettamus, josta tutkijat kiistelevät tasavertaisesti.

Tasapuolista uutisointia on perusteltu journalistisen reiluuden ihanteella, jossa kiistan eri osapuolten edustajien tulee saada näkemyksensä esiin. Raadollisemman tulkinnan mukaan erimielisyyksiä hakemalla ja niitä korostamalla uutisista saadaan kiinnostavampia. Boykoffin tärkeä huomio on se, että eri näkemysten näennäisesti puolueeton esittely on myös vaivaton tapa tehdä uutinen. Tällöin toimittaja välttyy aikaa vievältä aiheeseen perehtymiseltä ja osapuolten perustelujen pitävyyden pohdinnalta.

Toimitusten työtahdin kiihtyminen on yksi ilmastouutisointia vaikeuttava tekijä. Neljännes yhdysvaltalaisten uutistoimitusten väestä irtisanottiin viime vuosikymmenellä ja ympäristöasioiden kaltaisiin erityiskysymyksiin keskittyneiden toimittajien määrä vähentyi erityisen tuntuvasti. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana viikoittaista tiedepalstaa julkaisevien sanomalehtien määrä on vähentynyt miltei kahdella kolmasosalla. Näyttääkin siltä, että journalistien mahdollisuudet epävarmuuksien käsittelyyn heikkenevät samaan aikaan kun monialainen ilmastotutkimus tuo esiin yhä hienosyisempiä epävarmuuksia.

Boykoff on omistanut kirjansa vuonna 2010 kuolleelle Stephen Schneiderille, joka oli yksi aktiivisimmista julkiseen keskusteluun osallistuneista ilmastotutkijoista. Tutkijoiden osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvittaisiin nykyään entistäkin enemmän, mutta monet tutkijat käpertyvät kammioihinsa peläten ajanhukkaa ja väärinkäsityksiä, joita syntyy, kun tuloksia esittelevät aihepiirin huonosti tuntevat kiireiset yleistoimittajat. Harva tutkija myöskään nauttii tulostensa joutuessa tarkoituksellisen vääristelyn kohteeksi lehtien ja internetin mielipidepalstoille. Boykoff kuitenkin huomauttaa, että nämä pelot voivat olla liioiteltuja, sillä aktiivisesti keskusteluun osallistuneiden tutkijoiden kokemukset ovat usein myönteisiä. Esimerkiksi tutkijoiden omat blogit vievät parhaimmillaan eteenpäin sekä julkista keskustelua että tutkimusta.

Vaikka Boykoff tuo esiin rakentavan julkisen keskustelun tarpeen, jää kirjasta melko pessimistinen jälkimaku. Laadukkaan tiedejournalismin tekemisen mahdollisuudet sanomalehdissä ja televisiossa näyttävät vääjäämättä kaventuvan jatkossakin, eikä vielä tiedetä millaisia uhkia ja mahdollisuuksia viestinnän sähköisessä tulevaisuudessa häämöttää.

Maxwell T. Boykoff (2011). Who speaks for the climate? Making sense of media reporting on climate change. Cambridge University Press, Cambridge.

Tämä kirja-arvio on ilmestynyt Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa 4/2012. Kyseisessä lehdessä ilmestyi myös kolme puheenvuoroa, joista konkreettisesti käy ilmi ilmastonmuutosta käsittelevän keskustelun kitkaisuus.

Rakentavan ilmastouutisoinnin jäljillä

Ilmastonmuutos on viime vuosina herättänyt paljon huolta, mutta uutisointia on myös moitittu ilmastoriskien liioittelusta. Tutkimustietoon pohjautuvalle rakentavalle kriittisyydelle on ilmastokeskustelussa selvä tarve. Journalismikritiikin vuosikirjassa 2012 ilmestyneessä ”MOTkotusta ilmastonmuutoksesta” -artikkelissa pureudun rakentavan kriittisyyden haasteeseen. Konkreettisena esimerkkinä käytän YLEn MOT-ohjelman ilmastonmuutosta käsittelevää jaksoa.

Artikkelissa ruodin erityisesti tapoja, joiden kautta ohjelma nosti yksipuolisesti esiin tietyn tyyppisiä näkemyksiä. Päätelminä esitän mm. seuraavaa: Ilmastonmuutos on moniulotteinen ja pitkäkestoinen ongelma. Pelkkä väärinkäytöksiä paljastava ja ongelmia etsivä kriittinen journalismi ei vie siihen liittyvää keskustelua riittävästi eteenpäin. Tarvitaan myös toimintamahdollisuuksia avaavaa, rakentavan kriittistä journalismia, jossa nostetaan monipuolisesti esiin uusia tai unohtuneita ratkaisumahdollisuuksia.

Avarakatseiselle journalismille riittää vastattavaa: Miksi Suomessa ei ole kehitetty määrätietoisesti maatilojen biokaasun tuotantoa, jonka avulla voitaisiin tuottaa uusiutuvaa energiaa, käsitellä jätteitä ja helpottaa vesien rehevöitymisongelmia? Miksi suuren pinta-alan ja harvan asutuksen maassa on hajautetun energiantuotannon sijaan keskitytty ydinvoiman kaltaisiin keskitettyihin energiantuotannon ratkaisuihin? Oliko taannoinen autoverouudistus tehokas tapa vähentää liikenteen päästöjä, kun verotuksen työmatkavähennyksillä samaan aikaan kannustetaan autoiluun? Mikä pidättelee puurakentamista? Kärsivätkö tai hyötyvätkö jotkut kohtuuttomasti ilmastopolitiikan tehottomuudesta tai politiikan tehostamisesta?

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ei edelleenkään ole mielipidekysymys, vaan tieteellinen tosiasia. Tiede on määritelmällisesti itseään korjaavaa, joten on periaatteessa mahdollista, että ilmastotutkijoiden enemmistö on väärässä. Kyseessä olisi kuitenkin evoluutioteorian kumoutumisen kaltainen tieteellinen mullistus. Näin epätodennäköistä jymyuutista ei käytännössä kannata odottaa. Tämän toivoisi olevan selvä lähtökohta niin tavallisille kansalaisille kuin kriittisille journalisteillekin. Toisaalta, evoluutioteorian tueksi on kertynyt tutkimusta jo yli 150 vuotta, mutta epäilijät ovat yhä vahvoja uskossaan.

Kahlaa muuttuvaan ilmastoon

Heurekan uutta ilmastoaiheista näyttelyä ei voi syyttää ainakaan kuivaksi. 17.2. avautuneessa KlimaX-näyttelyssä loiskutellaan nilkkoihin ulottuvassa vedessä. Osa vedestä on peräisin näyttelysaliin tuodusta ja hiljalleen sulavasta isosta jääkuutiosta. Merien pinnannousu on syystäkin yksi pelätyimmistä ilmastonmuutoksen seurauksista.

Vaikka näyttely pitää kirjaimellisesti kahlata läpi, ikävystymään ei pääse. Ilmastonmuutoksen syyt ja seuraukset esitellään tiiviisti ja konkreettisesti. Perusviesti on, ettei muutosta enää voi estää, mutta sitä pitää hillitä ja muutoksiin voi sopeutua.

Näyttely sopii kaikenikäisille. Perheen pienimmille tarjolla on muun muassa Katti Matikaisen pohdiskelua hiiridioksidin osuudesta ilmastonmuutokseen, kun vanhemmat voivat keskittyä vaikkapa ilmastotutkijoiden aikojen saatossa käyttämien mittalaitteiden tarkasteluun, nostalgisoida vanhojen ilmastoaiheisten TV-ohjelmien äärellä tai tutkia kekseliästä pulloinstallaatiota kasvihuonekaasujen lähteistä.

Pitempää oleilua varten kannattaa mukaan varata villasukat, sillä lattialla vellova vesi voi kylmettää varpaat. Omia saappaita ei tarvita, sillä Heureka on varannut kävijöille keltaisia kumisaappaita joka kokoon.

Ilmastoaiheet ovat näkyvästi esillä myös tulevaisuuden kaupunkia monipuolisesti esittelevässä 20X0-näyttelyssä. Molemmat Heurekan näyttelyt ovat avoinna 27.1.2013 asti.