luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: ilmastopolitiikka

Ilmastostrategian vaikutusten nieleskelyä

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että  ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja  tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta,  hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka jää tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Mainokset

Kukapa vastustaisi turhan sääntelyn vähentämistä?

Turhien lakien ja kahlitsevien määräysten perkaustalkoisiin on ilmoittautunut monia innokkaita osallistujia. Listoja tarpeettomista säädöksistä on kerätty niin poliittisten puolueiden, median kuin yritystenkin toimesta. Vaalien alla keskustelu aiheesta kiihtyy.

Kukapa vastustaisi turhasta luopumista. Ongelma vain on, että turhuutta on vaikea määritellä vedenpitävästi. On helppoa listata säädöksiä tai määräyksiä, jotka tietyllä hetkellä ja jostakin näkökulmasta tuntuvat tarpeettomilta tai jopa haitallisilta. Paljon vaikeampaa on yrittää ymmärtää, millaisia ovat säädösten pitkän aikavälin vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Viimeaikaista sääntelykeskustelua on leimannut moraalinen närkästys, jonka mukaan ihmisten vapautta kahlehditaan tarpeettomasti. Tällainen kysymys ohjaa kuitenkin harhaan, sillä yhteiskunnallisessa sääntelyssä ensisijainen näkökulma ei ole yksittäisen ihmisen oikeus tehdä haluamiaan – viisaita tai tyhmiä – päätöksiä. Kyse on yhteisen edun ja yhteiskunnan toimintaedellytysten turvaamisesta, jopa vuosisatojen aikajänteellä.

Kotimainen keskustelu turhasta sääntelystä luo mielikuvan siitä, että Suomessa olisi poikkeuksellisen paljon erilaisia määräyksiä, sääntöjä ja kieltoja. Tämä mielikuva ei ole kovin uskottava. Lakeja meillä toki on paljon, mutta säädöspohjan laajentuminen on yleismaailmallinen ilmiö. Suomi ei tässä suhteessa ole erityinen poikkeus. Väestönkasvun, kaupungistumisen ja teknisen kehityksen takia yhteiskunnat muuttuvat monimutkaisemmiksi, jolloin sujuvan yhteiselon turvaamiseksi tarvitaan entistä enemmän sääntöjä.

Myös kansainvälistyminen ja ylikansallisten ongelmien hallinta vaativat yhteisten menettelytapojen ja sopimusten kehittämistä. Emme enää pääse pakoon edes Impivaaran korpeen, vaikka yhteiset säännöt karvailta tuntuisivatkin.

Monimutkaistumisen ohella tärkeä syy säädösten lisääntymiseen on elintason kohentuminen. Esimerkiksi melua koskeva lainsäädäntö kehitettiin 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun ihmisten elintaso kohosi, eivätkä he enää sietäneet meluhaittoja entiseen tapaan. Kolmas syy on tiedon lisääntyminen. Nykyään tiedämme, että melu on vakavasti otettava terveysriski, vaikka korvia särkevää koneiden jyskettä ja moottoreiden jyrinää aikoinaan ihannoitiinkin edistyksen osoittimina.

Ilmastopolitiikkaan liittyvä sääntely osoittaa ehkä parhaiten tiedon merkityksen. Nimenomaan tutkimustieto on nostanut ilmastonmuutoksen maailmanlaajuiseksi huolenaiheeksi. Osa päätöksentekijöistä on ottanut tämän tiedon vakavissaan. Sen sijaan joidenkin mielestä tutkimustiedon perusteella ei saisi rajoittaa ihmisten ja yritysten toimintavapautta. Ei vaikka tutkimusnäyttö ilmastonmuutoksen haitoista on vuosi vuodelta vankempaa.

Turhaa sääntelyä ja byrokratian valtaa vastaan käymällä on helppo ansaita sankarin sädekehä. Tuikeita tuomioita byrokratialle latelee esimerkiksi Matti Wiberg pamfletissaan Julkea sektori. Hän tuo ansiokkaan selväsanaisesti esiin sen, että verovaroin rahoitettu byrokratia pyrkii pitämään kiinni aiemmasta rahoituksestaan siinä missä kaikki muutkin toimijat. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki vaatimukset byrokratian ja sääntelyn vähentämiseksi olisivat oikeutettuja.

Vähentämisvaatimukset eivät läheskään aina perustu pelkkään pyyteettömään haluun edistää yhteistä hyvää. Ylisääntelystä puhuminen on myös keino, jonka avulla halutaan päästä eroon itselle epämieluisista määräyksistä, tai ainakin välttää uudet hankalat tai kalliiksi tulevat velvoitteet. Tällöin kyse on taloudellisten etujen turvaamisesta tai poliittisen vallan pönkittämisestä raadollisimmillaan.

Kun säädöksiä on paljon, osa niistä toimii väistämättä huonosti. Tästä huolimatta vain harvat uudet säädökset ovat niin epäonnistuneita, että ne pahentavat tilannetta entiseen verrattuna. Tyypillisempää on, että säädös täyttää ainakin kohtuullisesti aiotun tarkoituksensa, mutta tuottaa samalla odottamattomia sivuvaikutuksia. Nämä vaikutukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä. Esimerkiksi ilmastopolitiikan sivuvaikutuksena energian tuotantovarmuus voi parantua ja meluntorjunta saattaa auttaa myös luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä.

Taikatemppuihin ei kannata uskoa. On epätodennäköistä, että yhteiskunta lähtisi kehittymään suotuisimpaan mahdolliseen suuntaan vain säädöksiä vähentämällä. Emme tarvitse vähemmän, vaan parempia säädöksiä. Keskusteluun tulisi nostaa esimerkkejä sujuvasta sääntelystä ja normien järkevästä tulkinnasta. Hyvien esimerkkien kautta sääntelyä voidaan kehittää sellaisillakin aloilla, joissa ongelmia on. Huonon sääntelyyn ja pelkkiin epäonnistumisiin keskittymällä luomme herkästi vain uusia epäonnistumisia.

Kirjoitus on reippaasti tiivistetty versio Kanava-lehdessä ilmestyneestä katsausartikkelista (Kanava 1/2015, ss. 38-40).

Ilmastotaakat ovat mahdollisuuksia

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (HS 25.10.) toi mainiosti esiin sen, että voisimme keskittyä ilmasto- ja energiapolitiikassa päästöjen vähennystaakoista voivottelun sijaan mahdollisuuksiin, joita ilmastonsuojelu tarjoaa.

Mahdollisuuksiin keskittyminen on suomalaisille vaikeaa. Mieluummin hellimme myyttiä, jonka mukaan päästöjen vähentäminen on meille vaikeaa, koska täällä on tehty jo niin paljon. Pääkirjoituksessakin korostettiin sitä, että maataloudessa, liikennesektorilla, rakentamisessa ja jätteenkäsittelyssä on tehty paljon ja lisätoimet alkavat olla kalliita.

Miksi sitten Suomen maatiloilta löytyy vain muutama biokaasureaktori? Missä ovat puusta rakennetut nolla- tai plusenergiatalot?Meillä on huimia mahdollisuuksia vähentää liikenteen päästöjä esimerkiksi etätyötä tekemällä ja yhdyskuntarakennetta tiivistämällä. Jätteiden hyötykäytössäkin olemme aika laiskoja.

Vuosikymmen sitten Suomi saattoi olla ympäristöasioissa edelläkävijä, mutta viime vuosina olemme jääneet kärkimaiden kehityksestä jälkeen. Pahin taakkamme taitaakin olla pelko tarttua mahdollisuuksiin.

Kirjoituksen tiivistetty versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 26.10.2014.

EU:n uudet ilmastotavoitteet – tyhmyyttä vai ylimielisyyttä?

Euroopan unioni on jo vuosia halunnut profiloitua globaalin ilmastopolitiikan edelläkävijänä. Tätä linjaa jatkoi komission tammikuussa antama esitys EU:n ilmastopolitiikan uusiksi tavoitteiksi. Ehdotuksen mukaan vuoteen 2030 mennessä pyritään 30 prosentin päästövähennykseen. Vertailuvuosi on 1990.

Komission ehdotusta on moitittu sekä liian lepsuksi että toivottoman tiukaksi. Jopa komission edustajien omat lausunnot näyttävät ristiriitaisilta.

Energiakomissaari Günther Oettinger luonnehti tavoitteita mielenkiintoisella tavalla tilaisuudessa, jonka BusinessEurope-lobbausjärjestö järjesti liike-elämän edustajille 28.1.2014. Ympäristöasioihin erikoistuneen uutistoimisto ENDSin mukaan komissaari kommentoi tavoitteita varsin epäilevään sävyyn: ”Minun pitää hyväksyä tämä tavoite. Joidenkin mielestä tarvitsemme 45–50 %. Joten 40 % oli ja on kompromissi, mutta ajattelen että se on kunnianhimoinen kompromissi ja olen vähän skeptinen.”

Epäilevä asenne tuli vieläkin selvemmäksi, kun Oettinger arvioi, että EU-maiden osuus maailman hiilipäästöistä on nykyisellään 10,6 % ja että osuus putoaa vuoteen 2030 mennessä ehkä 4,5 prosenttiin. Energiakomissaarin mukaan pitää olla ”tyhmä tai ylimielinen” jos kuvittelee että näin pienten osuuksien avulla pelastetaan maailma.

Komission 22.1.2014 julkaisemassa tiedotteessa linja näyttää hyvin erilaiselta. Tavoitteita ei epäillä tyhmiksi eikä ylimielisiksi, vaan niiden korostetaan tukevan muun muassa uusien teknologioiden kehitystä, vakaita ja kilpailukykyisiä energiamarkkinoita ja tuovan työpaikkoja eurooppalaisille. Energiakomissaari itsekin toteaa tiedotteessa uusien ilmastotavoitteiden edustavan EU:n pyrkimystä kilpailukykyiseen ja vähähiiliseen talouteen.

Energiakomissaarin kannanotoista ei välity mielikuvaa järin johdonmukaisesta politiikanteosta. Pikemminkin välittyy mielikuva tuulten haistelusta, jossa sanoma sovitetaan kulloisenkin kuulijakunnan oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.

Pitäisikö poliitikoilta odottaa parempaa? Yleisesti hyväksytyn ihanteen mukaan julkisen päätöksenteon pitäisi nojata parhaaseen mahdolliseen tietoon, ei pelkkiin arvostuksiin, mielipiteisiin tai voimakkaiden eturyhmien näkemyksiin.

Tietoa pyritään tuomaan päätöksentekoon muun muassa erilaisten arviointien avulla. Ongelmana on, että tieto monimutkaisista ilmastokysymyksistä on moniulotteista ja epävarmaa. Ilmastopolitiikkaan liittyy kosolti sivuvaikutuksia, joita on vaikea ennakoida. Oleellisin tieto ei ehkä kuvaakaan sitä, mikä on optimaalisin päästöjen vähennysprosentti, vaan sitä, millainen vaikutusten kirjo tavoitteisiin liittyy.

Epävarmuuksia emme saa milloinkaan kokonaan poistettua. Silti nykyistä paljon tiukempien ilmastotavoitteiden asettaminen voi olla järkevää, jos niiden avulla saavutetaan suuria oheishyötyjä.

Yksi asia on kuitenkin varma. Kunnianhimoisessa ilmastopolitiikassa ei ole kyse pelkästä valinnasta tyhmyyden ja ylimielisyyden välillä.

Kirjoistus on julkaistu CO2-raportin blogissa. Sivuvaikutuksia ja niistä käytävää keskustelua pohditaan enemmän SIHA-hankkeessa.