luonnonvaralta

Just another WordPress.com site

Tag: valosaaste

Väärinkäsityksiä valosaasteesta ja sen torjunnasta

Kommentoin hiljattain Helsingin Sanomien jutussa valomainostaulujen aiheuttamien haittojen vähentämiseen tähtäävää kaupunginvaltuutettu Petra Malinin aloitetta. Juttu oli asiallinen, mutta jotkut jutun lukijakommentit ilmensivät harmittavan sitkeitä väärinkäsityksiä, joita edelleen liitetään valosaasteen vähentämiseen.

Capture

Ensinnäkin valosaaste eli häiriövalo on määritelmällisesti tarpeetonta tai haittoja aiheuttavaa keinovaloa. Ei siis ole syytä epäillä, että valosaasteen vähentämisellä tähdättäisiin esimerkiksi turvallisuuden takia tarpeellisen valaistuksen poistamiseen. Päinvastoin. Kun häikäisyä, välkettä ja havainnointia hankaloittavia kirkkaan ja pimeän rajoja on vähemmän, ympäristöstä tulee kaikille ihmisille turvallisempi ja miellyttävämpi. Tarpeettoman tai liian voimakkaan valaistuksen välttäminen säästää aina rahaa ja ehkäisee energiantuotannon päästöjä.

Toiseksi on syytä muistaa, että silloinkin kun ihminen kokee keinovalon tarpeelliseksi ja miellyttäväksi, se voi aiheuttaa terveyshaittoja tai haittoja muulle luonnolle. Elimistömme normaali vuorokausirytmi vaatii mahdollisuutta levätä riittävän pimeässä. Sinistä valoa hehkuvan näyttöpäätteen tuijottaminen ennen nukkumaanmenoa ei siis ole kovin hyvä idea, jos haluat pitää sisäisen kellosi kohdillaan ja saada kunnon yöunen. Valon ahmiminen onkin vähän kuin roskaruoan ahmiminen: voi tuntua hetken hyvältä mutta tuhoaa lopulta terveyden.

Luontaisen hämärän tai pimeyden rikkovaa keinovaloa on perusteltua pitää saasteena siinä kuin muitakin ilmansaasteita. Ihmisen aiheuttama valon lisääntyminen on perinpohjainen ympäristömuutos, joka pahimmillaan muuttaa lajien luontaista elinympäristöä yhtä konkreettisesti kuin metsänhakkuu tai vesistön ruoppaus. Jotkut lajit hyötyvät muutoksesta, mutta suuri osa kärsii.

Tämän ei pitäisi olla erityisen suuri uutinen, sillä keinovalon vaikutus luontoon on ollut tiedossa jo pitkään. Asian todistamiseksi voit klikata esiin vaikkapa tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Luonnon ystävä -lehden näköisversion Helsingin yliopiston maanmainiosta Helda-arkistosta. Lehti julkaisi tuolloin käännöksen alun perin Norjassa ilmestyneestä artikkelista, jossa käsiteltiin muuttolintujen talvehtimista. Kirjoituksessa todettiin, että majakoiden valo “kuten tunnettu vetää luokseen muuttavia lintuja siinä määrin, että ne usein täydellä voimalla syöksevat majakkaikkunoita vastaan, saaden siten surmansa”. Kirjoituksessa esiteltiin Tanskassa vuonna 1918 julkaistua tutkimusta, jossa oli seurattu 20 vuoden ajan kiurujen törmäyksiä majakoihin. Tutkimuksen mukaan valojen houkuttelemia lintuja oli kesäkuukausia lukuunottamatta “surmautunut majakoilla läpi vuoden”, pahimmillaan tuhansia lintuja vuosittain.

Viime vuosikymmeninä ymmärryksemme keinovalon haitoista on kohentunut huomattavasti ja aihepiiriin liittyviä tuoreempia tutkimuksia on listattu jo yli pari tuhatta. Ehkäpä aika olisi jo kypsä sille, että voisimme ihan asiallisesti keskustella siitä, miten valaisemme ympäristöä järkevästi, aiheuttamatta turhaan luonnon ”surmautumista” tai oman hyvinvointimme heikentymistä.

Mainokset

Hiljaisuutta ja hämäryyttä tieteen päivillä

Millainen olisi nykyistä monimuotoisempi kaupungin ääni- ja valomaisema? Tekninen kehitys ja urbanisaatio ovat kyllästäneet ympäristömme melulla ja valolla, mutta kaupunkeihinkin on mahdollista rakentaa hiljaisuuden ja pimeyden taskuja. Mitä monimuotoisuus ääniympäristön suhteen tarkoittaisi ja miten tilaa saataisiin raivattua melulta pienille luonnon äänille ja kulttuurisesti merkityksellisille äänille? Saisimmeko tähdet takaisin näkyviin valosaasteen vaivaamissa kaupungeissakin?

Näitä kysymyksiä pohdimme keskiviikkona 9.1. Outi Ampujan kanssa Tieteen päivien Tiedettä kaupungissa tapahtumassa. Tiiviin esityksemme kalvot löytyvät täältä ja esitys on myös taltioitu Tiede-TV:n kanavalle (alkaa 2:30 kohdalta, sitä ennen taltioinnissa on mukana paljon muutakin mielenkiintoista monimuotoisista kaupungeista).

Seuraavana päivänä teeman käsittely jatkui pidemmässä sessiossa, jossa Outi toimi puheenjohtajana ja itse puhuin keinovalosta erityisesti liikennesektorin näkökulmasta otsikolla ”Energiamurros liikenteessä: rohkeasti vähemmin valoin”.

Esityksen lähtökohta oli se, että liikkumisemme ei ole kestävää. Niin ilmastonmuutos kuin ihmisten ylipaino-ongelmat johtuvat osittain siitä, että yhteiskunta ympärillämme perustuu nopeaan motorisoituun liikenteeseen. Tavaroiden ja ihmisten vaivattomasta siirtymisestä vinhalla vauhdilla paikasta toiseen on tullut itsestäänselvyys, jonka todellista hintaa ei sen kummemmin mietitä. Nopea liikkuminen vaatii raskaan infrastruktuurin, turvalliset tiet, raiteet, satamat ja lentokentät. Energiaa kuluu matkustamiseen sitä enemmän, mitä nopeammin matkasta halutaan selvitä. Ja useimmiten haluamme selvitä nopeasti.

Ympäristö- ja terveyshaasteet pakottavat kuitenkin miettimään liikkumista – ja liikkumattomuutta – uusilla tavoilla. Pelkästään ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen vaatii kyseenalaistamaan sen, voiko nopea liikkuminen enää olla yhteiskunnan kehittämisen perusoletus.

Keinovalon käyttö liikenteessä tarjoaa mainion esimerkin, jonka kautta haasteita voidaan tarkastella. Nopea öinen liikkuminen perustuu sähkövalon runsaaseen käyttöön. Nyky-Suomessa on totuttu siihen, että kulkuväyliä valaistaan yöt läpeensä, vaikka viimeisetkin kujien kulkijat olisivat kaikonneet sisätiloihin. Öisin liikkuva ihminen pärjää kävelyvauhdissa mainiosti vaikka pelkällä kuun loisteella, mutta nopeampi liikkuminen ilman voimakasta sähkövaloa osoittaa yleensä huonoa harkintaa ja liian optimistista luonnetta.

Vuosikymmenien saatossa valaistustekniikan energiatehokkuus on parantunut, mutta valon käyttö on lisääntynyt vielä nopeammin. Tämän seurauksena myös valaistusenergian tuotannosta syntyvät ilmastopäästöt ovat kasvaneet. Samalla ongelmaksi on noussut valosaaste: ekosysteemien normaali toiminta ja myös ihmisen elimistö tarvitsee pimeän ja valoisan ajan luonnonmukaisen rytmin. Pitäisikö siis liikennesuunnittelun lähtökohdaksi ottaa rohkeasti valaistuksen vähentäminen?

capture

Pimeyttä pitää suojella

Maailman suurin luonnonsuojelualue on häviämässä. Syynä on se, että tämä alue jää herkästi huomaamatta. Sen sijainti ei selviä kysymällä missä, vaan milloin.

Pimeys tarjoaa suojapaikan monille lajeille. Pimeällä useimmat ihmiset vetäytyvät nukkumaan, jolloin ympäristöön jää enemmän tilaa ja rauhaa. Puolet maapallosta pitäisi olla koko ajan luontaisen pimeyden peitossa.

Satelliittikuviin perustuvissa tutkimuksissa on osoitettu, että näin ei ole. Vain 17 % maapallon väestöstä näkee täysin valosaasteettoman yötaivaan asuinpaikaltaan. Noin 60 % eurooppalaisista asuu alueilla, joilla ei keinovalaistuksen takia ole enää mahdollista nähdä Linnunrataa.

Capture

Photo by Vincent Chin on Unsplash

Todellisuudessa tilanne on vielä pahempi, sillä satelliittikuvat jättävät huomiotta suuren osan LED-valoista. Mittalaitteet eivät pysty havainnoimaan lyhytaaltoisinta keinovaloa. Sitä on runsaasti valkosävyisissä LED-lampuissa, joiden käyttö ulkovalaistuksessa on yleistynyt nopeasti.

Ongelmaa kärjistää se, että alle 500 nanometrin lyhytaaltoisen keinovalon biologiset vaikutukset ovat kaikkein voimallisimmat. Tuotekehityksen avulla LED-lamppujen lyhytaaltoista valoa voitaisiin vähentää. Tämä olisi ympäristönsuojelun kannalta perusteltua, vaikka lamppujen energiatehokkuus heikkenee hieman.

Luontovaikutukset eivät ole olleet valaistussuunnittelun lähtökohta. Pahimmillaan valo tappaa, kun esimerkiksi muuttolintu harhautuu reitiltään ja törmää valaistuun rakennelmaan. Monet kirkkaasti valaistut kaupungit sijaitsevat yömuuttajien lentoreittien lähellä ja esimerkiksi Torontossa on kampanjoitu toimistorakennusten yövalaistuksen sammuttamiseksi lintujen muuttoaikana.

Suomenkin kaupungeissa on helppo nähdä, miten yöhyönteiset juuttuvat uuvuttavaan kuolemantanssiin katulampun ympärille. Heikkotehoinenkin valo häiritsee, sillä monet lajit aistivat valoa paljon herkemmin kuin ihminen silmillään. Keinovalon kajossa esimerkiksi kiiltomatonaaraan on turha yrittää houkutella kumppania himmeän fluoresenssivalonsa avulla.

Keinovalon haittoja ei ole haluttu nähdä, sillä ihmisille valo edustaa kehitystä ja edistystä. Valon on ajateltu nujertavan pimeyden voimat ja pitävän hämärämiehet kurissa. Tällaisesta syvälle juurtuneesta kulttuurisesta symboliikasta on syytä päästä eroon. Kaikki valo ei ole hyvästä.

Luontoon pääsevä keinovalo on lähtökohtaisesti saastetta. Se tuhoaa monille lajeille elintärkeän luonnonvaran – pimeyden. Suuntaa-antavan arvion mukaan kaksi kolmasosaa maapallon selkärangattomista lajeista on aktiivisia hämärässä tai pimeässä. Lepakkolajeista liki kaikki ja sammakkoeläimistä yli 90 % on pimeäaktiivisia. Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä elintoimintojensa rytmittämiseen ja solujen normaaliin toimintaan.

Arviot yöeliöiden määrästä ovat epävarmoja, sillä valtaosa maapallon lajeista on vielä tunnistamatta. Päivälajit tunnetaan parhaiten, joten suurin osa tuntemattomasta elonkirjosta piileskelee kirjaimellisesti pimeydessä.

Suomen nisäkäslajeista selkeästi päiväaktiivisia ovat vain orava ja ihminen. Luonnonsuojelun näkökulmasta on ongelmallista, että keinovalon avulla ihminen on murtautunut ulos ajallisesta ekologisesta lokerostaan. Ihmisen omaa hyvinvointia valot toki auttavat. Turvallinen ja nopea liikkuminen, tehokas työnteko tai opiskelu ei pilkkopimeässä onnistu. Useimmissa öisissä harrastuksissakin hyvä valaistus on välttämättömyys.

Haitatonta öinen valoaltistus ei silti ole ihmisellekään. Keinovalo voi häiritä lepäämistä, kehon palautumista ja normaalin vuorokausirytmin säilymistä silloinkin, kun se koetaan miellyttäväksi ja turvalliseksi. Muiden lajien tapaan olemme evoluutiossa sopeutuneet säännöllisiin pimeän ja valoisan ajan sykleihin. Lukemattomien sukupolvien aikana kehittyneitä sopeutumia ei hiljattain ympäristöömme tullut sähkövalo miksikään muuta.

Valo vaikuttaa kehoomme tiedostamattomasti hormonijärjestelmän kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu vahvoja viitteitä yöllisen valoaltistuksen yhteydestä moniin terveysongelmiin ja tarttumattomiin sairauksiin, kuten ylipainoon ja eri syöpiin. Ympäristöön pääsevään keinovaloon pitäisikin suhtautua samoin kuin ympäristömeluun, joka on jo laajasti tunnustettu haitalliseksi.

Onneksi valosaaste on helposti ratkaistava ongelma. Kun turhaan palavat, liian kirkkaat, häikäisevät tai väärään paikkaan osoittavat lamput napsautetaan sammuksiin, katoaa pahin ongelma valon nopeudella. Samalla säästyy energiaa ja energiantuotannon päästöt vältetään kokonaan.

Pitkällä aikavälillä tärkeintä on huolellinen valaistussuunnittelu, jonka avulla huonot ratkaisut voidaan ehkäistä ennalta. Älykäs valaistustekniikka antaa jo nyt mahdollisuuksia mukauttaa esimerkiksi katujen, puistojen ja teiden valaistus automaattisesti käyttäjien tarpeisiin. Kun käyttäjiä ei ole, voidaan valaistus himmentää tai sammuttaa.

Kyse ei ole paluusta pimeään keskiaikaan, vaan valaistuksen taitavasta, tehokkaasta ja tarpeenmukaisesta käytöstä. Valosaasteen vähentäminen mahdollistaa nykyistä miellyttävämmän, turvallisemman ja terveellisemmän elinympäristön ihmiselle. Vieläkin tärkeämpää on, että myös muu luonto saa samalla tarvitsemansa turvapaikan.

Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.2018

Miksi valosatelliitti on erityisen hölmö idea

derek-liang-540362-unsplash

Photo by Derek Liang on Unsplash

Kiinalaisen Chengdun kaupungin ulkovalaistus aiotaan hoitaa tulevaisuudessa avaruudesta käsin, ainakin jos uskomme kiinalaislähteestä peräisin olevaa, brittimedioissa esitettyä ja Suomeenkin välittynyttä uutista. Kiinalaisten tavoitteeksi kerrotaan, että energiaa säästyisi kun yövalaistus voitaisiin sähkövalon sijaan hoitaa peilaamalla auringon valoa maan pinnalle. Idea on sama kuin kuun valossa, mutta kuun sijaan peilinä toimisi huomattavasti lähempänä olevan satelliitin peilipinta.

Idea on kieltämättä erittäin kiinnostava. Ja ilmiselvästi erittäin huono. Energiaa ei luultavasti säästyisi, sillä katuvalaistusta tarvittaisiin edelleen. Korkealta taivaalta tuleva valo ei kunnolla valaise kaupungin syviä katukuiluja, puiden ja siltojen alustoja, tunneleita ja muita varjoon jääviä paikkoja.

Merkittäviä ympäristöhyötyjä saavutettaisiin vain, jos ulkovalaistuksen vaatima infrastruktuuri voitaisiin jättää kokonaan rakentamatta. Tämän estää jo se, että ulkovalaistusta tarvitaan erityisesti pilvisinä öinä, jolloin keinokuun valo heijastuisi suurelta osin pilvistä takaisin avaruuteen.

Myös ilmansaasteet ja ilmassa luontaisesti olevat aerosolit haittaisivat valon pääsyä kohteeseensa. Käytännössä valo siroutuisi ilmakehässä niin, että se ei riittäisi valaisemaan kunnolla, mutta tuhoaisi luontaisen pimeyden laajalta alueelta.

Samankaltaisia suunnitelmia on esitetty aiemimminkin, muun muassa Venäjällä on ideoitu Siperian valaisemista ja jopa maanviljelyn tehostamista tekokuiden valon avulla. Lennokkaat suunnitelmat ovat kuitenkin lopahtaneet alkuunsa tai kaatuneet teknisiin haasteisiin ja rahoitusvaikeuksiin.

Nykytekniikka saattaisi mahdollistaa riittävän suuren peilaavan pinnan lähettämiseen avaruuteen. Aihetta onkin pohdittu runsaasti ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Tällöin tavoitteena kuitenkin on päiväaikaisen auringonvalon pääsyn estäminen maan pinnalle, jotta ilmaston kuumentumista saataisiin hidastettua. Tällaiseen planetaariseen säätelyyn kytkettynä avaruusvalaistus saattaisi periaatteessa olla pohtimisen arvoinen idea: peilit voisivat estää liiallisen päivänpaisteen pääsyä pallollemme ja valaista yöaikaan.

Käytännössä riskit ovat kuitenkin liian suuria. Avaruusvalaistus hävittäisi luontaisen pimeyden ja valoisuuden vaihtelun. Tällä olisi suuria vaikutuksia koko ekosysteemiin. Luontainen hämäryyden ja pimeyden rytmiikka on ympäristön perustavan laatuinen ominaisuus, johon lajit ovat sopeutuneet vuosimiljoonien evoluutiossa. Esimerkiksi ihmislajin yksilöille on välttämätöntä päästä lepäämään pimeään ympäristöön. Muut lajit eivät pääsisi epäluonnollisen valoisaa yötä pakoon yhtä helposti kuin ihminen makuuhuoneeseensa sulkeutumalla.

Läpeensä valaistuihin öihin ei olisi helppoa sopeutua myöskään kulttuurisesti ja psykologisesti. Mainion fiktiivisen johdatuksen näihin riskehin – vaikkakin käänteisestä näkökulmasta – tarjoaa Isaac Asimovin klassinen tieteisnovelli Yö saapuu.

Valon käyttöön liittyy paljon parempiakin energian säästämisen tapoja. Aloittaa voidaan vaikkapa päiväkäyttöön tarkoitettujen ulkotilojen suurten valomainosten kieltämisellä. Ympäristön kannalta saadaan tuplahyöty, kun päivänvaloa kirkkaammat energiasyöpöt valomainokset sammuvat eivätkä enää kannusta ihmisiä lisäämään tarpeetonta kulutusta.

Keinovaloon kannattaa suhtautua kuten ympäristömeluun. Ei kannata turhaan meluta eikä valota. Ihmisen aiheuttamilla valopäästöillä on vääjäämättä haittavaikutuksia, joten turhan takia ei kannata valaista mitään. Älykkäällä valaistuksella voidaan optimoida tehokkaasti energian käyttöä ihan maan pinnalla ja tuottaa hyvälaatuista valoa vain silloin ja sinne missä sitä aidosti tarvitaan.

Suomi pääsi Euroopan pimeimmäksi maaksi – tai sitten ei

img_3840

Euroopan pinta-alasta vain vajaa kolmannes (32,1%) voidaan luokitella luonnonhiljaiseksi ja valaisemattomaksi. Tällaiseen tulokseen päätyivät kreikkalaisen Aristotle Universityn tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan. Tutkijat yhdistivät melulähteitä koskevaa paikkatietoa ja keinovalosta kieliviä öisiä satelliittikuvia. Tutkimuksessa olivat mukana EU:n jäsenmaat Kroatiaa lukuun ottamatta (EU27).

Tulosten mukaan Euroopasta on paljon helpompi löytää hiljaisia alueita kuin keinovalottomia paikkoja. Neljäsosa (25,4 %) Euroopasta on melualuetta, mutta keinovalaistus ulottuu miltei kahdelle kolmasosalle (63,2 %) Euroopan pinta-alasta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin melu- ja valotilannetta myös eri maissa. Suomen osalta tulokset ovat erityisen mielenkiintoisia. Tulosten mukaan valtaosa pinta-alastamme (88,1 %) on on luonnonpimeää ja -hiljaista. Valaistuja alueita on maamme pinta-alasta vain 3,6 % ja melualueita 11,3 %. Tämän tutkimuksen valossa Suomi onkin kaikkein pimein EU-maa. Etelä-Suomen lumettomassa talvipimeydessä tämä ehkä onkin helppo uskoa.

Tuloksiin on kuitenkin syytä suhtautua terveen skeptisesti, sillä ne kuvaavat melu- ja valotilannetta parhaimmillaankin vain hyvin karkealla tasolla. Tutkimuksessa arvioitiin tilannetta neliökilometrin tarkkuudella, joten pienipiirteinen vaihtelu jää auttamatta huomioimatta. Tutkijoiden tarkoituksena oli luoda suhteellisen helposti laskettavissa oleva vertailuindeksi, jolloin karkeat yleistykset ovat väistämättömiä.

Myös alkuperäisaineistoon tai sen käsittelyyn saattaa sisältyä virhelähteitä. Varsinkin valaistujen alueiden osuuksia koskevat tiedot näyttävät kummallisilta, sillä esimerkiksi Ruotsin pinta-alasta valaistuksi on luokiteltu 85,4 %. Enpä oikein usko että nämä Suomi-Ruotsi-maaottelun luvut kuvaavat tilannetta täysin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi kesällä 2016 julkaistu valosaastekartoitus antaa maiden eroista paljon maltillisemman kuvan.

Tiedot eivät myöskään olleet ajantasaisia. Valotilannetta koskevat tiedot perustuivat NASAn satelliittikuviin vuodelta 2003. Myös melutilannetta koskevat tiedot olivat yli vuosikymmenen takaa, sillä tuoreempaa vertailukelpoista tietoa on hyvin vaikea saada.

Tutkimukselle on kuitenkin annettava kehuja siitä, että siinä tartuttiin rohkeasti tärkeään kysymykseen: miten eri ympäristömuutokset vaikuttavat yhdessä? On paljon helpompi uppoutua yksittäisen ympäristöongelman ominaispiirteisiin, kuin yrittää hahmottaa erilaisia yhteisvaikutuksia. Ensimmäiset askeleet ovat usein hapuilevia, mutta ilman niitä ei päästä liikkeelle.

Pimeään pääsy ei ole itsestäänselvyys

Yli kolmannes maapallon ihmistä ei voi nähdä Linnunrataa asuinpaikaltaan. Euroopan asukkaista enää 40 % ja Pohjois-Amerikan asukkaista 20 % näkee tähtivyön kotiseutunsa yötaivaalla. Vain yksi sadasta yhdysvaltalaisesta tai eurooppalaisesta voi kehua asuvansa paikassa, jonka yötaivaalla ei näy valosaastetta.

Admiring the Galaxy.jpg

By ESO/A. Fitzsimmons CC BY 4.0

Tällaisia tuloksia saatiin uudessa maailmanlaajuisessa kartoituksessa, jossa selvitettiin miten paljon yöllisestä keinovalaistuksesta karkaa valoa taivaalle. Kartoitus perustui aiempaa paljon tarkempiin satelliittikuviin, jotka ovat peräisin suomalaisen tähtitieteen tutkija Verner Suomen mukaan nimetystä Suomi NPP-satelliitista. Lisäksi kartoituksessa hyödynnettiin maan pinnalta eri välinein tehtyjä mittauksia. Näiden perusteella mallinnettiin matemaattisesti, miten paljon keinovaloa on yötaivaalla.

Valosaaste vaivaa eniten pitkälle kaupungistuneita maita, joten ei ole yllätys että maailman valosaastuneimman valtion tittelin sai Singapore. Kartoituksen yllättävä tulos oli se, että suomalaiset altistuvat valosaasteelle enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Kielineekö tämä siitä, että kaupunkimme ovat turhankin hyvin valaistuja?

Ainakin tulos osoittaa, että valaistuksen tarkentamiselle on edelleen tarvetta. LED-tekniikkaan siirryttäessä tähän onkin hyviä mahdollisuuksia. Mutta uusi tekniikka luo myös uusia riskejä. Kartoituksessa arvioitiin LED-ulkovalaistukseen siirtymisen mahdollisia vaikutuksia Euroopassa. Karkean arvion tulos oli, että jos katu- ja tievalaistuksessa korvattaisiin suurpainenatriumvalaisimet valkoisen valon (4000 K) LED-valaisimilla, yötaivaan kirkkaus noin kaksinkertaistuisi.

Keinovalo Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.

Keinovalon määrä yötaivaalla Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (Lähde).

Täysin tai lähes luonnonpimeiden alueiden osuus maapinta-alastamme sen sijaan on suurempi kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä onkin odotettu tulos Euroopan metsäisimmässä maassa. Luontaiseksi pimeydeksi kartoituksessa määriteltiin alue, jossa keinovalon määrä on korkeintaan prosentti luontaisesta valomäärästä (noin 170 μcd/m2) kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Tuloksia tulkitessa on syytä huomioida, että pilvisellä säällä alaspäin heijastuvan keinovalon määrä voi olla kymmenkertainen pilvettömään taivaaseen verrattuna.

Maailman maapinta-alasta 23 % määriteltiin kartoituksessa valosaasteen vaivaamaksi. Euroopan alasta 88 % on valosaasteen koettelemaa. Kartoituksessa valosaasteeksi määriteltiin yötaivaalta alaspäin suuntautuva keinovalo, jonka voimakkuus ylittää luontaisen valaistustason vähintään kahdeksalla prosentilla.

Luontaista pimeyttä on syytä arvostaa, sillä siitä on tullut monille eurooppalaisille kadonnut luonnonvara. Esimerkiksi Pariisissa asuvan on matkustettava vähintään 900 kilometrin päähän vaikkapa Korsikalle tai Skotlantiin päästäkseen astelemaan maisemiin, joilta ylöspäin katsoessaan näkee luontaisen yötaivaan. Tällöinkin katse kannattaa pitää zeniitissä, sillä horisontissa voi hyvinkin siintää keinovalo.

Töhryvaloa vähemmäksi

Piccadilly Circus by night January 2012

Neonvalot eivät ole enää vuoden 2011 jälkeen valaisseet Lontoon Piccadilly Circusta. Kuva: Wikimedia Commons, Billy Hicks, CC BY-SA 3.0

Mitäs tuumisitte klassisen musiikin ystävästä, joka kieltäytyisi allekirjoittamasta tiemelun vastaista addressia, koska liikenteen ulina on ääntä kuten klassinen musiikkikin.

No eihän siinä mitään järkeä olisi.

Tällä logiikalla suurimman päivälehtemme toimittaja kuitenkin perusteli sitä, ettei suostuisi allekirjoittamaan valosaasteen vastaista addressia (HS 6.2.). Toimittaja jopa ilmoitti halveksivansa poliitikkoja, jotka pyrkivät vähentämään valosaastetta. Perusteena tälle asenteelle oli se, että toimittajan mielestä klassiset neonvalot ovat kauniita.

No eihän tässäkään mitään järkeä ole.

Juuri valosaasteen takia toimittajalta todennäköisesti jää näkemättä arvostamiensa neonvalomainosten koko kauneus. Esimerkiksi Lasipalatsin perinteikkäät ja hillityt neonvalokaaret näkyvät vain vaivoin Helsingin keskustan valomyrskyssä, jota mainostajien ledivalot pahentavat vuosi vuodelta.

Melusaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken äänen vastustamisesta. Myöskään valosaasteen vähentämisessä ei ole kyse kaiken valaistuksen vastustamisesta, vaan miellyttävän ja turvallisen valoympäristön vaalimisesta. Huolellisesti suunniteltu ja taiten toteutettu valaistus on erityisen tarpeen pohjolan pimeän talven keskellä. Emme tarvitse liian voimakasta, väärään aikaan leiskuvaa ja väärään paikkaan suunnattua häiriö- ja töhryvaloa.

Valosaasteen vähentäminen on paras, halvin ja ympäristöystävällisin tapa saada keinovalon kauneus kunnolla esiin.

Kirjoituksen tiiviimpi versio ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 9.2.

 

Kuuhulluutta ei ole, mutta kuunvalosta kannattaa hullaantua

IMG_0421a

Aprillipäivänä ilmestyi kaksi kiinnostavaa Kuu-uutista. Helsingin Sanomat kertoi tiedesivujen pikku-uutisessaan, että kuuhulluus ja muut Kuun vaikutukset ihmiseen eivät ole totta. Jutun mukaan Kuun vaiheet eivät vaikuta esimerkiksi liikenneonnettomuuksiin, naisten kuukautiskiertoon, masennukseen tai rikollisuuteen. Uutinen perustui Science Daily -sivuston kuvaukseen Nursing Research -tiedelehdessä ilmestyneestä tutkimuksesta.

Samana päivänä New Scientist -lehden verkkosivu kertoi tutkijoista, jotka olivat löytäneet Kuun vaiheiden mukaan elintoimintojaan rytmittävän kasvin. Kasvi erittää pölyttäjähyönteisiä houkuttelevaa mettä vain täysikuun aikaan. Ilmiön havainneet ruotsalaistutkijat pitivät tätä aluksi sattumana ja Kuun mahdollista vaikutusta pikemminkin vitsinä kuin vakavasti otettavana mahdollisuutena. Tarkemmissa tutkimuksissa yhteys osoittautui todeksi, mutta vielä ei tiedetä mikä rytmittymisen aiheuttaa. Kuun valo on kuitenkin todennäköinen selitys.

Kuuhulluus, ihmissudet ja muut urbaanit legendat on hyvä erottaa Kuun kierron todellisista vaikutuksista. Niitäkin on. Toisin kuin Helsingin sanomien jutussa väitettiin, Kuun vaiheet vaikuttavat monin tavoin maallisiin tapahtumiin. Tästä vakuuttuakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä seisomaan valtameren rannalle ja odottaa vuorovettä. Myös Kuun valolla on vaikutuksia.

Ihminen on päiväaktiivinen eläin, joka ei ole sopeutunut aistimaan vähäisiä valomääriä. Lisäksi nukumme öisin sisätiloissa, joihin Kuu ei loista edes silloin kun täysikuun aikaan taivas on pilvetön. Siksi Kuun valo ei vaikuta ihmisiin niinkään suoraan valoaistimusten kautta, vaan ennen muuta kulttuuristen ja psykologisten mekanismien kautta. Niinpä ihmissusillakin on ihan todellisia vaikutuksia ainakin viihdeteollisuudelle ja herkkähermoisimmille kauhufilmien katselijoile.

Ennen sähkövalon aikakautta Kuun vaiheilla ajateltiin olevan osuutta moniinkin asioihin maan päällä. Nykyään keinovalot ja valosaaste peittävät kuunvalon luontaisen vaihtelun pahimmillaan kokonaan. Tämän takia Kuun kulttuurinen ja käytännöllinen merkitys on hiipunut. Itsekin pääsen nauttimaan Kuun valosta ja varjoista vain mökkimaisemissa.

Noin puolet nisäkäslajeista ja valtaosa selkärangattomista eliöistä on yö- tai hämäräaktiivisia. Niille kuunvalon peittoava valosaaste voi olla kohtalon kysymys. Ongelmana on, ettei valosaasteen lisääntymisen eikä kuunvalon vaihtelun vaikutuksista luontoon tiedetä vielä kovin paljoa. Pelkkä vitsi kuunvalon vaikutus ympäristöön ei kuitenkaan ole.

Lyhyempi versio kirjoituksesta ilmestyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 3.4.2015.

Earth Hour ja kynttilänvalon terveellinen lumous

079Earth Hour -tapahtuman osallistujat tunnelmoivat tänä vuonna kynttilänvalossa. Tapahtuma pyrkii lisäämään tietoisuutta ilmastonmuutoksesta. Konkreettisesti kyse on sähkövalojen sammuttamisesta tunnin ajaksi. Tämän toivotaan toimivan helposti havaittavana huolenilmauksena ja osoittavan, miten paljon energiaa tuhlataan esimerkiksi valaistukseen.

Kynttilänvalossa tunnelmointi ei tunnu mukavalta syyttä suotta. Tuoreessa Englannin tiedeakatemian lehden teemanumerossa on ilmestynyt tutkimus, joka vetää yhteen tietämystä valosaasteen terveysvaikutuksista. Tutkijoiden pääväite on, että nykyään ihmiset elävät ympäristössä, jossa päivällä valoa on liian vähän ja yöllä liian paljon.

Teollistuneissa maissa ihmiset elävät suunnilleen 90 % ajastaan sisätiloissa. Päivisin sisällä on vähemmän valoa kuin ulkona auringonpaisteessa. Terveydellemme oleellista on myös se, jos emme yöllä pääse luontaiseen pimeyteen. Jo vähäinenkin yöllinen keinovalo vaikuttaa elimistöömme. Sille altistuminen on liitetty moniin terveysriskeihin ja “sivilisaatiosairauksiin” kuten syöpiin, diabetekseen ja ylipainoon.

Terveysriskien taustalla näyttäisi olevan se, että läpeensä valaistussa ja tiukasti ajastetussa nyky-yhteiskunnassa emme pysty lepäämään luonnollisella tavalla. Kyse on perustavan laatuisesta historiallisesta muutoksesta. Nykyinen, keskimäärin seitsemän tai kahdeksan tunnin yhtämittainen yöuni on teollistuneen yhteiskunnan myötä syntynyt uusi tottumus. Luontainen leporytmimme koostuisi noin 12 tunnin yölevosta, johon kuuluisi kaksi nukkumisjaksoa. Näiden välissä olisi jopa useamman tunnin mittainen hiljaisen valveillaolon jakso, jonka viettäisimme pimeydessä tai tulen antamassa himmeässä valossa.

Sähkövalot ovat paljon voimakkaampia kuin kynttilät tai tulen valo. Altistumme sähkövalolle niin sisä- kuin ulkotilojen valaisimista sekä näyttöpäätteiltä, joita katsellaan myöhään yöhön. Lisäksi sähkövalojen aallonpituudessa on yleensä paljon lyhytaaltoista sinistä valoa, jolle ihmisen ja muiden nisäkkäiden elimistö on herkkä. Tulen valossa painottuvat punaiset aallonpituudet.

Emme kovin helposti voi palata 12 tunnin lepoon, mutta paljon nykyistä pimeämmät pimeät yöt voimme itsellemme palauttaa. Valojen sammutus Earth Hour-tapahtumassa muistuttaa ilmastonmuutoksen ohella myös siitä, että voimme joutua maksamaan yllättävän kovan hinnan liian kirkkaista valoista.

Lisätietoa valosaasteesta löytyy tietokirjastamme Valon varjopuolet. Philosophical Transactions B -lehden teemanumero on rajoitetun ajan vapaasti luettavissa.

Pelkkää humua vai hämärää hiljaisuutta?

Kuva: Janne Rinne

Kuva: Janne Rinne

Vuoden Tiedekynä 2015 -palkinnon jälkihumussa isännöimme 26.2. Helsingin yliopistolla järjestetyn seminaarin, jossa eri alojen asiantuntijaesitysten pohjalta pohdittiin muun muassa sitä, valtaavatko melu ja keinovalo ympäristömme. Nesslingin säätiön tuella järjestetty seminaari antoi paljon ajateltavaa ja avauksia siihen, miten ääni- ja valomaisemia kannattaisi huomioida suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Seminaarin langat piti käsissään kollegani Janne Rinne. Omassa esityksessäni käsittelin lyhyesti valosaasteen ominaispiirteitä ja haastoin yleisöä pohtimaan sitä, missä määrin nyky-yhteiskunnassa voitaisiin palata luontaiseen pimeän, hämärän ja valoisan rytmiin. Vai olemmeko auttamattomasti juuttuneet aina auki olevaan 24/7 -yhteiskuntaan?

Lehtori Tapio Kallasjoki Metropolia-ammattikoulusta esitteli monipuolisessa esityksessään häiriövalon eri lähteitä ja toi esiin keinoja häiritsevän valonkäytön vähentämiseen. Hän muistutti myös häiriövaloa koskevasta standardista, jossa on annettu käyttökelpoisia ohjearvoja häiritsevään valoon puuttumiselle.

Valaistuspäällikkö Juhani Sandström Helsingin rakennusvirastosta konkretisoi niitä erilaisia tarpeita, joita kaupungin hyvän valaistussuunnittelun tulee täyttää. Valaistussuunnittelija Marjut Kauppinen puolestaan esitteli kokemuksiaan käytännön suunnittelusta. Kummassakin esityksessä tuotiin esiin tarve ymmärtää paremmin ihmisten omakohtaisia näkemyksiä hyvästä valaistuksesta ja tuoda nämä kokemukset osaksi suunnittelua.

Ääniympäristön pohdinnan avasi dosentti Outi Ampuja (Trafi/Helsingin yliopisto). Hän esitteli kansalaiskyselyn satona saatuja kuvauksia siitä, miten ihmiset hahmottavat hiljaisuutta. Pelkät desibelit eivät tosiaankaan yksin riitä kertomaan hyvän tai huonon ääniympäristön laadusta, yhtään enempää kuin pelkät luksimäärät kertovat valaistuksen laadusta.

Professori Helmi Järviluoma-Mäkelä Itä-Suomen yliopistosta kertoi tutkimuksista, joissa oli vertailtu äänimaisemia eri vuosikymmeninä eri paikkakunnilla Suomessa ja muualla Euroopassa. Esityksessä nousi esiin sekä äänimaisemien muutos esimerkiksi autoistumisen myötä, mutta myös se, miten helposti totumme tiettyyn äänimaisemaan ja alamme pitää sitä normaalina. Vanhat aineistot vuosikymmeniä sitten vallinneesta tilanteesta nousevatkin arvoon arvaamattomaan, kun yritämme hahmottaa luotettavasti sitä, miltä maailma ennen näytti tai kuulosti.

Ylitarkastaja Jukka Pajala (Suomen ympäristökeskus, Merikeskus) kuunnellutti yleisöllä BIAS-hankkeessa tallennettuja ääninäytteitä Itämeren pinnan alta. Hän myös toi esiin sen, miten eri tavalla ääni käyttäytyy vedessä (ja jäässä) verrattuna ilmaan. Vedenalaista melua on tutkittu vasta vähän, emmekä me ihmiset yleensä ole kuuntelemassa laivojen, veneiden ja vaikkapa kaikuluotainten aiheuttamaa melua.

Seminaarin viimeisen esityksen piti ylitarkastaja Larri Liikonen Uudenmaan Ely-keskuksesta. Hän kertoi meluntorjunnan kehityksestä ja haasteista sekä melun haitoista terveydellemme. Samoin kun keinovalon terveyshaitat, myös melun haitat ovat moninaisia. Ne ulottuvat lievästä ärsyyntymisestä nimeen hautakivessä.

Esitysten aikana ja loppukeskustelussa nousi esiin monia kiinnostavia huomioita. Yksi itseäni mietityttämään jäänyt ajatus on se, että Suomeen pitäisi pikimiten perustaa pimeän taivaan suojelualueita, jotka samalla olisivat luonnonhiljaisia alueita. Monet kansallispuistomme ja luonnonsuojelualueet tarjoaisivat tähän hyviä mahdollisuuksia. Tällaisille alueille näyttäisi olevan tilausta myös kaupunkiseutujen lähettyvillä, alueilla joille urbaanien ihmisten olisi helppo päästä kokemaan hämärää hiljaisuutta.

Seminaari toteutettiin Suomen ympäristökeskuksen, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin ja Ympäristötiedon foorumin yhteistyönä. Lisätietoa seminaarista löytyy hankkeen kotisivulta (Suurin osa esityksistä lisätty sivulle).

Pentti Murolen blogista löytyy lisää seminaarin kirvoittamaa pohdintaa meluun liittyen.